tiistai 26. huhtikuuta 2011

31. Garpin maailma, John Irving

Olipa kummallinen lukukokemus. Oli vaikea saada otetta kirjaan, vaikka alkoikin jossain vaiheessa tuntua, että syvyyttä ja sanomaa teoksessa kyllä piisaa. Vasta loppupuolella kolahti ja "tajusin" kirjan. Luulen, että lukemalla tämän uudestaan, oivallukseni valossa, saisin tästä irti kosolti enemmän. Analysointiin sopivia näkökulmia kyllä riittää.

Kirjan pääosassa on Garp niminen kirjailija. Kirja, joka kertoo kirjailijasta aiheutti tässä kirjassa vähän sellaisen luuppiefektin, kuin jos kuvaa videokameralla tietokoneen ruutua, jossa näkyy videokameran kuvaama kuva. Eli kuvassa näkyy kuva, jossa näkyy kuva jne. loputtomiin. Sellainen olo minulle vähän tuli, kun huomasin miettineeni kirjasta sellaisia asioita, joita myöhemmin sanottiin Garpin kirjoista ja mietin, josko tämä oli tahallista oman kirjan parodiointia Irvingin osalta. Muista tähän asti lukemistani kirjailijoista kertovista kirjoista poiketen, tähän teokseen oli upotettu suoraan myös kirjan kirjailijan kirjoituksia. Huh, luuppi!

Joillakin kirjailijoilla on aivan erityisen hieno kyky kuvailla asioita viittaamalla jo aikaisemmin samassa teoksessa selitettyihin asioihin. Tästä kiitos myös John Irvingille. Tässä esimerkki: Alkupuolella kirjaa kerrottiin lapsuudenkodin naapurin haisevasta koirasta, ja paljon myöhemmin erään henkilön hengityksen kuvailtiin haisevan yhtä pahalta kuin tuo kyseinen Retku. Tämä on mielestäni nerokas tapa pitää kirjaa koossa, koska lukijana olisi helposti jo unohtanut noita Garpin lapsuuteen liittyviä juttuja, elleivät ne välillä pulpahtaisi pintaan tähän tapaan. Irving myös rakentaa tulevia tapahtumia pikkuhiljaa, niin että lukija ei huomaa kuin vasta jälkikäteen kuinka triviaaleilta tuntuvat seikat yhtäkkiä ovatkin merkittäviä sopan keityttyä kasaan.

Hämmentävää oli yhtäkkiä, luettuani 340 sivua huomata, että olen nähnyt tästä tehdyn elokuvan. Tai ainakin tuon elokuvan lopun. Aivan yllättäen älysin erästä henkilöä tässä näytelleen saman miehen, joka on Kolmas kivi auringosta -sarjassa perheenpäänä. Nopea vilkaisu IMDB:iin kertoikin minulle, että elokuva on tehty 1982 ja siinä on Garpina Robin Williams! Pitääpä laittaa tämä katsomista odottavien elokuvien listalle.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

30. Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta, Bill Bryson

"Mitähän tuo minusta ajattelee?" pohtii suomalainen elefanttivitsissä. Samaa muiden mielipiteistä kiinnostuneisuutta täytyy löytyä briteistäkin, se on ainoa selitys tämän kirjan pääsyyn TOP 100 -listalle. Kirjassa amerikkalaissyntyinen mies matkustaa ympäri Brittein saarta ja ihmettelee saaren omalaatuista asukaskuntaa. Kirja ei ole varsinaisesti mikään juonellinen teos ja nimi Notes From a Small Island, kuvaa erittäin hyvin näitä kansien väliin koottuja ajatelmia. Teos on faktaa ei fiktiota, niin kuin muut tähän mennessä lukemani kirjat.

Kirjassa on useita todella hauskoja ja hyvin kuvattuja juttuja briteistä (esimerkiksi jonottamisesta) ja välillä olin tikahtua nauruun nokkeluuksille. Enimmäkseen kirjan tapahtuvat kuitenkin kiertävät kehää jossa matkustetaan junassa, kävellään sateessa, ilmoittaudutaan hotelliin ja etsitään jokin ravintola, museo tai muistomerkki. Minulle moinen aiheutti pahan matkakuumeen, koska matkustamisen tuollainen arkinenkin puoli on minulle tuttu. Jos en rakastaisi matkustamista ja olisi kiinnostunut englantilaisesta kulttuurista, olisi moinen nähtävyyksien pällistely kyllä ollut puuduttavan tylsää luettavaa.

Kirjassa esitetään hyvin vahvasti kritiikkiä rumaa arkkitehtuuria vastaan ja ihmetellään, kuinka paljon rumia rakennuksia on ilmestynyt kauniisiin vanhoihin kaupunkikuviin, jonne ne eivät sovellu ollenkaan. Ite pidän vanhasta arkkitehtuurista ja allekirjoitan tällaiset mielipiteet rumista rakennuksista täysin. Joskus pitää oikein kummastella, mitä arkkitehtien opintoihin kuuluu ja onko sieltä kokonaan unohdettu estetiikka?

Kirja sai minut muistelemaan omia matkojani Pienelle Saarelle. Tässä minä Lontoossa kesällä 2009

tiistai 12. huhtikuuta 2011

29. Ylpeys ja ennakkoluulo, Jane Austen

Rouva Bennetillä on vain yksi tavoite; saada kaikki viisi tytärtään naimisiin. Näin saa alkunsa parisuhde- ja avioliittokauppasoppa. Kirjan nimelle uskollisena olin minäkin etukäteen ennakkoluuloinen. Odotin rakkausromaania, jossa upotaan toisen sinisiin silmiin, hukutaan syleilyihin ja huokaillaan intohimoisesti. Siis pesunkestävää ja puuduttavaa hömppää. Olisihan se pitänyt ymmärtää, ettei sellaisesta hömpästä olisi koskaan tullut klassikkoa eikä perustaa lukuisille tv-tuotannoille. Minut yllätti myös kirjan lyhyys. Olin varautunut 800-sivuiseen eepokseen.

Liekö kevätaurinkokin vaikuttanut lukukokemukseeni, mutta mielestäni teos on iloinen ja pirtsakka. Muita mieleen ponnahtavia adjektiiveja ovat kepeä, hilpeä, rento ja ehdottomasti sympaattinen. Kirja ei kuitenkaan ole varsinaisesti huumoria, mutta voisin laittaa kategoriaan "hyvän mielen kirjat". Aika varmasti luen vielä lisää Austenia. Samoissa kansissa olisi nyt tarjolla vielä Järki ja tunteet.

Kirjan henkilöhahmot ovat hauskoja. Varsinkin rouva Bennet jaksaa huvittaa hölmöydellään ja hössötyksellään. Hollywoodin romanttisissa hömppäleffoissa on usein kaava, jossa ensin toisiaan vihaavat ihmiset lopulta rakastavat toisiaan. Näissä muutos on yleensä ihan outo ja tavallaan jopa yllättävä, ellei kaava olisi niin kulunut. Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa tällainen vastenmielisyyden muuttuminen rakkaudeksi kuvataan uskottavalla tavalla hiljalleen etenevänä prosessina, jossa on ihan selkeästi kuvatut tunteiden muutokseen littyvät tekijät. Pidin tällaisesta realistisemmasta kuvauksesta.

Jälleen rikotaan ennätyksiä. 1800-luvun puolivälissä ilmestynyt Kotiopettajattaren romaani oli aikaisemmin vanhin lukemani kirja, mutta Austenin teokset ovat vielä varhaisemmalta ajalta. Ylpeys ja ennakkoluulo on ilmestynyt 1813 ja jostain luin kirjaa työstetyn 1700-luvun puolella. Suomeksi kirja on ilmestynyt ensimmäistä kertaa 1922 eli sitä on saatu odotella yli sata vuotta. Vaikka kirja on vanha voin helposti kuvitella tästä tehtävän nykyaikaan sijoittuvan version. Eipä ole elämä kovin hirmuisesti parissa sadassa vuodessa muuttunut, paitsi vähän ulkoisilta puitteilta.

TV-sarjassa Herra Darcyä esittää Colin Firth, ja vaikka en ole sarjaa nähnyt kuvittelin muutamaan kertaan Colinin Darcyksi. Varsinkin puhetapa ja aksentti tunkivat monesti mieleeni.

Tällä kertaa luin kirjaa yhtä aikaa Luen ja kirjoitan -blogin Paulan kanssa. Olin vähän Paulaa nopeampi, mutta Paulan ajatuksia voi lukea hänen blogistaan piakkoin. *Edit* Paulan kirjoitus on valmis.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

28. Orjattaresi, Margaret Atwood

The Handmaid's Tale on yksi mieleenpainuvimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Se on valmistunut vuonna 1990, joten olettaisin sen näkyneen Suomen televisiossa 3-4 vuotta tämän jälkeen. Noihin aikoihin elokuvat eivät tulleet Suomeen niin nopeasti kuin nykyään. Aikaa on vierähtänyt siis miltei 20 vuotta ja silti muistan yhtä useita elokuvan kohtauksia tarkasti ja juonikin on ylimalkaisesti mielessä. Leffa teki minuun suuren vaikutuksen, mutta kirjasta en ole tiennytkään ennen tähän lukuhaasteeseen tarttumista.

Koska elokuva kolahti minuun aikoinaan niin kovasti, tartuin kirjaan todella suurten odotusten vallassa. Toisaalta osasin pelätä pettymystä, koska yleensä mikään mihin lataa liiaksi ennakko-odotuksia ei onnistu niitä vastaamaan. Turhaan pelkäsin. Kirja on aivan mahtava! Näen helposti, että tämän kaltainen tarina ei puhuttele kaikkia, mutta minulla on erityinen mieltymys dystopia-tarinoihin kuten myös katastrofijuttuihin, joissa joudutaan rakentamaan ns. Uusi maailma. Osa tarinan koskettavuudesta piilee varmasti siinä, että nyt oman äitiyteni myötä kaikki raskauteen ja äitiyteen liittyvät asiat tuntuvat riipaisevan aikaisempaa syvemmältä.

Tarina kertoo lähitulevaisuudesta, jossa lapsettomuudesta on tullut ongelma. Hädän hetkellä ihmiset kääntävät toivonsa Jumalaan ja uusi yhteiskuntajärjestys saa inspiraationsa Raamatusta, ensimmäisestä Mooseksenkirjasta: "Tässä on orjattareni Bilba; yhdy häneen, että hän synnyttäisi minun helmaani ja minäkin siten saisin lapsia hänestä".

Margaret Atwoodin teoksia en ole lukenut aikaisemmin, mutta hänen kirjoitustyylinsä teki minuun vaikutuksen. Mukava tapa kuvailla asioita ja tuntemuksia. Hienoja sanavalintoja ja ovelia lukijalle osoitettuja koukkuja. Suomentajan työ on ihan ok, vaikka joissakin kohdissa sanavallinnat olivat sujuvalle suomelle sen verran epätyypillisiä, että piti vähän miettiä miten asia alkuperäiskielellä sanottaisiin.

Kirjassa on paljon yhtymäkohtia aikaisemmin luku-urakassa vastaan tulleeseen George Orwellin 1984-teokseen. Suosittelen mieluusti kumpaakin teosta!

tiistai 5. huhtikuuta 2011

27. Tiitiäisen satupuu, Kirsi Kunnas

Ehdin jo runokirjan lukea,
silti vaikea on tuumat runoksi pukea.
Oli kirjassa pari tuttua,
mutta enimmäkseen minulle uutta juttua.
Lumosi minua runojen taika,
paistoi kirjasta vanha aika.


No juu, ei pelkillä loppusoinnuilla vielä täydellistä runoa saada. Kokeillaanpa siis sanoa muutama sananen ihan selkokielelläkin.

Neiti osallistuu äidin luku-urakkaan.

Kuten runostani selviääkin, oli kirja täynnä minulle ihan uusia runoja. Entuudestaan tuttuja taisi olla kolmisen kappaletta. Osa runoista oli vallan mainioita rytmikkäine rakenteineen ja loppusointuineen, mutta osa oli kyllä aika kummallisia. Luin kirjan ääneen ja tyttäreni kuunteli ihmeissään pää kallellaan. Parhaat palat luetaan vielä uudestaan ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

26. Ruusun nimi, Umberto Eco

Pyhä jysäys, miten pitkäveteinen kirja. Meinasi usko loppua tämän loppuun pääsemisen kanssa. Tätä tiiliskiveä olen tahkonnut jo toista viikkoa. Osittain sain nauttia teoksesta äänikirjana, sillä kirjan alkupuolella luimme siskoni kanssa tätä kirjaa toisillemme ääneen.

Kyseessä on murhamysteeri 1300-luvun munkkiluostarissa. Kuulostaa toki melko hyvältä, ja olisi varmasti ollut mieleeni Agatha Christien kirjoittamana versiona. Kirjan takakannessa lupaillaan Ruusun nimen olevan "murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä eurooppalainen suurromaani". Siinäpä se ongelma piileekin. Murhamysteeriosuus tempaisee mukaansa ja saa pohtimaan syyllistä ja motiiveja. Sitten jämähdetään taas kuvailemaan munkkien keskusteluja kerettiläisyyden eroista, fransiskaanimunkeista ja dominikaaneista... kaiken tylsyyden huipentumana luku, jossa kuvaillaan kirkon puuovien kaiverruksia. Siksi lukukokemus oli vähän ristiriitainen. Välillä olin mysteerin pauloissa ja seuraavana hetkenä tunsin lukevani uskonnon historian tenttiin.

Yksi omituisuus kirjoittajan tyylissä on käsittämättömän pitkien listojen tekeminen. Muutaman asian mainitseminen putkeen vielä menettelee, mutta on todella puuduttavaa lukea pitkiä listoja. Voisin antaa esimerkin, mutta sitten joutuisin kopioimaan kirjasta vähän turhan pitkän ja tylsän pätkän. Ensimmäinen lista tuli vastaan juuri siskoni lukiessa ja jouduin keskeyttämään hänet kysyäkseni, että joko hän alkoi keksimään juttua omasta päästään. Niin epäuskoinen olin, ja moinen käytös olisi ollut oikein osuvasti meidän huumoriimme sopivaa.

Olen joskus miettinyt, onko olemassa yhtään sellaista elokuvaa joka olisi parempi kuin kirja, johon se perustuu. En ole nähnyt Ruusun nimi -elokuvaa, mutta olen hyvin vakuuttunut, että sen on oltava parempi. Siitä on pakostikin tiivistetty pois liiallinen teologinen keskustelu. Sitäpaitsi, pääosassa on iki-ihana Sean Connery!

Se pitää vielä mainita, että kirjan nimen ymmärtää luettuaan kirjan viimeisen lauseen. Nerokasta vai mitä?

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

25. Saatana saapuu Moskovaan, Mihail Bulgakov

Neljäsosa tavoitteesta suoritettu näin kolme päivää yli vuosineljänneksen. Aikataulussa ollaan siis ainakin suurinpiirtein. Merkkipaaluteokseksi osui Saatana saapuu Moskovaan (suora käännös nimestä olisi Mestari ja Margarita), jonka kuuntelin äänikirjana.

Teos oli varsin mukava kuunneltava, mutta venäläiset nimet tuntuivat sekavilta. Outoja nimiä ei jaksa painaa samalla lailla mieleensä, joten välillä meinasin sekoittaa henkilöitä keskenään. Muuten kirjan kieli on lennokasta ja lukija eläytyi riittävästi tarinaan tuoden eloa hahmoihin, jopa hieman maukuvaista lausuntaa puhuvan kissan suuhun.

Mitä kirjassa sitten tapahtuu? Saatana todellakin saapuu Moskovaan ja alkaa keppostella ihmisten kustannuksella. Kuka päätyy kuoliaaksi, kuka hullujen huoneelle tai vaikeuksiin miliisin kanssa, rahoja ja ihmisiä katoaa ja naisjoukko juoksentelee puolipukeissa kaupungilla vaatteidensa kadottua. Toisaalla toisiaan rakastavat Margarita ja Mestari, joka on kirjoittanut kirjan Pontius Pilatuksesta.

Tämä ei ole kirjan kansi. Oikeassa kansikuvassa pisti silmääni Vesa Vierikko, mutta google osasi jo kertoa hänen esittäneen teoksen näytelmäsovituksessa Saatanaa. Aika jännä, että on sitten päätynyt kirjan kanteen... Vesa Vierikko on lempparinäyttelijöitäni, joten nyt alkoi kyllä kiinnostaa nähdä tämä kyseinen näytelmäkin.