Kirjan alkuasetelma on tämä: Psykohistorioitsija Hari Seldon ennustaa 12 000 vuotta kestäneen Linnunradan Imperiumin romahtamisen, ja perustaa Säätiön kokoamaan kaiken ihmiskunnan tiedon talteen jälkipolvia ja seuraavaa, nousevaa imperiumia varten. Tarinassa seurataan Säätiön vaiheita ja kehittymistä kohti uutta imperiumia. Vaiheet kuvataan varsin uskottavalla tavalla, joten vertailin mielessäni tarinaa maailmanhistoriaan miettien faktan ja fiktion sekoittumista. Noudattavatko sivilisaatioiden nousut ja tuhot samaa kaavaa? Toistaako historia todella itseään?
Ottaen huomioon tekstien kirjoittamisen ajankohdan on niissä melko rohkeaakin kritiikkiä uskontoa ja kapitalismia kohtaan. Molemmat nähdään nimittäin suoraan vallan ja politiikan välineinä. Näiden yhteiskunnallisten teemojen vuoksi kirja on varmasti mielenkiintoinen myös sellaiselle lukijalle, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Itse olen ollut aina suuri scifin ystävä. Pienestä pitäen olen ahminut monenmoisia sekä lapsille että aikuisille suunnattuja scifi-kirjoja.
Minusta on hauskaa miettiä millainen tulevaisuus voisi olla ja millaisia teknisiä vempaimia ihmisillä on jokapäiväisessä käytössään. Koska Säätiö on kirjoitettu kauan ennen esimerkiksi kännyköiden ja internetin aikaa, tuntuvat tarinassa käytössä olevat viestintävälineet vanhanaikaisilta, vaikka ne kirjan ilmestymisen aikaan ovat olleet varmasti jännittäviä. Kirjassa ihmiskunnan tiedon tallettaminen nähdään isona työnä, mutta nykyään hommasta selviäisi helpommalla, onhan meillä jo Wikipedia.
Tarinassa on kaksi seikkaa, jotka eivät vastaa omaa ajatustani tulevaisuudesta. Ensinnäkin kirjassa ei ole yhtä ainokaistakaan naista. Tai noh, kirjan loppupuolella vierailee ohimennen erään hallitsijan vaimo. Henkilöiden nimistä ei toki voi täysin arvella sukupuolta, mutta olen varma, että alkuperäisessä tekstissä kaikkiin viitataan he eikä she. Toiseksi, henkilöt sauhuttelevat yhtenään tupakkaa ja sikareita. Minun on vaikea kuvitella avaruusaluksessa ketään tupakka suussa. Ei se vaan sovi siihen miljööseen.
Jos kertomani on tähän mennessä antanut kirjasta jotenkin kuivan kuvan, niin pahoittelen. Asimovin kirjoitustyyli on varsin mehukasta, joten kirja on varsin leppoisa lukukokemus.
"Limmar Ponyets oli kokonaan saippuavaahdon peitossa, kun tuo puhelu tavoitti hänen vastaanottimensa – mikä todistaa, että vanha ja kulunut vitsi kylpyammeesta ja kaukoviesteistä pitää paikkansa myös Linnunradan äärialueen synkässä ja ankeassa avaruudessa."
Taipuuko muuten miljöö että miljööhön eikä miljööseen? :D
VastaaPoistaTaivutuksista en tiedä, mutta kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta! Klassikkolistoja selatessa tämä kirja on tainnut aina mennä ihan ohi, ei nimittäin edes kuulosta kovin tutulta kirjalta... Oletko muuten ehtinyt miettiä mihin klassikkokirjaan tartuttaisiin yhdessätuumin?
VastaaPoistaOlitkin näköjään juuri laittanut mulle päin kommenttia. Eli ristiin mentiin. Lumen taju kuulostaa hyvältä! Olen kuullut siitä pariinkin otteeseen suuret kehut.
VastaaPoistaLuetaanpa siis Lumen taju! Vois olla mulla sellainen loppuviikon/viikonlopun projekti. :)
VastaaPoistaSanoisin, että miljööseen.
VastaaPoistaPitääkö munkin saada kolmenkympin kriisi ja ruveta lisääntymään, että on aikaa lukea kirjoja?!? :O
Hauska kuulla, että Säätiö tuntui nyt lukemanasi "mehukkaalta"!
VastaaPoistaMinä luin joskus scifi-teinivuosina pari ensimmäistä osaa, mutta kesken jäi jostain syystä. Monta kertaa olen miettinyt, että pitäisiköhän yrittää uudestaan. Siihen en ole ryhtynyt, koska jälkikäteinen muistikuva on, että tarinan valtava mittakaava oli vaikuttava, mutta että itse juoni jotenkin jähmeä ja historiankirjoitusmainen. Mutta ehkä siis muistan koko asian väärin!
Aki, kyllähän tässä vähän sellaista historiankirjoitusmeininkiä on. Hitsi, kuinka nopeasti yksityiskohdat kirjoista unohtuvat, kun niitä lukee niin paljon putkeen. Muistaakseni tässä Säätiössä oli oivia sanavalintoja mm. ihmisten ulkonäön kuvailussa ym. minkä vuoksi tykkäsin.
VastaaPoistaErja, kyllähän sitä liisääntymistä voi tehdä ilman ikäkriisiäkin.