maanantai 30. heinäkuuta 2012

18. Tähdet kertovat komissario Palmu (1962)

Hupsista keikkaa! Katselin tuossa tuota leffalistaa vähän sillä silmällä, että mitäpä sitä katsoisi seuraavaksi. Yllätys oli suuri, kun huomasin listalla Tähdet kertovat komissario Palmu -elokuvan. Juurihan se tuli töllöstä ja näin sen ihan sattumalta ja lähes kokonaan! Alusta jäänyt pieni pätkä tuskin haittaa, sillä olenhan toki nähnyt tämän aikaisemminkin.

Komissaario Palmut ovat sellaisa lapsena moneen kertaan nähtyjä elokuvia, joihin ei tietenkään kyllästy ja joista ei kuitenkaan näin aikuisena muista ihan kunnolla että millainen se juoni olikaan.... ja kukas olikaan syyllinen! Kestävät katsomisen vähintäänkin kerran vuosikymmenessä.

Parasta elokuvasa on tietenkin ihana Matti Ranin. Hauska yksityiskoha on myös, kuinka silmiinpistävästi Esko Salminen on Tauno Palon näköinen.

INFOLOOTA:


Tähdet kertovat Komissario Palmu

Ohjaus Matti Kassila

Pääosissa:
Helge Herala
Leo Jokela
Aino Mantsas
Matti Ranin

IMDb:n arvio 7.2
HS:n sija 41.

Kuva Wikipediasta

Elokuvien katsomisen vaikeus

Miksi elokuvapostauksia ei ole tullut blogiin pitkään aikaan?

1. Pakkohan se on myöntää, että elokuvien katsomiseen tarvittavan ajan varaaminen tämän kotiäidin päivärytmistä on yllättävänkin haasteellista. Jos haluaa katsoa elokuan kokonaan ilman taukoja, pitäisi ns. omaa aikaa saada pari kolmekin tuntia.

2. Sitten kun vihdoin jonkun elokuvan on saanut katsottua, pitäisi saada varattua myös vähän aikaa mielekkään postauksen kirjoitamiseen.

3. Elokuvista tuntuu olevan vaikeampi keksiä mitään sanottavaa, kuin kirjoista. Tämä on sikäli nurinkurista, että elokuvissa voi arvioida niin monenlaisia asioita näyttelijöiden työstä taustamusiikkiin ja puvustukseen ym.

4. Elokuvien saatavuus on huonompi kuin kirjojen. Kiitos erinomaisen kirjastosysteemimme, lähes minkä tahansa kirjan voi saada käsiinsä kohtuullisessa ajassa.

Näiden neljän perustelun jälkeen vakuutan vielä, että aion kyllä katsoa jatkossakin elokuvia valitsemiltani listoilta, mutta en pidä mitään tiettyä aikaraamia enää niin tärkeänä. Katson elokuvia sitä mukaa kun ehdin.

93. Moby Dick, Herman Melville

Huh, vihdoinkin. Seitsemisen kuukautta, lukuisia lainanuusintoja ja monta haukotusta myöhemmin tämä klassikko on viimeinkin kahlattu loppuun. Kun ensin lukee 92 kirjaa yhdessä vuodessa, on hämmästyttävää, että yhden kirjan parissa voi vierahtää seitsemän kuukautta...

Moby Dick eli valkoinen valas. Kirjan alku on ihan lupaava ja tempaa mukaansa, mutta mielenkiintoni herpaantui moneen otteeseen Melvillen kertoessa yksityiskohtaisia tietoja erilaisista valaslajeista, valastusaluksista, valasöljyistä, valaanpyyntimenetelmistä... aaargh! Voihan valas!

Tarina etenee kuitenkin vakaasti eteenpäin. Päähenkilöä on vaikea määritellä, sillä kirjan kuuluisasta "Kutsu minua Ismaeliksi" alusta huolimatta, tämän Ismaelin olemassaolo unohtuu jossain vaiheessa kokonaan kun keskitytään laivan tapahtumiin ja kapteenin pakkomielteeseen valkoista valasta kohtaan.

Omituista kirjassa on, että siellä täällä jotkut luvut ovat ikäänkuin teatterinäytelmän käsikirjoitus. Alussa kerrotaan kohtauksen puitteet ja sitten alkaa dialogi. Eikä ainakaan nykymitareilla mitattuna mikään erityisen hieno dialogi. Huokaan helpotuksesta, että tosiaankin tämä koettelemus on ohi.

Tykkäsin kyllä tarinasta ja merellisestä miljööstä, mutta jotenkin nämä positiiviset puolet hautautuivat tuonne valasfaktojen sekaan. Muistaakseni kirjassa oli useampikin oivallus ja siteeraamisen arvoinen elämänviisaus, mutta ne ovat kerenneet jo häipyä mielestäni. Luku-urakka venyi niin pitkäksi, että en muista edes miltä sivuilta noita viisauksia lähtisin etsimään.


Tässä kaskelotti eli käsittääkseni "spermavalas". Kirjan luettuani ymmärrän nimen paremmin.

Ymmärrän kyllä miksi tämä on hieno kirja ja päässyt mukaan klassikkolistalle, mutta kaltaiselleni malttamattomalle lukijalle, tämä ei ollut mikään häävi lukukokemus.