keskiviikko 31. elokuuta 2011

59. Dorian Grayn muotokuva, Oscar Wilde

Dorian Gray on tavattoman kaunis nuori mies, joka hätkähtää ajattelemaan nuoruuden katoamista tarkastellessaan juuri valmistunutta maalausta itsestään. Kumpa voisikin vaihtaa osia taulun kuvan kanssa! Kumpa itse säilyisi aina nuorena ja kauniina, taulun kuvan kärsiessä vanhuuden tuomat viat ja rumuuden.

Takakannen mukaan kyseessä on klassinen kauhuromaani. Itse en kokenut tätä mitenkään kovin pelottavaksi, vaikka muutamassa kohden tunnelma kyllä tiivistyi varsin jännittäväksi. Heikkohermoisetkaan eivät tämän tarinan vuoksi menetä yöuniaan.

Tarina on mainio ja sisältää paljon ajattelemisen aihetta. Ovatko nuoruus ja kauneus todella tärkeintä elämässä? Sallitaanko kauniille ihmisille enemmän kuin vähemmän viehättäville? Voiko ihminen enää muuttua vanhemmiten, vai viekö nuorena valittu polku vääjäämättä mukanaan?

maanantai 29. elokuuta 2011

58. Pieni talo preerialla, Laura Ingalls Wilder

Mitä tekemistä tällä kirjalla on lapsuudessa niin tutuksi käyneentelevisiosarjan kanssa? Lähinnä päähenkilöiden nimet. Siksipä kirjan sisältö olikin minulle suuri yllätys... ei ollut koulua, kauppaa, Nellietä eikä tuttuja maisemia monista hauskoista hahmoista puhumattakaan.

Kirjan tarina kertoo siitä, kuinka Ingallsin perhe lähtee kohti länttä uusille asuinsijoille preerialle. Sopivan oloisen paikan löydettyään he rakentavat talon ja alkavat asettua aloilleen. Lähistölle ilmestyy myös pari naapuria ja pelottavia intiaaneja. Olettaisin, että TV-sarjan tapahtumat sijoittuvat vasta jonnekin tämän kirjan tai jopa sen jatko-osan jälkeiseen aikaan.

Kirjassa kerrotaan hyvin tarkasti esimerkiksi talon rakentamisesta. Miten puista tehdään hirsiä ja miten ne asetellaan kunnollisiksi seiniksi. Monet uudisraivaajille tavanomaiset askareet tulevat kirjan myötä tutuiksi. Varsin opettavaista. Tämän kirjan otan mukaan oppaaksi sitten kun lähden uudisraivaajaksi.

Olen ollut jo pitkään hieman ahdistunut nykyisestä maailmanmenosta, jossa vallitsee hillitön kulutushysteria ja käyttökelpoisen tavaran hylkääminen uuden kapineen ostamisen tieltä. Liiallinen yltäkylläisyys on tehnyt ihmisistä haaskureita. Osataanko enää iloita yksinkertaisista asioista, kuten Ingalssit, jotka nauttivat valkoisesta sokerista, joululeivoksista, uudesta pukukankaasta ja ikkunan lasiruuduista?

perjantai 26. elokuuta 2011

57. Lotta ystäväni, E.B. White

Jos haluat opettaa lapsesi kasvissyöjäksi, voit koettaa käyttää apukeinona Lotta ystäväni (Charlotte's Web) -kirjaa. Kirja kertoo Vilppu-possusta, joka ei halua kuolla ja joutua joulupöytään. Tähän jos oikein samaistuu, niin liekö enää maistuu pekoni ja kinkku?

Olen nähnyt tämän elokuvan joskus tuossa muutama vuosi sitten, kun se oli ihan uunituore. Silloin tarina ei ollut minulle tuttu ja elokuva yllätti iloisesti. Elokuva on tehty hyvin uskollisesti kirjaan perustuen, eli mitään uutta ja ihmeellistä ei kirja minulle tarjonnut.

Hyvä kirja kaikille, jotka eivät halua kasvattaa lapsiaan pumpulissa ja tynnyrissä. Tässä kuitenkin paljon puhetta kuolemasta. Hyvää terapiaa lievää araknofobiaa poteville, sillä toisessa pääosassa on ystävällinen ja älykäs Lotta-hämähäkki.

56. Helkavirsiä, Eino Leino

Liekö olen torkkunut koulussa, vai miten muuten selittäisin, että en ole aikaisemmin Helkavirsistä kuullutkaan? Kuulemma Eino Leinon kuuluisin runoteos 70 runokirjan joukosta, joten pakostikin tämän olisi pitänyt olla minulle entuudestaan tuttu. Aukko sivistyksessä on kuitenkin nyt tukittu, luinhan nimittäin koko teoksen.

Olen aina pitänyt runoista. Lapsena keksin omat loppusoinnulliset riimittelyt onnittelukortteihin ja teininä vuodatin nuoruuden tuskaa tekotaiteellisiin sepitelmiin, joiden pelkkä ajattelukin aiheuttaa (myötä)häpeän tunteen. Opiskeluaikoina innostuin runojen lausumisesta, mutta onneksi en omieni! Minulla ei siis ollut negatiivisia ennakkoasenteita tähän runokokoelmaan tarttuessani.

Helkavirsissä toistuvia aiheita ovat paha (peikot ja hiidet) metsässä, seksi, kuolema, jumala, Lappi ja ajan kuluminen hurjaa vauhtia. Kovin paljon muuta en runoista irti saanut, sillä helppolukuisuudesta ja -tajuttavuudesta ei niitä voi syyttää. Onnellinen sai olla, jos ymmärsi puoliakaan runossa käytettävistä sanoista. Oudot sanat ja vielä kummallisemmat sijamuodot, nykysuomesta tutut sanat eri merkityksissä ja runoilijan vapaus takaavat lukijan takeltelun ja hämmästelyn. Usein säkeen sisältö jäi tajuamatta, vaikka saikin selkoa jokaisesta siihen kuuluvasta sanasta. Olisinkin kaivannut lukupiiriä, jonka kanssa yhdessä miettiä tulkintoja.

Myönnettäköön, että helpompi tätä on ymmärtää kuin Kalevalaa.
Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niinkuin pitkän pilven lonka,
niinkuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.
Mitä ovat lonka, kopru ja usta? Kuka on Rutimo? Mikä on tuiman tarkka merkitys tässä yhteydessä? Onko tässä joku konkreettisesti menossa visiitille Tuonelaan, vai onko tämä vertauskuva hitaasta kuolemasta?

Jos olet kiinnostunut Helkavirsistä, mutta et jaksa juuri nyt sännätä kirjastoon, voit ladata teoksen omalle koneellesi/lukulaitteellesi Project Gutenbergin sivuilta.

Ps. Samoissa kansissa Helkavirsien kanssa löytyy myös Hymni. Hymyilevä Apollo on paljon helppolukuisempaa tekstiä!

keskiviikko 24. elokuuta 2011

55. Huojuva talo, Maria Jotuni

Huh. Rankka lukukokemus, mutta kiehtova. Teos herättää ajatuksia ja antaa perspektiiviä katsoa asioita vähän toisestakin vinkkelistä, väkivaltaisen suhteen sisältä. Tarinan päähenkilö on Lea, joka yrittää kaikkensa ymmärtääkseen aviomiestään.

Kirja ei keskity vain väkivaltaan, vaan siinä tarkastellaan elämää erilaisissa tilanteissa. Monta elämänohjetta ja neuvoa on teoksessa luettavissa. Varsin virkistäviä ovat muutamat huomiot avioliiton solmimisen takana olevista järkisyistä. Mukavaa lukea sellaisesta maailmankatsomuksesta, kun nykyaikana tuntuu romanttinen rakkaus olevan se kaikki kaikessa ja sen ensihuuman haalistuessa onkin aika laittaa eropaperit vetämään.

Maria Jotuni kirjoittaa sujuvaa ja kaunista kieltä. Tekstiä on ilo lukea. Loppupuolella tarina tuntui jäävän vähän junnaamaan paikalleen ja pariskunnan keskustelut kävivät minulle puuduttaviksi. Malttamattomana jo odotin uusia käänteitä. Koska olen viimeaikoina valittanut useammankin kirjan kohdalla vastaavista jumitusseikoista, voi vika tietenkin olla myös omassa mulle-kaikki-heti-nyt-tyyppisessä ajattelussa, joka ei salli kuhnailua.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi ihan hyvä mieli. Leasta tuntui muodostuvan minulle ihan hyvä ystävä ja hänen kuulumisensa kiinnostaisivat minua jatkossakin.

maanantai 22. elokuuta 2011

54. Kuolleet sielut, Nikolai Gogol

Mahtavaa. Venäläinen kirjallinen teos, jossa on alle 400 sivua. On ihan uskomatonta, että noinkin vähässä sivumäärässä oli tilaa jaarittelulle! Ei taida täsmällisyys ja tiivistäminen olla venäläisten heiniä? Vai liekö syy 1800-luvun tyylissä?

En olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, ellei se olisi pistänyt silmään kirjaston hyllyltä. Kun kerran niin tuli tyrkylle, niin olihan se tartuttava, vaikka nimen perusteella pelkäsin kauhutarinaa. Todellisuudessa sielua käytetään tässä synonyyminä henkilölle, eli mistään yliluonnollisesta ei ole kyse.

Kirjan päähenkilö kulkee ostamassa kuolleita sieluja. Hänen motiiviensa arvailu on tarinan kantava voima. Jännitys kasaantuu ja tokihan totuus lopussa paljastuukin. Mistään loppuhuipennuksesta ei kuitenkaan voida puhua. Itse jouduin lukemaan tuon paljastuskohdan kahteen kertaan, ennen kuin edes tajusin mistä on kyse. Oma mielikuvitukseni oli ollut paljon villimpi, joten loppu oli minulle pettymys.

Erikoisinta kirjassa on kirjailijan tapa astua välillä kokonaan ulos tarinasta. Hän puhuttelee lukijaa suoraan ja muun muassa päivittelee, että niinköhän ketään kiinnostaa lukeakaan sankarimme edesottamuksista. Samaan syssyyn läksytetään myös venäläisiä, jotka eivät jaksa kiinnostua kirjoista, joissa sankarit ovat vääränlaisia.

Punaisine kultakoukeroisine kansineen tämä oli kaunein kirja, mitä olen koskaan lukenut. Ihana. (Lisään kuvan myöhemmin). Mieluusti lukisin enemmänkin kauniita kirjoja, koska on mukava välillä hipeltää kansia ja miettiä teosta tai vaikka jotain ihan muuta.



torstai 18. elokuuta 2011

53. Bridget Jones - elämäni sinkkuna, Helen Fielding

Tätä kirjaa lukiessani kuulin ja näin Renée Zellwegerin mutruhuulineen ja sirrisilmineen. Mielestäni Renée passaa Bridgetiksi oikein mainiosti ja kirja kulki hyvin yhdessä elokuvien jättämien mielikuvien kanssa. Omallekin mielikuvitukselle jäi toki tilaa, sillä eihän elokuvia koskaan tehdä prikulleen alkuperäisteoksen kaltaisiksi. Jos pidit elokuvasta, suosittelen lukemaan myös kirjan.

Bridgetin päiväkirjassa seurataan sinkkunaisen päiväkirjaa yhden vuoden ajalta laihduttamisineen, treffailuineen ja juhlimisineen. Bridget ei kuitenkaan ole mikään ärsyttävä glitterpelle-pintaliitäjä vaan ihanan sympaattinen kunnon nainen. Vaikka sinkkuelämään kuuluu masentaviakin hetkiä, on kirja kokonaisuutena niin hyväntuulinen että lukemisesta jäi lähes euforinen olo. Hymy korvissa mietin, miten joku voikin olla noin tohelo!

Minua jäi askarruttamaan, kuinka pitkä Bridget Jones on? Kirjassa hänen painonsa vaihtelee 54 ja 60 kilon välillä, ja joutuipa Reneekin rooliaan varten lihotuskuurille. Omakin painoni on viimeiset kymmenen vuotta pyörinyt suurinpiirtein tuossa samassa haarukassa, enkä tällaisena noin 163cm pitkänä ole ajatellut kuitenkaan olevani lihava tai edes pullea! Tämä sai minut kummastelemaan, että onkohan Bridget kovin lyhyt vai onko laihdutus turhaa ja paino-ongelma korvien välissä?

Hulvatonta on, että Herra Darcyä esittää elokuvassa Colin Firth, joka esittää Darcyä myös BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa, jota Bridget Jones katsoo televisiosta Colinin perään kuolaten. Hihi!

lauantai 6. elokuuta 2011

52. Sofian maailma, Jostein Gaarder

Tämä sukellus filosofiaan on roikkunut keskeneräisesti ja osittain luettujen kirjojen listoillani. Olenpa selaillut tästä helposti ymmärrettävät tärpit filosofian historian tenttiinkin. Nyt kuitenkin sain itse tarina-osuuden luetuksi loppuun.

Kirjassa pian 15 vuotta täyttävä Sofia saa yksityisen filosofian kurssin tuntemattomalta opettajalta, joka lähestyy Sofiaa kirjeitse. Kirjassa siis seurataan Sofian oppimisprosessia, mietteitä ja oivalluksia samalla itsekin oppien “kaiken oleellisen” länsimaisen filosofian historiasta.

Filosofia on aina kiinnostanut minua, joten olen opinnoissani valinnut useitakin filosofian kursseja. Niinpä kirjan opettavainen puoli ei tarjonnut minulle mitään järisyttävää ahaa-elämystä tai oivalluksia, koska monet asiat muistin entuudestaan ja toiset muistuivat mieleen lukiessani. Ehkäpä ymmärtämisessä oli jopa apua aikaisemmasta kokemuksesta, muuten näin opettavainen kirja olisi saattanut alkaa tuntua kuivalta. Syvällisen puolensa ja itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun keskittymisen vuoksi, tätä ei kannattaisi lukea kiireessä. On hyvä varata paljon aikaa omalle ajattelulle.

Toivottavasti en pilaa kenenkään lukukokemusta päivittelemällä, kuinka loppua kohti tarina alkoi lähteä ihan lapasesta! Tapaamme mm. Martti-hanhen, joka kertoo lennelleensä ympäri Ruotsia Niilo Holgerinpojan kanssa. (Tästä käännöksestä kyllä oudoksuvat terveiset suomentajalle, joka oli tehnyt muitakin outoja ratkaisuja).

BTW, tämä on oikeasti ensimmäinen elokuussa lukemani kirja. Olemme juuri muuttaneet ja elän ilman nettiyhteyttä, joten postaukset tulevat nyt miten sattuvat.

tiistai 2. elokuuta 2011

51. Pimeyden sydän, Joseph Conrad

Pimeyden sydän (Heart of Darkness) on 1902 ilmestynyt tarina pimeästä Afrikasta. Tarinan kertoo Marlow, joka jakaa palan omasta menneisyydestään muille merimiehille ajankuluksi vuoroveden vaihtumista odotellessa. Hän on nimittäin käynyt siellä, tutkimattomassa Afrikassa, sisämaassa, pimeyden sydämessä.

Marlow on omituinen jutunkertoja, sillä hän käyttää kovin maalailevaa ja korkealentoista kieltä. Vaikka tarina periaatteessa etenee kronologisesti, on seassa paljon ”kuten tulin myöhemmin huomaamaan” ja ”vaikka en silloin vielä sitä tiennyt” tapaisia koukkuja sekoittamassa pakkaa ja antamassa osviittaa jutun etenemisen suunnasta. Jotain minulta todennäköisesti meni tätä lukiessa kuitenkin ohi, koska tuntuu että kaikki asiat eivät lopussa saaneet selitystä.

On aika mielenkiintoista, kuinka vain sata vuotta sitten afrikkalaiset on kuvattu yksinkertaisiksi villeiksi, jotka ovat jotakin eläimen ja ihmisen välillä. Verrataanpa yhdessä kohtauksessa laivaa ohjaamaan oppinutta mustaa miestä yhtä lystikkääksi näyksi kuin takajaloillaan kävelevää koiraa, jolle on puettu housut ja hattu. Sata vuotta on hyvin lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, mutta eiköhän suunta ole kuitenkin oikea. Tällainen kuvaus Afrikasta ei poikkea paljoakaan jo lapsuudessani rakastamistani Tarzan-kirjoista, joista ensimmäiset ovat ilmestyneet muistaakseni vain muutamia vuosia Pimeyden sydäntä aikaisemmin.

50. Anna Karenina, Leo Tolstoi

917 sivua on nyt takana. Vihdoin. Tarina, jonka olisi helposti voinut tiivistää alle 600 sivuun, on juonensa lisäksi täynnä politiikkaa, uskontoa ja mm. maataloudenhoitoa. Väkisinkin tuppasi tuntumaan, että Tolstoilla on ollut paljon yhteiskunnallista sanottavaa, jonka hän on koettanut naamioida kutsuvampaan asuun kätkeämällä sen rakkaustarinan helmoihin.

Teoksesta saa helposti myös eväitä kotikutoiseen parisuhdeterapiointiin. Vaikka kirjan nimessä komeilee Anna Karenina, on hänen lisäkseen teoksessa kaksi muuta keskeistä naista, sisarukset Dolly ja Kitty, joiden rakkaus- ja parisuhdeasioita käsitellään ihan yhtälailla. Tällä kertaa “rakkaushömppää” todellakin löytyy. En ole koskaan aikaisemmin törmännytkään näin moneen jatkuvasti punastelevaan ihmiseen ja näin moniin väriseviin huuliin!

Kirja on mielenkiintoinen kurkkaus venäläiseen aateliskulttuuriin ja entisten aikojen elämään tiukkoine moraali- ja soveliaisuuskäsityksineen. Monella tapaa teoksen maailma muistuttaa Jane Austenin kirjoista aikasemmin minulle tutuksi tullutta elämänmenoa vieraisilla käymisineen, tanssiaisineen ja parinmuodostusrituaaleineen.

Venäläisille tuttuun tapaan kaikilla henkilöillä on ristimänimensä lisäksi useita eri tilanteissa ja eri henkilöiden käyttämiä lempinimiä. Varauduin tähän jo ennakolta ja painoin nimet ja sukulaisuussuhteet niin hyvin mieleeni, että en tainnut seota kertaakaan. Avuksi tässä oli ehdottomasti mielenkiintoinen tapa puhua ihmisistä aina sekä etu- että sukunimen kanssa. Melko arvokkaan oloista.

Pidinkö teoksesta? Jos olisite kysyneet tätä ensimmäisen 500 sivun aikana olisin empimättä vastannut myöntävästi, mutta tahkottuani läpi ne loputkin on vastauksen antaminen vähän hankalampaa. Eiköhän tämä ollut kuitenkin ihan hyvä, mutta vei lopulta voiton lukijastaan.

Lukistteko te tämän näköisen herran kirjoittaman rakkaustarinan?

Ai niin, kuulemma tämän teoksen avaussanat ovat kuuluisat, joten esitän ne tässä teille kaikille analysoitavaksi ja pohdittavaksi:
Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.