maanantai 31. lokakuuta 2011

74. Lolita, Vladimir Nabokov

Tiedättehän sananparren teinilolitasta? Se on peräisin tästä kirjasta. Lolita on pedofiilin puolustuspuhe. Teos on päähenkilön päiväkirjamainen tunnustus ja puolustus. Hän ei näe tehneensä mitään pahaa. Hän rakastaa pientä Lolitaansa päästä varpaisiin. Sitäpaitsi eivät ne tytönhetukatkaan mitään viattomia nuppusia ole, tahallaan flirttailevat. Tämä onkin mielenkiintoinen tarkkailun kohde lukiessa: Mitkä ovat todellisia tapahtumia ja mikä on totuus? Mitä värittää päähenkilön mielikuvitus, ja kuinka paljon?

Nyt haluan esittää seuraavan ajatuksen. Yhdeksän ja neljäntoista ikärajojen välillä on tyttöjä, jotka eräille noidutuille matkamiehille, kaksi tai kolmekin kertaa heitä vanhemmille, paljastavat todellisen luontonsa, joka ei ole inhmillinen vaan nymfinen (toisin sanoen demoninen); näistä valituista olennoista minä aion käyttää nimitystä "nymfetti".

Varsinkin näin itse tyttölapsen äitinä tarina aiheutti pelkoja ja huolestumista. Tunnekirjo on lukiessa enemmän siellä huonojen tuntemusten puolella, mutta kokonaisuutena kirja on mielenkiintoinen kuvaus himoista, vallankäytöstä, syyllisyydestä, pelosta... Olen ihan tyytyväinen, että luin kirjan. Olihan se ajatuksia herättävä ja ajankohtainen nykyaikanakin. Alkuperäinen teos ilmestyi 1955 ja voin vain kuvitella millaista kohua se on silloin aiheuttanut!

Sitten pitää vähän ruotia suomennosta. Kirjassa keskusteltiin välillä ranskaksi, jopa ihan pitkiä lauseita, ilman että niitä olisi edes alaviitteessä selitetty. Koska en puhu ranskaa, jäi moni toteamus ymmärtämättä. Lisäksi kirja vilisi omituisia sanavalintoja ja suoraan käännettyjä virheellisyyksiä, joista mieleen jäi ainakin Hourglass Lake eli Tuntilasijärvi. Mikä ihmeen tuntilasi? Todennäköisesti järvi on saanut nimensä tiimalasimaisen muodon mukaan, vai mitä?

Etsin tämän kirjan kijastosta, koska näin Paulan lukeneen tämän juuri ja kirjoittaneen siitä blogissaan. Nyt uskalsin itsekin vilkaista hänen kommenttinsa, ja allekirjoitan kyllä kaiken hänen sanomansa. Olisi mielenkiintoista lukea tarina myös Lolitan näkökulmasta, mutta olisikohan se vielä ahdistavampi kokemus?

tiistai 25. lokakuuta 2011

Matkalle kirjailijoiden maailmaan

Törmäsin tällaiseen Lomalinjojen mainokseen:

Kahden tunnetun naiskirjailijan Englanti

Kirjallisuusmatka Englantiin vie kahden merkittävän brittikirjailijan, Agatha Christien ja Jane Austenin, jalanjäljille. Matka vie niihin maisemiin, joissa he liikkuivat, elivät ja imivät vaikutteita. Viiden päivän kirjallisuusmatkan kohteita ovat mm. Agatha Christien Greenwayn kesäpaikka ja Jane Austenin kotikaupunki Bath.

Hieman hintava reissu, mutta olisipa kyllä ihanaa! Toisaalta, jos suunnittelisi tällaisen reissun Brittein saarelle ihan omatoimisesti, voisi Austenin ja Agathan lisäksi soppaan heittää vielä muitakin kirjallisia ja tv-sarjojen paikkoja. Tuleeko mieleen mielenkiintoisia paikkoja, jossa olet käynyt tai haluaisit käydä? Kaikki vinkit otetaan kiitollisina vastaan suunnitelmien laatimista varten!

maanantai 24. lokakuuta 2011

73. Uhrilampaat, Thomas Harris

Clarice Starling on opintojensa loppusuoralla poliisiopistossa ja toivoo pääsevänsä valmistumisen jälkeen töihin Käyttäytymistieteen laitokselle. Hän ottaa siis mielellään vastaan pieniä askareita laitokselta jo opintojensa oheen, mutta näissä hommissa hän ajautuu ikään kuin sattumalta etsityn sarjamurhaajan jäljille.

Olen nähnyt tämän elokuvan ollessani vielä melko nuori. Väittäisin, että kyseessä on ollut ehkä vuosi 1993, jolloin olin itse 13-vuotias. Elokuvaa oli hehkutettu minulle etukäteen kovasti, mutta koska tällainen genre oli minulle aivan uusi tuttavuus en pitänyt elokuvaa kovinkaan häävinä. Nyt kirjan luettuani olen aivan täpinöissäni ja tahtoisin nähdä leffan uudestaan uusin silmin ja kypsemmästä näkökulmasta. Sen verran elokuva on kuitenkin jäänyt mieleen, että näin Hannibal Leckterin roolissa loistavan Anthony Hopkinssin myös mielikuvissani kirjaa lukiessani.

Hannibal Kannibal, todellinen herkkusuu. Luottaisitko mihinkään tämän miehen sanomaan?

Kirjan kerronta oli siinä mielessä mestarillista, että henkilöhahmojen tunnetiloihin pääsi helposti sisään. Kyse ei ole pelkästään pelosta ja inhosta, mukana on kosolti raivoa, kunnianhimoja, turhautumista ja myös helliä tunteita. Hahmojen mukana huomaa elävänsä ja heitä kannustaa onnistumaan (paitsi siis kuitenkaan sarjamurhaajaa, jonka toivoo jäävän kiinni) ja epäonnistumisen hetket ja mönkään menevät suunnitelmat turhauttavat itseäkin. Jännittävä ilmapiiri ja suupalan kokoiset luvut tekivät kirjasta niin helppoa luettavaa, että hotkaisin sen lähes yhdellä kertaa. Takakannen suljettuani sydän tykytti vielä hieman tavallista tiuhemmin, mikä on varma vakuutus siitä että teos on monen kiitoksen arvoinen.

Kirja on ilmestnyt vuonna 1988, aikaan ennen kännyköitä ja googlea. Kuinka paljon helpompaa sarjamurhaajan metsästäminen nykyaikana onkaan, kun voit itse löytää tietoja, jotka ennen piti kaivaa asiantuntijan avulla homeisen kirjastoholvin takimmaisesta arkistokaapista? Kyllähän siinä myös jännitys kärsisi, jos heti vaaran uhatessa voisit hälyttää apua sen sijaan, että mietit missä on lähin puhelinkioski. Luin joskus jonkun kriitikon (todennäköisesti kyseessä oli mainioMarko Ahonen) kirjoituksen, jossa hän ehdotti telvisiomaailman jäädyttämistä 90-luvun puoliväliin, juuri siitä syystä, että kännykät eivät pilaa kaikkia seikkailuja pelastamalla sankarit pinteestä liian helpolla. Ei mikään pöllömpi idea.

lauantai 22. lokakuuta 2011

72. Kaksi kaupunkia, Charles Dickens

Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities) kertoo kahteen kaupunkiin, Pariisiin ja Lontooseen, sijoittuvan tarinan. Ei ihme, että kirja on nimetty tarinan sijoittumisen mukaan eikä jonkin juonellisen seikan perusteella. Pitkään nimittäin tuntuu siltä, että kirja on kokoelma yksittäisiä osasia, kohtauksia, juonen pätkiä ja hahmoja, jotka eivät käy mitenkään yhteen. Loppupuolella kuitenkin kaikki loksahtaa kohdalleen ja Dickensin mestarilliset kyvyt tarinan kutojana paljastuvat. Saman tapaisen loksahdustunteen olen aikaisemmin kokenut Garpin maailman kanssa, jossa pienet osaset punoutuivat yhteen pikku hiljaa tarinan edetessä.

Tämä oli ensimmäinen koskaan lukemani Dickensin kirja. Tältä kirjailijalta on BBC:n listalle päässyt peräti kuusi teosta, mikä on huima määrä. Odotan mielenkiinnolla, mitä muilla listalle päässeillä kirjoilla on minulle tarjottavanaan. Pelkästään tällainen pienistä puroista suureksi tarinaksi muovautuva rakenne ei varmasti riitä nostamaan kuutta kirjaa sadan parhaan joukkoon. Muissa teoksissa on luultavasti siis omat koukkunsa. Tarinana tuttu on toki Joulutarina (Chirstmas Carol), jonka ajattelin lukea joulukuussa.

Mielenkiintoinen seikka on kuitenkin, että KSML:n listalla ei ole ainokaistakaan Dickensin kirjaa. Onko hänen teoksissaan ja tyylissään siis jotain mikä kolahtaa nimenomaan britteihin, mutta mitä suomalaiset eivät ymmärrä?

perjantai 21. lokakuuta 2011

Mitä haluaisit kysyä kirjaurakoitsijalta?

Vielä on pari kuukautta kirjaurakkaa jäljellä ja monta kirjaa edessä. Valmistaudun jo pikku hiljaa loppureflektioon. Nyt on siis aika keksiä kysymyksiä luku-urakkaan liittyen. Vastaan niihin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen, kun mietin koko vuotta ja pohdiskelen, tulikohan se käytettyä hyödyllisesesti!


keskiviikko 19. lokakuuta 2011

71. Häivähdys purppuraa, Alice Walker

14-vuotiaana Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Näistä kirjeistä koostuu Häivähdys purppuraa (The Color Purple). Heti ensimmäinen kirje aiheutti tunneryöpyn ja ennakkoaavistuksen, että lukukokemuksesta tulisi rankka. Kirjan henkilöhahmot saivat minut nopeasti otteeseensa ja heidän kohtalonsa alkoivat kiinnostaa minua niin kovin, että en malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin sain sen loppuun. Kirja oli niin hyvä, että univelkainen kotiäiti tinki yöunestaan pari tuntia vain lukeakseen. Jo sen pitäisi kertoa aika paljon!

Joskus takakannen lukemattomuudesta voi olla jopa haittaa. Minulla meni tämän kirjan kanssa pari ensimmäistä lukua, ennen kuin älysin päähenkilöiden olevan amerikan mustaa väestöä. Eihän kirjailija kuitenkaan voi luottaa siihen, että lukijalla on mitään ennakkokäsityksiä tai tietoja kirjasta ennen siihen tarttumista. Tarkoitan tällä sitä, että jos haluaa lukijan olevan kärryillä heti alkumetreiltä tapahtuma-ajasta, päähenkilön iästä tai maasta johon kirja sijoittuu, niin kyllä se pitää tuoda tarinassa heti esille.

Celien kouluttamattomuus näkyy kirjeissä käytetyssä kielessä. Luulenpa, että alkuperäinen teos olisi mielenkiintoista luettavaa kielen kannalta. Suomennoksessa koulutuksen puute näkyy ilahduttavina murteellisina sanavalintoina (jokka, enstemmäinen), yhdyssanavirheinä ja alkaa tekemään -muotoa käyttämällä. Mukana on myös muutamia muiden Celielle kirjoittamia kirjeitä, joissa kieli onkin ihan erilaista. Vuosien varrella Celiekin aikuistuu ja kirjoitustyyli vähän muuttuu. Hänen luonnettaan on kiva tarkastella, sillä kirjeisiinsä hän usein kirjoittaa mitä meinasi sanoa jollekulle mutta jätti sanomatta ym. pieniä seikkoja. Peilasin tätä vähän omaan luonteeseeni, joka on vähän päinvastainen. Olen vasta viime aikoina opetellut, että välillä voi pitää asiat ihan omana tietonaan eikä kaikkea tarvitse toitottaa ääneen.

maanantai 17. lokakuuta 2011

70. Baskervillen koira, Sir Arthur Conan Doyle

Olipas hassua, että en varautunut tämän kirjan olevan Sherlock Holmes -tarina, vaikka tunnistinkin kirjailijan. En osannut edes kyseenalaistaa ajatustani Conan Doylen kirjoittaneen kuuluisan etsiväsarjan lisäksi yhden erillisen pienen kauhutarinan nummella asustavasta kummituskoirasta.

Olen todella suuri Hercule Poirotin fani, mutta olen ajatellut olevan yleissivistyksen kannalta tärkeää tutustua myös Sherlock Holmesiin. Vaikka väitänkin, että en ole aikaisemmin lukenut hänen seikkailuistaan, niin tämä tarina oli kovin tutun oloinen. Olisinko saattanut nähtä tästä televisiosovelluksen? Mahdottoman noloa olisi, jos paljastuisi että olen jo lukenut kirjan tänä vuonna ja vain unohtanut vetää sen yli listasta edellisellä kerralla. Niin tutulta se kuitenkin tuntui, että en edes pitäisi täysin mahdottomana tällaistakaan mokaa.

Vaikka tarinat itsessään eivät olisikaan tuttuja, niin moni tietää Holmesista ainakin piipun, suurennuslasin ja hatun. Näiden alkuperästä en osaa enempää sanoa, sillä Baskervillen koirassa näistä mainittiin ainoastaan piippu. Tuttuja juttuja ovat myös Holmesin osoite Baker Streetillä ja hänen toverinsa tohtori Watson. Kirjasarjassa tarinan kertojana toimiikin nimenomaan Watson, joka kirjoittaa etsiväystävänsä seikkailut kirjoiksi. Tämä on oiva valinta kertojaksi, koska näin lukija tietää saman minkä Watsonkin, mutta ei kaikkea mitä Holmes. Näin tilaa omille päätelmille jää reilusti. Se onkin mielestäni parasta tällaisissa kirjoissa, kun saa itse koettaa päätellä ratkaisua mysteeriin.

Minä ja siskoni Baker Streetin metroasemalla Holmesin kotona vierailun jälkeen kesällä 2009.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

69. Rouva Bovary, Gustave Flaubert

Haukotus ja kyllästys. Puolen välin paikkeilla aloin ihmetellä, että milloin kirja pääsisi vauhtiin. Huokailin sivunumeroita vilkuillen. Kun huomasin, että juoni ei tämän kummoisempi olekaan, aloin jo epäillä että tämä tarina ei lopu koskaan? En saattanut ymmärtää, mitä niin ansiokasta tässä kirjassa on, että se on pitänyt listata lukemisen arvoiseksi. Niinpä, tarinaa olisi pitänyt osata tarkastella ennakkoluulottomasti sen ilmestymisajankohdan ja senaikaisten yhteiskunnan olojen mukaan. Nykymittapuulla tarinassa ei ole mitään erityisen hätkäyttävää, mutta ennen oli erilaista.

Tässä lainaus suoraan wikipediasta: "Rouva Bovary (ransk. Madame Bovary) on ranskalaisen kirjailijan Gustave Flaubertin tunnetuin romaani. Rouva Bovaryn julkaisu 1857 aiheutti skandaalin ja sitä syytettiin siveettömyydestä. Kirja sai painoluvan vasta oikeusjutun jälkeen. Nykyisin romaania pidetään yhtenä ensimmäisistä moderneista realistisista romaaneista." Enempää ei kannata wikipediastakaan lukea, sillä heti seuraavassa kappaleessa spoilataan kirjan juoni paljastamalla tarkemmin sen aihe. Riittää kun tietää, että tarina on kertomus onnellisuuden etsimisestä ja paremman elämän tavoittelemisesta.

Hätkähdyttävää on huomata, että kirja on ilmestynyt samaan aikaan kuin Brontën sisarusten romaanit. Niissä rakkaudenosoitukset eivät olleet kuumia katseita tai käsipuolessa kävelemistä kummempia, kun taas Madame Bovaryssä hukutaan suuteloihin ja mennään pidemmällekin. Ei siis ihme, että teos on aiheuttanut kohua.

Tästä tuli nyt aika lyhyt blogipostaus, mutta en yksinkertaisesti keksi enempää sanottavaa. Lukukokemuksesta ei jäänyt käteen oikeastaan yhtään mitään. Naureskellaan nyt kuitenkin pikutuhmasti, kuinka postauksen järjestysnumero osui sopivasti ranskalaiseen ja siveettömään teokseen. Melko passelia!

lauantai 15. lokakuuta 2011

68. Syvä uni, Raymond Chandler

Kohtalokkaita naisia, tupakansavua, nautinnollisia juomia, paukkurautoja, varjostamista, pitkiä sadetakkeja ja sälekaihdinten välistä hämyiseen toimistoon leviävää valoa. Syvä uni tarjoaa tarinalle juuri sellaiset puitteet, mitä kunnon dekkarissa kuuluukin olla. Ei ollut laisinkaan vaikeaa kuvitella kertojan ääntä ja puhetyyliä, onhan tällaista dekkarijuttua varioitu televisiossa ja elokuvissa useat kerrat. Monien mieleen palaavien parodioiden vuoksi oli välillä pokassa pitelemistä, kun varsin vakavat kohtaukset näyttäytyivät vallan koomisessa valossa.

Tällaiseen dekkarin kerrontatyyliin kuuluu mielenkiintoinen ja mielikuvituksellinen tapa havainnoida ympäristöä yksityisetsivän silmin ja päätelmiä tehden. Mielenkiintoinen kieli ja kuvailu ovat hyviä syitä lukea tämä kirja, vaikka ei dekkareista varsinaisesti pitäisikään. Erityisesti minua huvitti kohta, jossa kerrotaan viidestä arkistokaapista kolmen olevan tyhjiä sanomalla, että ne ovat täynnä Kalifornian ilmaa. Tärkeä osa on myös naisten katselemisessa sillä silmällä:
"Häntä kannatti jopa tuijottaa. Hän tiesi ikävyyksiä. Hän loikoi modernilla sohvalla tohvelit lattialla, joten minä siis tuijotin hänen sääriään, jotka olivat melkein olemattomien silkkisukkien peitossa. Näytti siltä että ne oli suorastaan tarjottu tuijottettaviksi. Sääret näkyivät polviin asti ja toinen niistä pitkälti polven yläpuoellelle. Polvet olivat pehmeät ja pyöreät, eivät luisevat eivätkä terävät. Pohkeet olivat kauniit, nilkat pitkät ja hoikat; niissä oli tarpeeksi linjaa sävelrunoelman aiheeksi."

Tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Philip Marlowe on kova jätkä, mutta rehti ja sympaattinen. Jokin hänen nokkeluudessaan muistutti etäisesti Sieppari ruispellossa -teoksen päähenkilöä, joskin Marlowe on rutkasti kohteliaampi ja aikuisempi.

Välillä lukeminen tuntui tietokonepelin pelaamiselta. Siis sellainen johtolankojen kerääminen ja ongelmatilanteista selviäminen. Ehkä osansa on sillä, että olen pelannut Sam & Max -peliä, jossa juurikin ollaan dekkareita!
Tässä tietokonepelistä tutut yksitiysetsivät Sam ja Max.

perjantai 14. lokakuuta 2011

67. Jumalainen näytelmä: Helvetti, Dante

Huh, kylläpä helvetti on kaamea paikka. Danten Helvetin (eli Infernon) luin netitse Project Gutenbergin kautta. Kyseessä on Eino Leinon kehuttu suomennos. Leino on tehnyt hyvää työtä, sillä teksti on ymmärrettävämpää luettavaa kuin hänen oma runoteoksensa Helkavirsiä. Tällä kertaa ehkäpä vain noin joka seitsemännessä lauseessa oli jotain minulle käsittämättömän merkillistä. Apuna tuntemattomien henkilöiden tunnistamisessa ynnä muussa epäselvässä on peräti 224 alaviitettä, joista en ihan kaikkia jaksanut käydä läpi. Luulenpa, että olisin saanut enemmän irti Elina Vaaran nykykielellisesti suomentamasta versiosta, mutta en tiennyt sellaisesta riittävän ajoissa.

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää -ilmoituksella toivotetaan tervetulleeksi helvettiin. Muistaakseni teinivuosinani tämä sama teksti komeili makuuhuoneeni ovessa. Matkalle helvettiin kertojan (joka siis on kai Dante itse) vie Opas, jota myös Mestariksi välillä kutsutaan. Matka kulkee läpi helvetin yhdeksän piirin, mutta en osaisi sanoa millainen synnintekijä mihinkin piiriin kuuluu, lunttaamatta tätä Wikipediasta. Sen verran vaikealukuista teksti kuitenkin oli.

Mitä kuitenkin voin sanoa, niin tarina toisti jatkuvana luuppina samaa keskustelua, joka meni tähän tapaan:
- Hei, mikäs mies sinä olet?
- Kuka kysyy?
- Noh, tässä vain ole tutustumassa helvettiin tämän oppaani kanssa. En ole kuollut.
- Kappas. Elävä mies helvetissä. Mitäs maanpäälle kuuluu? Vieläköhän minut muistetaan...
- Niin, haluaisin tietää mitä syntiä olet tehnyt että sinua noin rangaistaan?

Helvetti on toki pullollaan mitä mielenkiintoisempia rangaistuksia synnintekijöille. Yksi lemppareistani on tämä:
"Näin varmaan—nään sen vielä silmissäni ma varren käyvän vailla päätä, aivan kuin kulki muukin joukko synkkä tämä.
Tukasta kantoi päätä irtonaista hän käsin niinkuin lyhtyä; se meihin loi katsehen ja virkahti: »Voi mua!»
Omalle näytti tietä kantajalleen: olivat kaks ja yks he sentään; kuinka tuo käy, Hän tietää, joka kaikki säätää.
Hän tultuansa sillan alle juuri kohotti käden, joka päätä kantoi, sen sanat että lähempää nyt kuuluis.
Pää puhui: »Nähnet vaivan vaikeimman, inehmo, kuolon maita kulkevainen; näin suurta lie et kohdannut sa ennen."

Tämä Michelinon teos kummitteli mieleni taka-alalla Jumalaista näytelmää lukiessani. Kuvassa mukana myös Dante itse.

My lovely blog -tunnustus

Aina välillä on mukava kirjoittaa muutama sananen vähän muutakin kuin pelkkää kirja-asiaa. Oivan tilaisuuden pieneen vaihteluun tarjoaa tällä kertaa lempiasioita paljastamaan haastava ruusutunnustus, jonka minulle myönsi Luen ja kirjoitan -blogin Paula. Ruusunpunainen kiitos!


Sitten suoraan asiaan, eli lemppareita listaamaan! Tehtävä ei ole mitenkään helppo, sillä harvoin mikään asia on yksinään niin huimasti ylitse muiden.

Lempiruoka: Tonnikalapihvit, paistettu lohi, fetasalaatti, grillatut herkkusienet, kanttarellikastike, täytetyt letut, voileipäkakku, riisipuuro sekä jonkun muun tekemä makaroonivelli. Itse en koskaan onnistu tekemään siitä hyvää vaikka äiti, mummu ja isosiskonikin ovat koettaneet minua opettaa.

Lempimakeinen: Suklaarusinat, kookostäytteinen suklaa, lakritsi ja liköörikonvehdit.

Lempilukeminen: Sellaiset tarinat, jotka etenevät mukavasti ja yllätyksellisesti. En viihdy jos jäädään maalailemaan maisemia ja junnataan paikoillaan pitkän aikaa. Aivojumppaa ja ahaa-elämyksiä tarjoavat jutut ovat kaikkein mieluisimpia.

Lempipaikka käsitöille: Keskeneräisten projektien hautausmaa? En itseasiassa harrasta käsitöitä. Ompelukone on käyttövalmiudessa korjausompelua ja satunnaista verhojen, pöytäliinojen ja muiden pienten juttujen tekemistä varten.

Lempielokuva: Voih, tämä on aivan liian vaikea kysymys. Olen nähnyt niin paljon elokuvia, joista olen pitänyt syystä tai toisesta, että mitä tähän nyt sitten osaisi vastata? Noh, yksi elokuva johon en ole väsynyt 15 vuodessa on The Rock, jossa pitkätukkainen Sean Connery sai minut ymmärtämään että hottius ei aina katso ikää!

Olen ollut viimeaikoina niin kiireinen, että muiden blogien lukeminen on jäänyt aika vähälle nopeita vilkaisuja lukuunottamatta. En nyt osaa sanoa siis, kenelle uskallan tämän haasteen laittaa eteenpäin niin että hän ei ole tähän jo kertaalleen vastannut! Palaan asiaan siis piakkoin :)

maanantai 10. lokakuuta 2011

66. Humiseva Harju, Emily Brontë

Kivitetäänkö minut kirjoilla muiden lukutoukkien taholta, jos heti kärkeen tunnustan että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta ja löydän siitä hyvin vähän hyvää sanottavaa? Teoksesta pidetään todennäköisesti yleensä paljon, ja onhan se äänestetty molemmille lukulistoillenikin. Britannian listassa sijoitus on niinkin korkea kuin seitsemäs. Jos olisin tässä lukupäiväkirjassani jakanut tähtiä kirjoille, jäisi Emilyn tähtimäärä puoleen siskonsa Charlotten tähdistä. Jälkimmäisen kirjoittama Kotiopettajattaren romaani on paljon enemmän minun makuuni.

Hän pudottautui polvilleen tuolin viereen ja alkoi itkeä aivan tosissaan. Edgar piti kiinni päätöksestään aina pihalle asti, sitten hän alkoi viivytellä. Päätin rohkaista häntä. "Neiti on kauhean arvaamaton, hyvä herra", minä huusin hänelle, "yhtä ilkeä kuin mikä tahansa pilattu lapsi. Teidän on parasta ratsastaa kotiin, tai muuten hän tekeytyy sairaaksi vain pahoittaakseen teidän mielenne."

Miksi en pitänyt tästä rakastetusta klassikosta? Vastaus on itseasiassa kovin yksinkertainen. Kirjan henkilöhahmot ovat kammottavia. Teos on täynnä toinen toistaan huonommin käyttäytyviä kersoja. En voi sietää piloille hemmoteltuja penikoita ja on rasittavaa lukea moisten hemmoteltujen lapsosten päähänpistoista ja kurittomuudesta. Lätkäistään päälle vielä muutama räyhäävä aikuinen niin kaaos on valmis. Koetin lukea teoksen mahdollisimman nopeasti pois alta, niin paljon sen maailmassa upoksissa oleminen minua ahdisti. Kirja on olevinaan rakkaustarina, mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla kauhua. Tarinassa on enemmän aaveita kuin uskottavaa rakkautta.

Kirjoittaessani tuon edellisen kappaleen lopun tulin ajatelleeksi, kuinka erilainen tämä lukukokemus olisikaan jos lukijana alusta asti uskoisi Heatcliffin ja Chatherinen rakkauteen ja toivoisi heidän päätyvän yhteen. Itsehän toivoin koko ajan että Heatcliff jättäisi Cathyn rauhaan. Voisikohan siis olettaa, että lukijat yleensä pitävät heidän puoliaan ja minä ajauduin lukunautinnossani ihan väärille raiteille kun olin heitä vastaan?

Teoksessa on myös monia miellyttäviä seikkoja, joista ykköseksi nousee mielenkiintoinen kertojavalinta. Tarinan kirjoittaa päiväkirjaansa taloon vuokralle tullut mies, jolle tapahtumien keskellä elänyt taloudenhoitajatar sen kertoo. Tämähän ei ole sitten enää edes toisen käden tietoa vaan kolmannen. Ehkä tarinassa välittyy taloudenhoitajattaren puolueellisuus Heatcliffiä vastaan, ja siksi en toivonut "rakastuneelle parille" mitään hyvää. Kenties.

Lempparitelevisiosarjassani Emmerdalessa nummella syntyneet kaksoset saivat nimikseen Heath ja Cathy Humisevan harjun päähenkilöiden mukaan. Myös Emmerdale sijoittuu Humisevan harjun tapaan Yorkshireen.



Taisi olla toukokuuta, kun ehdotin siskolleni että lukisimme jonkun kirjan yhtä aikaa. Hän on siis lukenut Humisevan harjun jo jonkin aikaa sitten. Odottelenkin innolla hänen (ja tietysti kaikkien muidenkin) kommentteja kirjasta. Erityisen mielenkiintoista olisi tietää oletteko olleet lukijoina pääparin rakkauden puolesta vai vastaan?

torstai 6. lokakuuta 2011

65. Tuulen varjo, Carlos Ruiz Zafón

Rakastatko intohimoisesti kirjoja ja lukemista, mutta tunnet usein että kukaan ei ymmärrä sinua? Etsitkö sukulaissielua jakamaan tuntojasi? Jos lähipiiristäsi ei heti tule moista ymmärtäjää vastaan, käänny Carlos Ruiz Zafónin puoleen. Hänellä on vahva käsitys siitä, miten kirja voi lumota ja viedä mennessään. Hänen teoksessaan Tuulen varjo (Shadow of the Wind) tapaamme useammankin todellisen kirjallisuuden ystävän, jotka ymmärtävät hyvän tarinan päälle.

"Jokaisella kirjalla, jokaisella niteellä, jonka näet täällä, on sielu. Sen kirjoittajan sielu ja niiden sielu, jotka lukivat sitä ja elivät ja unelmoivat sen kanssa. Joka kerta kun kirja siirtyy kädestä toiseen, joka kerta kun joku antaa katseensa lipua sen sivuilla, sen sielu kasvaa ja vahvistuu."

Daniel oli vain kymmenenvuotias, kun hänen isänsä vei hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel löysi Tuulen varjo -nimisen kirjan. Vai löysikö kirja hänet? Kirja lumosi Danielin lähes pakkomielteen tavoin. Hänen oli aivan pakko alkaa ottaa selvää tarinasta kirjan takaa.

Tämä teos on taas näitä luku-urakan varrella vastaan tulleita todellisia helmiä, joita uskaltaa suositella muillekin luettavaksi. Kirja on jännittävä ja tarjoaa mukavia ahaa-elämyksiä salaisuuksien alkaessa paljastua. Minulla ei taida olla mitään huonoa sanottavaa tästä kirjasta, mitä nyt vähän epäilen suomentajalla menneen välillä raitiovaunut ja metrot sekaisin. Silllä nyt ei kuitenkaan ole tarinan kannalta merkitystä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

64. Keskiyön lapset, Salman Rushdie

Keskiyön lapset (Midnight´s Children) sijoittuu Intiaan ja kietoutuu vahvasti Intian itsenäistymiseen ja historiallisiin tapahtumiin sen molemmin puolin. Intian historia ei kuulu minun yleissivistykseni piiriin, mutta pysyin kärryillä silti. Tarinan kertoo Saleem Sinai -niminen poika, joka syntyi keskiyön hetkellä samaan aikaan Intian itsenäistymisen kanssa. Hän ei kuitenkaan ole ainoa keskiyöllä syntynyt...

Olen varmasti tylsä ihminen, kun olen niin mieltynyt länsimaiseen kirjoitustyyliin. Ehkä kyse on tottumuksista. Intialaissyntyisen Salman Rushdien tyyli tuntui minusta ajoittain vallan rasittavalta, ihan kuin kirjailijalla olisi ADHD. Onhan se toki ihan hauska tyylikeino toisinaan, mutta liika on liikaa. Tarina on varsinainen vyyhti monine koukeroineen. Alusta asti on selvää, että kyseessä on jonkinlainen sukusaaga, mutta ensimmäisen 200 sivun kohdalla on eräänlainen taitekohta, minkä jälkeen tarina tuntuu vaihtavan suuntaa kokonaan. Alkupuoli on melko tavallista elämää, mutta sitten mukaan sekoittuu vallan maagisia, ellei jopa yliluonnollisia elementtejä, joiden myötä kirja toi mieleeni Sadan vuoden yksinäisyys -teoksen. Eli jos tykkäsit siitä, voit tykätä tästäkin!

Olen käynyt Intiassa muutama vuosi sitten, mikä helpotti osaltaan miljöön mielikuvittelemista. Mainittiinpa muutama tuttu paikkakin, ainakin Chowpatty Beach. Intia on kyllä mielenkiintoisen kiehtova paikka, joten on vähän merkillistä etten ole lukenut sinne sijoittuvia kirjoja aikaisemmin. Samalta kirjailijalta on minulle nimenä tutumpi Saatanalliset säkeet -teos, jonka voisinkin lisätä lukulistalleni jatkoa ajatellen.

Muutama lastenhoitoon ja -kehitykseen liittyvä seikka oli kyllä kirjassa kerrottu ihan väärin. Esimerkiksi lapselle väitettiin tulleen väärät sääret, koska tämä veti itsensä seisomaan liian nuorena. Ikää oli tuolloin yksi vuotta. Hmm... kyllä Suomessa varmaan kovasti huolestuttaisiin jos ei tuohon ikään mennessä olisi kiskonut itseään pystyyn. Tarinassa myös eräs vauva imi äitinsä tissit tyhjäksi maidosta kahdessa kuukaudessa. Pyh, mitä höpötystä. Ei imettävältä naiselta maito lopu.