Keskiyön lapset (Midnight´s Children) sijoittuu Intiaan ja kietoutuu vahvasti Intian itsenäistymiseen ja historiallisiin tapahtumiin sen molemmin puolin. Intian historia ei kuulu minun yleissivistykseni piiriin, mutta pysyin kärryillä silti. Tarinan kertoo Saleem Sinai -niminen poika, joka syntyi keskiyön hetkellä samaan aikaan Intian itsenäistymisen kanssa. Hän ei kuitenkaan ole ainoa keskiyöllä syntynyt...
Olen varmasti tylsä ihminen, kun olen niin mieltynyt länsimaiseen kirjoitustyyliin. Ehkä kyse on tottumuksista. Intialaissyntyisen Salman Rushdien tyyli tuntui minusta ajoittain vallan rasittavalta, ihan kuin kirjailijalla olisi ADHD. Onhan se toki ihan hauska tyylikeino toisinaan, mutta liika on liikaa. Tarina on varsinainen vyyhti monine koukeroineen. Alusta asti on selvää, että kyseessä on jonkinlainen sukusaaga, mutta ensimmäisen 200 sivun kohdalla on eräänlainen taitekohta, minkä jälkeen tarina tuntuu vaihtavan suuntaa kokonaan. Alkupuoli on melko tavallista elämää, mutta sitten mukaan sekoittuu vallan maagisia, ellei jopa yliluonnollisia elementtejä, joiden myötä kirja toi mieleeni Sadan vuoden yksinäisyys -teoksen. Eli jos tykkäsit siitä, voit tykätä tästäkin!
Olen käynyt Intiassa muutama vuosi sitten, mikä helpotti osaltaan miljöön mielikuvittelemista. Mainittiinpa muutama tuttu paikkakin, ainakin Chowpatty Beach. Intia on kyllä mielenkiintoisen kiehtova paikka, joten on vähän merkillistä etten ole lukenut sinne sijoittuvia kirjoja aikaisemmin. Samalta kirjailijalta on minulle nimenä tutumpi Saatanalliset säkeet -teos, jonka voisinkin lisätä lukulistalleni jatkoa ajatellen.
Muutama lastenhoitoon ja -kehitykseen liittyvä seikka oli kyllä kirjassa kerrottu ihan väärin. Esimerkiksi lapselle väitettiin tulleen väärät sääret, koska tämä veti itsensä seisomaan liian nuorena. Ikää oli tuolloin yksi vuotta. Hmm... kyllä Suomessa varmaan kovasti huolestuttaisiin jos ei tuohon ikään mennessä olisi kiskonut itseään pystyyn. Tarinassa myös eräs vauva imi äitinsä tissit tyhjäksi maidosta kahdessa kuukaudessa. Pyh, mitä höpötystä. Ei imettävältä naiselta maito lopu.
Jos kirjapiireissä nyt edes saa sanoa kirjasta näin rumasti, mutta tämä kirja aiheutti minulle hengenahdistusta! Tämä taitaa olla ainoa kirja ikinä jonka olen päättänyt jättää kesken ensimmäisen sivun luettuani. En voi sanoa muuta, kuin että hermot meni siinä "Olen kellarissa. Pimpelipom. Nyt kävelen portaita ylös. Krackkrackkrack." - tyylittelyssä. Huh, ihan ahdistuksen puna ilmestyy kasvoille pelkästä muistelusta. Nostan siis hattua, että sait kirjan luettua!:)
VastaaPoista