tiistai 29. marraskuuta 2011

82. Me sotasankarit, Joseph Heller

Me sotasankarit (Catch 22) on sodan mielekkyydelle sama kuin Kafkan Oikeusjuttu on byrokratialle. Tällainen kepeämpi, vaikakin kriittinen, lähestymistapa sotaan oli varsin miellyttävä piristys useiden toisen maailmansodan tapahtumiin viittavien kirjojen jälkeen, joita on tässä vuoden mittaan tullut jo luettua.

Kirjan päähenkilönä on Jossarian, pommikonemies, joka pelkää henkensä puolesta niin paljon, että haluaisi päästä pois sodasta. Vaadittavien lentojen määrää on vain vaikea saada täyteen. Kapulana kotiutumishaaveiden rattaissa on myös sääntö 22.

Hellerin kirjoitustyyli on mukavaa, ja erityisesti pidän hänen tavastaan rakentaa dialogia. Välillä keskustelut olivat kummallisuuksineen ja sarkasmeineen verrattavissa Terry Pratchettin (yksi lempikirjailijoistani) tyyliin. Selailin kirjaa mahdollisen näytepätkän antamiseksi, mutta loppujen lopuksi keskustelut ovat niin kontekstisidonnaisia, että tuskin mikään lainaus saisi arvoistaan vastaanottoa blogiini irroitettuna.

Miksi päätin lukea tämän kirjan, josta en pelkän nimen perusteella paljoa odottanut? Mielenkiintoni herätti kirjan nimeä kantava olut!

Catch 22 -nautinto kahdessa eri muodossa yhtäaikaisesti.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

81. Peltirumpu, Günther Grass

Tämä on taas näitä minulta yli hilseen meneviä teoksia, joissa pitäisi osata lukea rivien välistä jotain syvällisempää tulkintaa ja heijastuksia silloisesta ajasta ja yhteiskunnasta. Nyt siis kaipaan kipeästi kommentteja sellaisilta, jotka ovat lukeneet tämän, saaneet tästä irti jotain ja kaiken lisäksi vielä pitäneet tästä.

Minulle teos ei auennut. Vaikka aloitin lukemisen avoimin mielin, en lopulta voi päätyä parempaan kommentiin kuin teinimäiseen kiteytykseen: "Tää on ihan pimee". Toinen mielessä pyörivä sana on irvokas. Teoksessa on monta mukaansa tempaavaa juonikuviota ja pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena minulle ei jäänyt tästä mitään käteen. Odottelin päräyttävää loppuratkaisua, mutta petyin. Ehkä en osaa asennoitua kirjallisuuteen, joka sekoittaa todellisuuteen vain vähän fantasiaelementtejä. Pitää joko pysyä todellisessa maailmankuvassa tai mennä satumaahan. Välimuodot eivät minulle sovi.

Kirjassa Oscar saa kolmivuotissyntymäpäivälahjakseen peltirummun ja päättää samantien lopettaa kasvamisen. Ainakin ulkoisen kasvamisen. Lopultahan hän on aikuinen mies pienen pojan ruumiissa. Ällöä! Ällöä, koska tietenkin teini-ikäisenä Oscar alkaa kiinnostua tytöistä vaikka on itse ulkoisesti pikkulapsi vasta.

Aluksi kirja muistutti minua Keskiyön lapset -teoksesta, jossa myös sekoitetaan fantasiaa todelliseen maailmaan ja kerrotaan omaa elämänkertaa aloittamalla jo isovanhempien tapaamisesta kertomisella. Keskiyön lapsista minulle jäi lopulta ihan positiivinen mielikuva verrattuna Peltirummun sulkemisen jälkeiseen hämmentävään olotilaan.

tiistai 22. marraskuuta 2011

80. Kapteeni Corellin mandoliini, Louis de Bernières

On hieman hassua, että kirjan nimi on Kapteeni Corellin mandoliini, kun nimihenkilön saapumista tarinaan mandoliineineen saa odottaa pitkälle toista sataa sivua. Nimestä viis, teos on sota-aikaan sijoittuva rakkaustarina, jonka pääasiallinen tapahtumapaikka on Kreikka. Välimerellinen tunnelma oliiveinen, basillika-ruukkuineen ja paahtavine aurinkoineen välittyy tarinasta hyvin sodan raadollisuudesta huolimatta.

Teos on paljon enemmän kuin rakkaustarina. Romaani kertoo muun muassa vahvoista naisista, toveruudesta, selviytymisestä, toisten auttamisesta ja elämän merkityksestä. Teoksessa on paljon huumoria ja jotkut kohdat ovat koomisuudessaan unohtumattomia.

Kertoja ja kerrontatapa vaihtuvat kirjassa vilkkaasti. Tarina etenee monessa suunnassa samaan aikaan ja välillä eri osat kietoutuvat toisiinsa. Alussa monet juonen päät tuntuvat kaaottiselta, mutta kunhan lukemisessa pääsee vauhtiin alkaa yhteyksiä henkilöiden ja taphtumien välillä löytyä. Hauska yksityiskohta on, että lukuja ei ole numeroitu vaan nillä on nimet. Muutamia esimerkkejä luvuista: Metka kissa, Kaikki pyhimyksen ihmeet, Hyvä natsi ja ehdoton lempparini Episodi joka vahvistaa Pelagian uskoa siihen etteivät miehet tiedä mikä ero on urheudella ja arvostelukyvyn puutteella.

Minulle jäi sellainen olo, että kirja loppui kuin seinään. Tähän vaikutti varmastikin, että sormillani tunsin kirjassa olevan vielä sivuja, mutta kun viimeisillä sivuilla olikin kirjailijan ja suomentajan huomautuksia hämäämässä. En siis ollut asennoitunut tarinan loppumiseen niin pikaisesti.

Kirjasta on tehty vuonna 2001 elokuvaversio, jonka päähenkilöinä nähdään Penélope Cruz ja Nicolas Cage. Jälkimmäisen valinta Kapteeni Corellin rooliin kuulostaa nappiratkaisulta. Kapteenin lapsekas pelleily ja vekkuli luonne on helppo kuvitella Nicolaksen tulkitsemina. Penélope kreikattarena ei puolestaan kuulosta lainkaan vakuuttavalta. Täytyy katsoa leffa joskus ihan mielenkiinnosta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

79. Pitkän päivän ilta, Kazuo Ishiguro

Kuinka monta pitkästynyttä haukotusta suodaan lukijalle, kun kirjan aiheena on Britannian läpi autolla matkustavan ikääntyneen hovimestarin muistelot? Saatoin ylittää tuon sallitun rajan tämän teoksen parissa, vaikka hetkittäin tarinassa oli omat kiehtovat ja jännittävätkin kohtansa. Koko kirjan pointti piileekin vasta sielä kolmella viimeisellä sivulla, jossa päästään jakamaan sellaista elämänviisautta, että jokaisen tulisi ottaa siitä opikseen.

Kirjan päähenkilö, Stevens, on henkilöhahmona mielenkiintoinen ja avaa näkymän hovimestarien maailmaan. Mitä arvokkaan ja jäyhän miespalvelijan pään sisällä liikkuu? Stevens on lojaali, ahkera, uhrautuvainen ja organisointitaidon ihme. Hän ei ole nokkelien sutkausten mies, mutta koettaa kyllä kehittyä sillä saralla. Siltä osin siis hyvin erilainen hovimestari, kuin toisaalta tunnettu Jeeves.

Ajattelin, että tästä on ihan tuore elokuvaversio, mutta kurkkaus IMDB:een paljasti leffan olevan vuodelta 1993. Eipä se siis niin kovin tuore olekaan. Olisi mielenkiintoista nähdä miten tarina toimii elokuvamuodossa. Ainakin siitä on aikoinaan ammattipiireissä tykätty, koska elokuva on saanut peräti kahdeksan Oscarehdokkuutta!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Top 10 -haaste

Luettua-blogin Sanna on haastanut minut Top 10 -haasteeseen jo viime kesänä. Heinäkuu oli minulle kuitenkin kiireistä aikaa, enkä ehtinyt paljoa lukea enkä bloggailla. Niinpä haaste jäi minulta tuolloin huomaamatta. Ehkä ei kuitenkaan ole vielä myöhäistä miettiä vastauksia tähän haasteeseen, jossa pitää kymmenen lempikirjan lisäksi listata myös kymmenen lempparia kosmetiikkatuotteista.

Aloitetaanpa vaikeammasta päästä, eli kosmetiikasta. Itsestään huolehtimisen kuukausitolkulla laiminlyöneenä kotiäitinä tuskin muistan kymmentä kosmetiikkatuotetta, mutta koetetaanpa. Laajennetaan kosmetiikka-termi koskemaan nyt vähän kaikenlaisia naisten tuotteita ja omaan kauneudenhoitoon liittyvään. Ehkä siten tulee se 10 täyteen.

Kotiäidin kosmetiikkalista Top 10
(Ei parhaus- vaan mieleenpälkähdysjärjestyksessä)

1. Joe Blascon meikkivoide (ihan MUST, sillä piilottaa naamasta vaikka nenän, eikä sitä ole testattu eläimillä)
2. Dermosilin koivushampoo (pestessä olo on kuin vastalla/vihdalla naamalle humauttaisi)
3. Bodyshopin kookostuoksuinen vartalovoi (alunperin raskausarpien torjuntaan hommattu, mutta hyvä myös kuiville kyynärpäille)
4. Acnex (ainoa oikeasti näppylöihin tehoava aine, apteekista)
5. Yves Rocherin verigreippisuihkugeeli (huumaava tuoksu)
6. Kotikutoinen käsihoitoaine ("salainen" resepti hyvään omatekoiseen käsihoitoon)
7. Hieno suomalainen tervashampoo (hieman savusaunan tunnelmaa sähkösaunailtaan)
8. Miramen vadelman makuinen huuliasva (vaikka nyt onkin käytössä Labellon mustikka, nam nam molemmille)
9. Lumene Excellenght mascara (tätä käytin viimeksi kun aktiivisemmin meikkailin)
10. Sitten tykkään niistä pienistä kasvonaamiopussukoista, joissa on kaikkia suklaanaamioita sun muita, mutta enpä muista niitten merkkiä...


Koska myös lempikirjojen listaaminen on aika haastavaa puuhaa, ajattelin helpottaa tehtävää listaamalla kymmenen lempikirjaa tämän luku-urakan aikana vastaan tulleista kirjoista. Tämä rajaus auttaa asiaa vain vähän. Otetaan vielä suomalaiset kirjat pois sopasta, niin on edes jotain mahdollisuuksia saada mainittua vain kymmenen parasta.

Luku-urakkakirjojen Top 10
(Ei parhausjärjestyksessä, se olisi mahdotonta)

1. Aikamatkustajan vaimo, Audrey Niffenegger
2. Hiiriä ja ihmisiä, John Steinbeck
3. Jumalat juhlivat öisin, Donna Tartt
4. Leijapoika, Khaled Hosseini
5. Orjattaresi, Margaret Atwood
6. Oma taivas, Alice Sebold
7. Tuulen varjo, Carlos Ruiz Zafón
8. Häivähdys purppuraa, Alice Walker
9. Uhrilampaat, Thomas Harris
10. Pahuus, Jan Guillou

Koskapa tämä haaste on aika tehokkaasti kiertänyt jo näitä kirjablogeja, laitan haasteen eteenpäin ihan muualle! Olepas hyvä Luru ja Leikkisä by Luru -blogi.

78. Sovitus, Ian McEwan

Sovitus (Atonement) oli kirjaston hyllyssä Ian McEwanin romaaneista kaikkein paksuin. Tottakai. Luku-urakan loppurutistusta ei ole ohkaisilla opuksilla suosittu. Jäljellä on järkäleitä järkäleiden perään.

Sovitus sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan ympärille. Teos ei kuitenkaan keskity kertomaan pelkästään sodasta. Tarinan idea on perhosefektissä eli siinä, miten pienikin päätös toimia tietyllä tavalla voi käynnistää kohtalokkaan tapahtumien ketjun. Kirja alkaa niinkin viattomissa puitteissa, kuin lasten itse suunnitteleman näytelmän harjoittelemisella. Tähän samaistuin hymy huulilla, sillä itsekin lapsena suunnittelin ja ohjasin pieniä näytelmiä, joihin aikuiset kutsuttiin yleisöksi.

Tarina lähti käyntiin melko hitaasti ja meni toista sataa sivua ennen kuin kirjassa alkoi tapahtua mitään. Alusta asti oli kuitenkin viihdyttävää, kuinka tarinaa kerrottiin useiden henkilöiden kautta ja sama kohtaus saatettiin kertoa useita kertoja, mutta eri vinkkelistä. Kirjassa olisi potentiaalia erinomaisuuteen, mutta jotenkin se jää puolitiehen. Tiivistämällä viidesosa tai neljäsosa kirjasta pois, paketti pysyisi varmasti paremmin kasassa ja kehuisin teosta nyt ylistävin sanankääntein.



torstai 10. marraskuuta 2011

77. Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

Maa on syntinen laulu kuulostaa ihan Yö-yhtyeen hittikappaleen nimeltä. Jos kyseinen orkesteri ei ole vielä tehnyt kirjaan perustuvaa biisiä, suosittelisin tarttumaan toimeen. Ideaani saa vapaasti käyttää.

Tarina kertoo pienen kyläyhteisön elämästä Lapissa. Sen kummemmin en hahmota mitään erityistä juonta, joskin pieni draaman kaari sitoo tarinan alun ja lopun näppäräksi nipuksi. Romaanin tapahtumia ovat muun muassa uskonnolliset seurat, puukkotappelut, savotta, maatalon työt ja seksi. Vaikka tageihin merkkasin kirjan lokeroon erotiikka, ovat kirjan seksikohtaukset liian rivoja vastatakseen mielikuvaani erotiikasta. Varsinkin kun yleensä jompikumpi osapuoli oli jollakin asteella vastahankainen tilannetta kohtaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni jonnekin 1940-luvulle ja mielenkiintoisinta teoksessa onkin tuonaikaisten normikäsitysten ja käyttäytymisen tarkkailu sekä sukupuoliroolit.

Kirjan kerronnassa paras osa ovat dialogit, joissa on tietenkin käytössä lappilainen murre. Kyseinen murrealue ei ole minulle tuttu, mutta monet murteellisuudet muistuttivat muista murteista tai ruotsin kielestä tuttuja sanoja. Ymmärtämisessä ei siis ollut ongelmia, toisin kuin voisin kuvitella vaikkapa Rauman murteella kirjoitetun kirjan kanssa olevan... Kerronnassa on mukana myös useita runoja, joille en kyllä oikein lämmennyt.

Kaiken kaikkiaan ihan neutraali lukukokemus. Ei eritysesti mitään positiivista eikä negatiivistakaan sanottavaa. Erityismaininta kuitenkin siitä, että kerrankin jossain kirjassa imetetään vauvaa. Hieno homma!

tiistai 8. marraskuuta 2011

Valtakunnallinen lukuhetki

Huomio kaikki lukutoukat!

"Suomen ensimmäinen Valtakunnallinen lukuhetki järjestetään 23.11.2011. WSOY:n kirjallisuussäätiö haastaa kaikki suomalaiset hiljentymään kirjan ääreen 23.11. klo 19–19.15. Lyhytkin hetki kirjan parissa lataa akkuja, rauhoittaa, ilahduttaa ja opettaa.

WSOY:n kirjallisuussäätiön tarkoituksena on tukea suomalaista kirjallisuutta ja lukuharrastusta. Haluamme herättää lapset ja aikuiset muistamaan, miten kivaa ihan perinteinen lukeminen on. Toivomme, että 23.11. jokainen meistä lukisi ainakin hetken itselleen, lapsilleen, puolisolleen tai ystävilleen.

Hektisessä nykymaailmassa kirjat ja niiden sisällöt tahtovat jäädä viihteellisempien ajanvietemuotojen alle, vaikka kirjojen tarinat ovat kiehtovin ja kehittävin mahdollinen fantasiamaailma. Jokaiseen päivään mahtuu lukuhetki. Vaikka lapsi osaisi itsekin lukea, hän nauttii siitä, että hänelle luetaan. Kun lapsen lukutaito kehittyy, roolit voi heittää välillä vaikka toisin päin, lapsi voi lukea aikuiselle.

Tarinoiden kautta voi käsitellä iloa ja onnea sekä käydä läpi pelottaviakin asioita. Tarinoihin mieltynyt lapsi jatkaa lukemista luontevasti myös kasvettuaan ja opittuaan itse lukemaan. Lukutaito on yksi elämämme tärkeimmistä taidoista. Tarinat kannattelevat myös varttuneempia lapsia, nuoria ja meitä aikuisiakin elämässä eteenpäin."

Haastan kaikki mukaan yhteiseen lukuhetkeen. Lukuhetki-tapahtuma myös Facebookissa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

76. Pahuus, Jan Guillou

Jan Guilloun Pahuus on yksi yleisimmistä hakusanoista, joilla lukijoita blogiini Googlen kautta tulee. Ihmeellistä, kun itsekin luin kirjan vasta nyt. Ehkä kirja on yleinen kirjallisuusesseen aihe? Jokaiselle esseetä tästä kirjasta tekevälle suosittelen kyllä ehdottomasti koko teoksen lukemista ajatuksella. Kirja on luku-urakkani parhaimmistoa. Niin jännittävä tarina, että pakolliset ruoka- ja nukkumistauot lukemisen välissä olivat täynnä malttamatonta tuskaa ajatusten kääntyessä spekulointiin siitä, miten seuraavaksi kävisikään!

Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tukholmalaispoika Erik, joka sietää tosi paljon turpiin. Hän tietää, että tapellessa ei koskaan saa näyttää pelkäävänsä. Tappelu on yhtä lailla korvien välissä kuin nyrkeissä. Erik osaa tapella, mutta mieluusti hän muuttaisi elämänsä suunnan ja pääsisi kokonaan eroon väkivallasta. Urheilullisella ja älykkäällä Erikillä on haaveena saada keskikoulu kunnialla läpi, jotta pääsisi jatkamaan opintoja lukiossa.
"Haaste sujui aina tietyn rituaalin mukaan. Ottelijat asettuivat vastatusten ja syytivät muutaman minuutin toisilleen solvauksia, enimmäkseen vastapuolen arkuudesta. Sitten oli vain saatava vastustaja lyömään ensin ja vähän arastellen, jolloin itse saattoi lyödä takaisin ja täysillä. Vastustajaa saattoi vaikkapa napautella muutaman kerran nenälle, kunnes toinen menetti malttinsa ja yritti lyödä takaisin. Silloin rituaalipuoli oli hoidettu ja tappelu oli käynnissä. Rituaalin aikana katsojat kerääntyivät hihkuvaksi ringiksi ympärille yllyttääkseen tappelun vauhtiin mahdollisimman nopeasti, ennen kuin yksikään valvova opettaja ehti paikalle."

Jos pidit Kärpästen herrasta, pidät todennäköisesti myös Pahuudesta. Molemmissa kirjoissa käsitellään samanlaisia teemoja valtasuhteista, ryhmädynamiikasta, julmuudesta, reiluudesta ja ystävyydestä. Muistuttaapa Erikin ystävä Pierre myös jonkin verran Kärpästenherran Possua. Tämä tarina ei kuitenkaan sijoitu trooppiselle saarelle vaan enemmänkin harrypottermaisesti koulumaailmaan.

Pidin päähenkilöstä kovasti ja hän on mielestäni oikein cool sellaisessa positiivisessa mielessä. Vaikka kirja on väkivaltainen ja siinä mielessä rankka luettava, nousi tämä teos omien lempikirjojeni joukkoon. Pelkän nimen perusteella tuskin koskaan olisin tähän tarttunut, nyt kirja tuli vastaan kirjastossa lähes sattumalta! Huomio kaikki lukutoukat, joilla tämä on lukulistalla: Antakaa Pahuuden etuilla lukujonossa ja lukekaa ihmeessä heti.

Koska itse en paljasta kirjoituksissani liikaa tarinan juonesta, voi kirjasta lukea lisää muistakin blogeista:
100 kirjaa (Veera)
100 kirjaa (Ida)
Takkirauta
Lukublogi
Kaiken voi lukea
Lukuhetket

perjantai 4. marraskuuta 2011

75. Riivaus - Romanttinen kertomus, A S Byatt

Olipa kerran pari 1800-luvulla elänyttä runoilijaa, jotka inspiroivat toisiaan. Olipa toisenkin kerran 1980-luvulla pari kirjallisuuden tutkijaa, jotka alkoivat etsiä selityksiä yli vuosisata sitten sattuneille tapahtumille. Tämän tarinan kertoo Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance).

Teoksen alussa lainataan Nathaniel Hawthornen sanoja. joiden vuoksi täytyy pohdiskella, voiko kirjaa ollenkaan arvioida samoilla perusteilla kuin muita lukemiani teoksia. Ehkä rakkauskertomukselta ei voi odottaa yhtä paljon kuin romaanilta voisi?
"Kun kirjailija kutsuu teostaan Romanttiseksi kertomuksesi, on tuskin tarpeen huomauttaa, että hän haluaa varata sekä teoksensa kirjoittamistavan että sen aineiston suhteen itselleen tiettyä liikkumavaraa, jota hän ei tatsoisi oikeudekseen omaksua, jos hän olisi ilmoittanut kirjoittavansa Romaanin."

Kirjan toteuttamistapa on mielenkiintoinen. Se koostuu sekä kahdessa ajassa seurattavista tapahtumista että kirjeenvaihdosta, päiväkirjamerkinnöistä, otteista kirjailijoiden teoksista ja runoista sekä muista kirjallisista lähteistä. Ideassa on itua, mutta jotenkin kaikki nämä palaset eivät sopineet niin saumattomasti yhteen, että kirja olisi jaksanut kiinnostaa. Teosta kuvaa mielestäni hyvin sana "soppa". Lähinnä koetin nopsaan päästä lukemaan loppuratkaisun. Pakko myöntää että harpoin monien runojen yli ihan vain pitkästymisen vuoksi.

Kirjassa on monta mielenkiintoista henkilöhahmoa, mutta pokassa oli toki pitelemistä kun erään sivuhenkilön sukunimi on Blackadder. Brittihuumoria arvostaville Mustan kyyn on tehnyt tutuksi Rowan Atkinsson.