Mahtavaa. Venäläinen kirjallinen teos, jossa on alle 400 sivua. On ihan uskomatonta, että noinkin vähässä sivumäärässä oli tilaa jaarittelulle! Ei taida täsmällisyys ja tiivistäminen olla venäläisten heiniä? Vai liekö syy 1800-luvun tyylissä?
En olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, ellei se olisi pistänyt silmään kirjaston hyllyltä. Kun kerran niin tuli tyrkylle, niin olihan se tartuttava, vaikka nimen perusteella pelkäsin kauhutarinaa. Todellisuudessa sielua käytetään tässä synonyyminä henkilölle, eli mistään yliluonnollisesta ei ole kyse.
Kirjan päähenkilö kulkee ostamassa kuolleita sieluja. Hänen motiiviensa arvailu on tarinan kantava voima. Jännitys kasaantuu ja tokihan totuus lopussa paljastuukin. Mistään loppuhuipennuksesta ei kuitenkaan voida puhua. Itse jouduin lukemaan tuon paljastuskohdan kahteen kertaan, ennen kuin edes tajusin mistä on kyse. Oma mielikuvitukseni oli ollut paljon villimpi, joten loppu oli minulle pettymys.
Erikoisinta kirjassa on kirjailijan tapa astua välillä kokonaan ulos tarinasta. Hän puhuttelee lukijaa suoraan ja muun muassa päivittelee, että niinköhän ketään kiinnostaa lukeakaan sankarimme edesottamuksista. Samaan syssyyn läksytetään myös venäläisiä, jotka eivät jaksa kiinnostua kirjoista, joissa sankarit ovat vääränlaisia.
Punaisine kultakoukeroisine kansineen tämä oli kaunein kirja, mitä olen koskaan lukenut. Ihana. (Lisään kuvan myöhemmin). Mieluusti lukisin enemmänkin kauniita kirjoja, koska on mukava välillä hipeltää kansia ja miettiä teosta tai vaikka jotain ihan muuta.
Oletpa sanonut hyvin: nykylukijasta venäläisten klassikoiden tyyli voi vaikuttaa jaarittelulta. Siitä huolimatta olen aina pitänyt niistä. Tämäkin kirja on yksi ensimmäisiä, jonka olen ostanut ihan omilla rahoillani.
VastaaPoistaTäsmällisyys ja tiivistäminen eivät todellakaan kuvaa Gogolin tyyliä :)
VastaaPoistaSilti hän on yksi suosikkejani huumorinsa vuoksi.
Jotenkin keskeneräinen fiilis saatta johtua siitä, että Gogol tiettävästi kaavaili tästä trilogian ensimmäistä kirjaa.