5. Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, Mikael Niemi

Taas kirja, joka yllätti. Minulla oli vahva ennakkokäsitys tästä kirjasta perustuen niihin kommentteihin ja arvosteluihin, jota kirjasta oli sen ilmestymisen aikoihin kymmenisen vuotta sitten. Olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi tarina bändin perustamisesta ja sen matkasta maailmalle ja maineeseen. Eipä se ihan niin mennytkään, vaikka toki musiikki ja bändi ovat osa tarinaa. Oikeasti kirja kertoo Pajalassa asuvan pojan lapsuusvuosista 60-luvulla.

Pojan mielikuvitus on lennokasta ja tuo mieleen Lassi ja Leevi -sarjakuvien Lassin monenmoiset mielikuvitusmaailmat. Välillä jutut tuntuvat lähtevän ihan lapasesta, niin että on vaikea erottaa totuuden, mielikuvituksen, liioittelun ja tarinaniskennän rajoja. Toivatpa pitkälle viedyt ajatusketjut välillä mieleen jopa Havukka-ahon ajattelijan. Kieleltään teksti on hersyvää ja välillä sellaista metaforien tykitystä, että voisi kuvitella panssarirykmentin lähestyvän. Yleisfiilinki kirjassa on iloinen ja rempseä. Se tuoksuu lapsuuden kesille (vaikka en olekaan viettänyt lapsuuttani 60-luvulla) ja jättää jälkeensä hyvän mielen.

Tästä kirjasta löytyisi montakin passelia pätkää lainattavaksi, mutta vaikka valisemani kohta ei annakaan hyvää esimerkkiä teoksen kielikuvarikkaudesta, ei tätä pätkää voi tässä blogissa sivuuttaa:

"Mielisairaalat olivat pullollaan ihmisiä, jotka olivat lukeneet liikaa. Joskus hekin olivat olleet kuin kuka tahansa meistä, ruumiiltaan vahvoja, avoimia, tyytyväisiä ja tasapainoisia. Sitten he olivat ryhtyneet lukemaan. Useimmiten sattumalta. Vilustuminen oli kaatanut pariksi päiväksi vuoteeseen. Kauniit kirjankannet olivat herättäneet mielenkiinnon. Ja yhtäkkiä paha tapa oli saanut alkunsa. Ensimmäinen kirja johti seuraavaan. Ja sitä seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ne kaikki olivat lenkkejä ketjussa, joka johti suoraan meilisairauden ikuiseen yöhön. Lukemista ei kertakaikkiaan pystynyt lopettamaan. Se oli pahempaa kuin huume."