73. Uhrilampaat, Thomas Harris

Clarice Starling on opintojensa loppusuoralla poliisiopistossa ja toivoo pääsevänsä valmistumisen jälkeen töihin Käyttäytymistieteen laitokselle. Hän ottaa siis mielellään vastaan pieniä askareita laitokselta jo opintojensa oheen, mutta näissä hommissa hän ajautuu ikään kuin sattumalta etsityn sarjamurhaajan jäljille.

Olen nähnyt tämän elokuvan ollessani vielä melko nuori. Väittäisin, että kyseessä on ollut ehkä vuosi 1993, jolloin olin itse 13-vuotias. Elokuvaa oli hehkutettu minulle etukäteen kovasti, mutta koska tällainen genre oli minulle aivan uusi tuttavuus en pitänyt elokuvaa kovinkaan häävinä. Nyt kirjan luettuani olen aivan täpinöissäni ja tahtoisin nähdä leffan uudestaan uusin silmin ja kypsemmästä näkökulmasta. Sen verran elokuva on kuitenkin jäänyt mieleen, että näin Hannibal Leckterin roolissa loistavan Anthony Hopkinssin myös mielikuvissani kirjaa lukiessani.

Hannibal Kannibal, todellinen herkkusuu. Luottaisitko mihinkään tämän miehen sanomaan?

Kirjan kerronta oli siinä mielessä mestarillista, että henkilöhahmojen tunnetiloihin pääsi helposti sisään. Kyse ei ole pelkästään pelosta ja inhosta, mukana on kosolti raivoa, kunnianhimoja, turhautumista ja myös helliä tunteita. Hahmojen mukana huomaa elävänsä ja heitä kannustaa onnistumaan (paitsi siis kuitenkaan sarjamurhaajaa, jonka toivoo jäävän kiinni) ja epäonnistumisen hetket ja mönkään menevät suunnitelmat turhauttavat itseäkin. Jännittävä ilmapiiri ja suupalan kokoiset luvut tekivät kirjasta niin helppoa luettavaa, että hotkaisin sen lähes yhdellä kertaa. Takakannen suljettuani sydän tykytti vielä hieman tavallista tiuhemmin, mikä on varma vakuutus siitä että teos on monen kiitoksen arvoinen.

Kirja on ilmestnyt vuonna 1988, aikaan ennen kännyköitä ja googlea. Kuinka paljon helpompaa sarjamurhaajan metsästäminen nykyaikana onkaan, kun voit itse löytää tietoja, jotka ennen piti kaivaa asiantuntijan avulla homeisen kirjastoholvin takimmaisesta arkistokaapista? Kyllähän siinä myös jännitys kärsisi, jos heti vaaran uhatessa voisit hälyttää apua sen sijaan, että mietit missä on lähin puhelinkioski. Luin joskus jonkun kriitikon (todennäköisesti kyseessä oli mainioMarko Ahonen) kirjoituksen, jossa hän ehdotti telvisiomaailman jäädyttämistä 90-luvun puoliväliin, juuri siitä syystä, että kännykät eivät pilaa kaikkia seikkailuja pelastamalla sankarit pinteestä liian helpolla. Ei mikään pöllömpi idea.