Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1946, mikä selittää jonkin verran tarinassa välillä jopa ärsyttävän sovinnaisia sukupuolirooleja. Räikeänä poikkeuksena Hemuli-setä, joka pukeutuu tädiltään perimäänsä leninkiin. Kerronta huokuu vanhaa aikaa ja tuo mieleen oman lapsuuteni, vaikka pienenä ei muumikirjoja muistaakseni lueskeltu (ja vaikka lapsuuteni ei ollut 40-luvulla). Pidän tavasta puhutella miehiä setinä ja naisia täteinä. Melko suloista.
Alkuasetelma tarinassa on melko jännä. Pyrstötähti enteilee maailmanloppua ja kaiken tuhoa, mutta kyllä äiti tietää mitä pitää tehdä. Nykyään tuntuu, että lapsia varjellaan kaikelta vähääkään pelottavalta, joten tämä kertomus voi olla kauhistuttava tynnyreissä kasvaneille lapsille. Mitenköhän aikaisemmat sukupolvet, me itse mukaan luettuina, ovat ollenkaan selvinneet lapsuudesta, monien satujen ja tarinoiden ollessa kaikenlaisia kauhukuvia pullollaan?
"Toisten käpristyessä lähelle toisiaan ja nukahtaessa Muumipeikko istui ja tuijotti yli aution merenpohjan. Hiekka oli pyrstötähden valon punaama, ja sen yläpuolella kohosivat vuorten huiput mustina ja uhkaavina. Muumipeikon valtasi syvä surumielisyys hänen katsellessaan synkkää maisemaa ja ajatellessaan, miten peloissaan maapallo mahtoi olla nähdessään hehkuvan pallon lähestyvän."
Muumit ovat minulle aikasemmin tuttuja lähinnä televisiosta. Siksi kirjaa lukiessani kuulin usein vuorosanat tutuilla äänillä. Varsinkin Muumimamman ja Niiskuneidin äänet ovat oikein mainioita! Vaikka kirjassa on Tove Janssonin itse tekemä todella hieno kuvitus, muodostuivat tarinan maisemat ja hahmot päässäni TV-sarjan japanilaiseen tyyliin. Mielikuvitukseni oli siis tässä tapauksessa hieman kahleissa.
Satujen pitää olla (vähän) pelottavia:
VastaaPoista"Satu antaa kiehtovia tunne-elämyksiä, kuten jännitystä ja seikkailua sekä helpotuksen ja toivon kokemuksia. Lapset rakastavat satuja pelottavista asioista huolimatta, koska sadut päättyvät aina onnellisesti. Lapsi tarvitsee onnellisen lopun satuun, koska se antaa tulevaisuuden toivoa. Satujen onnellinen loppu vakuuttaa lapselle, että hän selviää ahdistuksestaan. Tämä auttaa häntä kestämään elämän todellisia tai kuviteltuja vaikeuksia. Onnellisen lopun lisäksi saduissa usein pieni on viisas ja tärkeä. Tämä tuntuu hyvälle pienestä lapsesta, joka elää isojen aikuisten maailmassa.
Sadut välittävät lapselle monessa muodossa, että taistelu vaikeuksia vastaan on elämässä pakollista. Se kuuluu ihmisen elämään, mutta jos ihminen vain kohtaa vaikeat ja epäoikeidenmukaiset asiat, hän selviytyy niistä voittajana. Freudin resepti on, että kamppailemalla rohkeasti ylivoimaisilta tuntuvia vaikeuksia vastaan ihminen voi kokea elämänsä merkitseväksi."
Lähde: http://gallia.kajak.fi/opmateriaalit/yleinen/ahorai/mielentervvehto/satuterapia.htm
Ja tietysti sama pätee aikuisiin!
Kyllä, olen siis itsekin sitä mieltä, että saduissa saa olla ja pitää olla pelottaviakin juttuja. Itsestänikin on tullut ihan normaali hyvinvoiva tasapainoinen aikuinen, vaikka pienestä merenneidosta tulikin meren vaahtoa ja pieni tulitikkutyttö paleltui hankeen. Saapa nähdä olenko samaa mieltä vielä siinä vaiheessa, kun tuo oma tytär kasvaa sen verran että alkaa ymmärtää tarinoita :D
VastaaPoistaMitäs mieltä olet siitä, pitäisikö nimenomaan Pyrstötähteä tulkita ajankohtansa kautta? Sehän kuitenkin _on_ julkaistu vuonna 1946, eli Toven on täytynyt kirjoittaa sitä maailmanpalon vielä hiipuessa.. Ja tätä edeltänyt Muumi-kirjahan oli Suuri tuhotulva, että katastrofin aineksista oli siinäkin kyse!
VastaaPoistaNäin sarjakuvien ystävänä kiinnostaisi muuten tietää sekin, olisiko Euroopan-kansalainen Jansson voinut olla selvillä siitä, että Tintti-taiteilija Herge kirjoitti oman maailmansota-metaforansa samasta aiheesta paria vuotta aiemmin: siis Salaperäisen tähden ja erityisesti sen alun pyrstötähti-uhkaa -kohtaukset. Mulla on itse asiassa yöpöydän kirjapinossa jonkinlainen Muumi-historiikki, mutta lukematta tietysti..
Aki, sun pitää nyt tutustua siihen Muumi-historiikkiin. Ties vaikka siellä sanottaisiin jotain maailmansodasta ja Tintistä.
VastaaPoistaItse en ihan niin pitkälle mennyt, että olisin ottanut sota-aikaa huomioon. Mietin lähinnä sukupuolirooleja, perhe-elämää, kotitöitä ja tapoja sekä lapsuuden erilaisuutta/samanlaisuutta. Ovathan sodan kauhut ja epävarmuus voineet vaikuttaa Toveen myös alitajuisesti, vai ihanko tarkoituksellista on tällainen maailman tuhon kuvaaminen... hmmm...
Kyseessä on Juhani Tolvasen Muumisisarukset ( http://wsoy.fi/yk/products/show/20505 ), joka keskittyy Janssonien Muumi-sarjakuvan historiaan.
VastaaPoistaÄkkiä löysin siitä vain tämän hieman kysymyksiä herättävästi muotoillun tiedon, joka kuuluu tarkkaan jäljennettynä näin:
"Ensimmäinen muumikirja Småtrollen och den stora översvämningen (suom. Muumit ja suuri tuhotulva) ilmestyi vuonna 1945, mutta teoksen uusintapainoksen esipuheessa Jansson kertoo kirjoittaneensa tuon 'tarinoittensa ensimmäisen happy endin' talvisodan aiheuttaman ahdistuksen vuoksi jo talvella 1939-1940. Käsikirjoitus jäi unohduksiin aina vuoteen 1945 asti, jolloin hän viimeisteli ja kuvitti sen. Seuraavana vuonna ilmestyi seuraava muumikirja, ensimmäisenä 'virallisena' muumiteoksena pidetty Kometjakten (suom. Muumipeikko ja pyrstötähti)."
Eli tarkkaan ottaen tuossa sanotaan vain, että edellisen teoksen onnellinen loppu on seurausta talvisodan aiheuttamasta ahdistuksesta? No kai sentään jokin muu osa sen tunnelmasta, kun maailmanlopun visioista tavallaan oli kyse? Mutta Pyrstötähdestä siinä ei siis oikeastaan puhuta, vaan sen edeltäjästä...
Janssonin sisarukset versioivat muuten pyrstötähti-tarinan lopulta peräti viisi kertaa: kirjoissaan ja sarjakuvissaan sekä näytelmänä. Ja sen pohjaltahan sitten on tehty se anime-muumielokuva ja käsittääkseni myös tämä uudempi, Punainen pyrstötähti, jota en ole nähnyt.
Ehkä sota-ahdistus ei kovin nopeasti hälvene ja myös pyrstötähden maailmanloppu-uhka kumpuaa sieltä samaisesta ahdistuksesta.
VastaaPoistaSen uuden muumielokuvan traileri näytti ihan piristävältä vaihtelulta tuon anime-tyylisen tv-sarjan jälkeen. Pitää katsoa se jossain vaiheessa :)