82. Me sotasankarit, Joseph Heller

Me sotasankarit (Catch 22) on sodan mielekkyydelle sama kuin Kafkan Oikeusjuttu on byrokratialle. Tällainen kepeämpi, vaikakin kriittinen, lähestymistapa sotaan oli varsin miellyttävä piristys useiden toisen maailmansodan tapahtumiin viittavien kirjojen jälkeen, joita on tässä vuoden mittaan tullut jo luettua.

Kirjan päähenkilönä on Jossarian, pommikonemies, joka pelkää henkensä puolesta niin paljon, että haluaisi päästä pois sodasta. Vaadittavien lentojen määrää on vain vaikea saada täyteen. Kapulana kotiutumishaaveiden rattaissa on myös sääntö 22.

Hellerin kirjoitustyyli on mukavaa, ja erityisesti pidän hänen tavastaan rakentaa dialogia. Välillä keskustelut olivat kummallisuuksineen ja sarkasmeineen verrattavissa Terry Pratchettin (yksi lempikirjailijoistani) tyyliin. Selailin kirjaa mahdollisen näytepätkän antamiseksi, mutta loppujen lopuksi keskustelut ovat niin kontekstisidonnaisia, että tuskin mikään lainaus saisi arvoistaan vastaanottoa blogiini irroitettuna.

Miksi päätin lukea tämän kirjan, josta en pelkän nimen perusteella paljoa odottanut? Mielenkiintoni herätti kirjan nimeä kantava olut!

Catch 22 -nautinto kahdessa eri muodossa yhtäaikaisesti.