maanantai 28. helmikuuta 2011

Helmikuun haaste

Helmikuu jatkui kirjojen parissa yhtä vauhdikkaasti kuin tammikuukin. Blogin lukijamäärä on vähän noussut ja onkin mukava tietää jonkun lukevan kirjoituksiani. Erityisen mukavaa on saada kommentteja ja aikaiseksi keskustelua. Kaikkein parasta olisikin, jos joku tulisi kertomaan tarttuneensa johonkin kirjaan suositteluni vuoksi!

Olen löytänyt muitakin kirjabloggaajia, joilla on monenmoisia tyylejä kertoa lukukokemuksistaan. Oma tapani on hieman kryptinen, koska koetan olla varovainen juonen liiallisen kuvaamisen vuoksi. Kirjoitan osittain itselleni ja osittain vinkiksi niille, jotka eivät osaa päättää pelkkien teosten nimien perusteella mitkä kirjat BBC:n ja KSML:n listoilta he lukisivat. Uusi kohderyhmä minulle ovat kuvaamani kirjan jo lukeneet, sillä alunperin en osannut ajatella tällaista lukijakuntaa.

Kirjabloggaaja Sonja antoi minulle tämän mieltä lämmittävän tunnustuksen (Kiitos!):

Tunnustukseen kuuluu myös haaste vastata bloggauskysymyksiin. Tässä ne tulevat:

Milloin aloitit blogisi?
Aloitin blogin kirjoittamisen vuoden 2011 alussa. Päätös syntyi aika nopeasti ja tartuin oitis toimeen. Blogin ulkoasun hiominen on vielä jäänyt kesken. Tarkoitus olisi tehdä blogista vähän persoonallisemman näköinen.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Blogini käsittelee pääasiallisesti klassikkokirjoja. Voi olla, että vuoden mittaan eksyn vähän sivupoluille, mutta näillä mennään nyt!

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Erityistä blogissani on se, että kahlaan läpi BBC:n ja KSML:n kirjalistoja tavoitteenani lukea 100 kirjaa vuoden aikana.

Mikä sai sinut aloittaman blogin kirjoittamisen?
Olen luonteeltani sellainen innostujaluovuttaja, joka ensi-innostuksen jälkeen helposti menettää mielenkiintonsa. Kun päätin lukea klassikkokirjoja, tiesin että tarvitsen "kannustusjoukkoja". Tekemällä tavoitteestani julkisen tempauksen, nousee lopettamisen kynnys korkeammalle. Lukupäiväkirjaa pitämällä kirjoista jää minulle mukava muisto. Myöhemmin huomasin, että blogin pitämisessä on myös yhteisöllinen puoli, mikä on uusi hieno plussa.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Ulkoasun personointi on vielä kesken. Siinäpä ehkä se tärkein?

Kenelle annat Gorgerous Blogger -tunnustuksen?
Olenkin hieman kiero ja annan tunnustuksen parille henkilölle, jotka tunnen ihan oikeassakin elämässä. Bloggaajatuttuja ei niin kovin ole ehtinyt vielä muodostua :)
Luen ja kirjoitan Tuore kirjablogi
Leikkisä by Luru Luru sisustaa riemastuttavan iloisella tyylillä

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

18. Kultahattu, F. Scott Fitzgerald

Tämä teos oli hieman huono valinta heti Tarttin erinomaisen kirjan perään, sillä myös tässä on minäkertojana nuori mies, joka muuttaa uuteen paikkaan ja on köyhä rikkaiden joukossa. Tarttin teoksen tunnelman ja hahmojen yhä kummitellessa mielessäni, olisi toisaalta mikä tahansa kirja varmaankin jäänyt vähän valjuksi. Nyt niin kävi valitettavasti Kultahatulle.

Kultahattu on kovin hatusta vedetty suomennos teokselle, jonka alkuperäinen nimi on The Great Gatsby. Miten olisi vaikka Erinomainen herra Gatsby, Mainio Gatsby tai jotain vastaavaa? Kultahattu mainitaan vain kirjan alussa olevassa runossa, minkä jälkeen en huomannut kenelläkään mainitun olleen moista päähinettä. En olisi varmastikaan osannut napata kirjastosta tätä teosta, ellei Kaarina kirjasuosituksissaan olisi maininnut teoksen suomalaista nimeä. Kiitoksia!

Kirjan kertojana on mies, joka muuttaa mainion herra Gatsbyn naapuriin. Herra Gatsby järjestää talossaan paljon riemukkaita juhlia, joissa ei ole pulaa ruoasta, juomasta eikä tanssista. Gatsby on salaperäinen mies, josta liikkuu paljon huhuja. Kukaan ei tunnu tietävän miten hän on rikkautensa kerännyt. Silti hänen puutarhansa täyttyy kesäöisin ennakkoluulottomista juhlijoista.
"Valot käyvät kirkkaammiksi maan kiertyessä kauemmaksi auringosta, ja nyt orkesteri soittaa kevyttä coctailmusiikkia ja äänien ooppera on viritetty hiukan korkeammalle. Nauru helähtää helpommin hetki hetkeltä, läikähtää tuhlailevasti, ja pelkkä iloinen sana irrottaa sen. Ryhmät vaihtuvat nopeammin, paisuvat vasta saapuneista, jakaantuvat ja muodostuvat samassa uudelleen. On jo vaeltajia, itsevarmoja tyttöjä, jotka pujottelevat sinne tänne tukevammin paikalleen asettuneiden välissä, tulevat riipaisevan riemukkaaksi hetkeksi jonkin ryhmän keskipisteeksi ja sitten voitonriemun huumaamina jatkavat retkeänsä kasvojen, äänten ja värien meren halki jatkuvasti vaihtuvassa valossa."

Kuten tästä lainauksesta näkee, kirjan teksti on varsin kuvailevaa ja mukavan mehukasta. Olen aikaisemminkin maininnut, kuinka nautin rikkaasta kielenkäytöstä, ja tässä teoksessa oli oikein eläviä kuvauksia. Juhlahumua kuvattiin niin mukavasti, että olisin mieluusti itsekin mennyt mukaan 1920-luvun vaatteissa, avojaloin, jazzin tahdissa puutarhalyhtyjen alla tanssahdellen ja shampanjaa siemaillen.

Älkää ymmärtäkö väärin, kirja ei kerro rellestämisestä ja riehumisesta. Juhlat ovat lopulta vain sivuseikka, sillä kyseessä on rakkaustarina. Varoituksen sana koskien takakantta - siellä kerrotaan aivan liikaa ja jopa paljastetaan loppuratkaisu!

Etsin kuvaa Mia Farrowsta ja Robert Redfordista, jotka ovat päähenkilöinä teokseen perustuvassa elokuvassa, mutta törmäsin tähän kuvaan, joka välittää aika kivasti kirjan tunnelmaa:

torstai 24. helmikuuta 2011

17. Jumalat juhlivat öisin, Donna Tartt

Hän on kuollut. Me tapoimme hänet. Tämä tulee selväksi jo prologin alussa, joten tämä ei ollut spoileri. Onnekseni en lukenut kirjan takakantta ensin, sillä siellä paljastettiin ihan liikaa. Tämä on yleinen ongelma kirjojen ja elokuvien kanssa. Siksi en yleensä luekaan niitä ennen kuin vasta lopuksi. Jälleen kerran tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.

Kansilehdeltä kuitenkin selviää, että Jumalat juhlivat öisin (The Secret History) on Donna Tarttin esikoisteos, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana. Kirjan viimeistelyyn meni yhdeksän vuotta. Hiominen on kyllä kannattanut, sillä teos on erinomainen! Ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Aluksi kuvaus opiskelijaelämästä on varsin romanttinen (läksyjen tekemistä ikkunalaudalla istuen ja teetä juoden yms.) ja kerronta imaisi minut mukaan niin, että tunsin olevani yksi opiskelija mukana tässä kaveriporukassa. Tunne olisi varmasti ollut vielä vahvempi, jos olisin jättänyt tämän kirjan lukemisen vasta loppuvuoteen. Opiskelujen lomassa mainitaan ja viitataan useampaankin klassikkokirjaan, jotka minulta ovat vielä lukematta. Olisi ollut helpompi osallistua muiden keskusteluun oppitunneilla, jos teokset olisivat jo olleet minulle tuttuja.

Oman luku-urakkani kannalta on hieman huolestuttavaa, että kirjassa esitetään seuraavanlainen kanta:
"Olen sitä mieltä, että monta eri opettajaa on vahingoksi ja hämmennykseksi nuorelle miehelle, samoin kuin minusta on parempi tuntea yksi kirja perusteellisesti kuin sata pinnallisesti."

On mielenkiintoista ja varsin erilainen kokemus lukea murhamysteeriä, jossa ei tarvitse jännittää kuka kuolee ja missä, miten, milloin ja kenen toimesta. Hämärän peitossa on lähinnä motiivi. Tarina maalaa kuvauksen siitä, miten tähän pisteeseen ajauduttiin ja kuinka sitten kävikään. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta: miten olisin itse toiminut, kenen puolelle asettunut, ketä tukenut, miten lohduttautunut, millä tekoni oikeuttanut? Niin, ja olisinko päässyt läpi lopputenteistä?

Kääntäjän työ on usein melko näkymätöntä, eikä siihen kiinnitä huomiota ellei joku asia ole erityisen hienosti tai huonosti sanottu. Tässä suomennoksessa muutama asia pisti silmään. Happy meal -ateriat oli suomennettu onnellisiksi aterioiksi, mikä toki on oikein mutta harvinaista että niistä niin puhuttaisiin. Housunkannattimet on outo sanavalinta henkseleistä, todennäköisesti kuitenkin sama asia? Mäkäräiset eivät inise, joten kyse oli varmaan hyttysistä? Kerran myös ihmeteltiin, olikohan humalassa tullut nukuttua yhdessä. Ehkä oli kuitenkin kyse vähän toisenlaisesta toiminnasta.

lauantai 19. helmikuuta 2011

16. Hiiriä ja ihmisiä, John Steinbeck

Lennie on iso, vahva kuin härkä ja täysin pöhelö. Yksin Lennie ei pärjäisi suuressa maailmassa, mutta mikäpä siinä ollessa, kun on kaverina George. George on nokkela mies, joka pitää Lenniestä huolta. George ei jätä Lennietä pulaan, vaikka elämä ilman moista riippakiveä olisikin paljon helpompaa. Yhdessä miehet kiertelevät keräämässä rahaa maatilan töissä ja haaveilevat pienen, oman tilan hankkimisesta.

"– Meidänlaisemme veikot, jotka raatavat karjatiloilla, ovat tämän maailman orvoimpia otuksia. Ei ole perhettä. Ei kuuluta minnekään. Tullaan tilalle ja pusketaan palkka kokoon ja sitten mennään kaupunkiin ja tehdään selvä joka jumalan lantista ja ennen kuin arvataankaan, puuhataan taas pylly pystyssä jollakin muulla tilalla. Ei ole mitään tulevaisuutta tähtäimessä.
Lennie oli ihastuksissaan.
– Niin – ihan niin. Ja kerro sitten kuinka on meidän laita.
George jatkoi:
– Meidän kohdalla eivät asiat ole siinä jamassa. Meillä on tulevaisuus edessämme. Meillä on juttukaveri, joka ei anna meille piupauta. Meidän ei tarvitse istuskella missään saluunoissa tuhlaamassa rahaa siinä surkeudessa vain, ettei ole muutakaan paikkaa mihin mennä."

Hiiriä ja ihmisiä on pieni sympaattinen kirja, jonka lukaisi varsin nopsaan. Vaikka tarinassa on apeatkin puolensa, on se kokonaisuutena kuitenkin hyväntuulinen kertomus kaveruksista, lojaaliudesta ja halusta olla oman itsensä herra. Pidän aina näistä kirjoista, joiden kieli on vanhahtavaa tai murteellista. Sellaisesta tulee hyvälle tuulelle.

perjantai 18. helmikuuta 2011

15. Lumen taju, Peter Høeg

Hyvässä mysteerikirjassa esitetään faktoja ja johtolankoja toisiinsa kietoutuneena vyyhtenä siten, että lukija voi itse rakennella omia teorioitaan, kokea oivaltamisen riemua ja oveluutta päätyessään epäilemään lopulta murhasta hovimestaria. Oikean syyllisen löytäminen ei ole niin tärkeää, kuin itse päättelyprosessi, yhteyksien etsiminen, motiivien pohdinta ja alibien pätevyyden puntarointi. Sellaisista kirjoista minä pidän.

Lumen tajusta minä en pitänyt. En saanut kirjasta minkäänlaista otetta. Koetin lukiessani pohtia, että mikä minua tässä kirjassa niin tökkii, mutta enpä osaa sitä tarkasti määritellä. Välillä uppouduin kirjaan ja riemuitsin, että tämähän sittenkin on hyvä ja paranee vaan, kunnes huomasin taas ajatusteni harhailevan, suuni huokailevan ja silmieni arvioivan vielä läpi kahlattavien sivujen määrää.

Kirjan päähenkilö on Smilla. Hän on syntynyt Grönlannissa ja muuttanut pikkutyttönä Tanskaan. Koska Smilla on syntynyt jään keskellä, on hänellä lumen taju. Hän tietää lumesta ja jäästä kaiken ja osaa mm. tulkita lumeen jääneitä jälkiä. Eräänä päivänä Smillan naapuri löytyy kuolleena talon viereltä. Katon lumeen jääneistä jäljistä Smilla näkee heti, että putoaminen ei ole ollut vahinko.

Smilla on varsin omituinen henkilö, johon en onnistunut samaistumaan mitenkään. Hän tuntuu usein käyttäytyvän varsin järjenvastaisesti, ilman itsesuojeluvaistoa tai pelkoa joutumisesta noloon tilanteeseen. Hänellä on päällä koko ajan jonkinlainen vuorovaikutusanalysaattori, jonka avulla hän tietää aina mitä sanoa ja miksi, vaikka me tavalliset ihmiset keksimme parhaat vastaukset ja nokkelimmat letkautukset yleensä vasta seuraavana päivänä. Kaikki nämä piirteensä Smilla laittaa likoon vaikuttavan johtolanka- ja todistusaineistoarsenaalin kokoamiseksi, mitkä esitetään lukijalle sellaisena hajanaisena soppana, että minun mielikuvitukseni ei riittänyt keksimään teorioita mysteerin ratkaisuksi. Kirja ei tarjonnut minulle päättelyprosessin iloa, joten siinä voi piillä syy kyllästymiseeni.

Sen kummemmin kaikkia häiritseviä asioita ei kannata mainita, mutta sen verran sanon, että Burmalla ja Kambodzalla ei kyllä ole yhteistä rajaa! Tämä pisti epäilemään, että mitenköhän todenperäisiä muutkaan faktoina kerrotut asiat kirjassa ovat?

Positiivista ovat herkulliset kuvailut erilaisista ruoista ja juomista, joita kirjan henkilöt tekevät ja nautiskelevat. Vallan tulee vesi kielelle niitä muistellessa!

"Grönlannissa oppii täysin väärille kahvinlaittotavoille. Minä kaadan lämmintä maitoa neskahviin. Kehtaan jopa liuottaa pikakahvia veteen, joka on suoraan kuumavesihanasta.
Hän kaataa kolmasosan vispikermaa ja kaksi kolmasosaa täysmaitoa kahteen korkeaan korvalliseen lasiin. Kahvi, jonka hän valuttaa espressopannusta, on mustaa ja sakeaa kuin raakaöljy. Sitten hän kuumentaa höyrysuuttimella maidon vaahtoavaksi ja jakaa kahvin laseihin."

Miksi tämä kirja on rankattu olevan top 100 -listan kirja? Jäikö minulta ymmärtämättä jotain sisäisiä merkityksiä? Uskoisin, että Tanskassa tämä teos on voinut olla mielenkiintoinen tämän grölantilaisen maahanmuuttajan näkökulman vuoksi, mutta minulle tämä ei tuonut lisäarvoa. Mieluummin olisin lukenut erikseen tarinan maahanmuuttajan elämästä ja tarinan kuolleen pojan mysteeristä.

Ehkäpä minua paremmin kirjaa ymmärsi Sonja, jonka kanssa luimme tämän kirjan nyt yhtä aikaa. Hänen mietteitään kirjasta voitte lukea parin päivän päästä hänen blogistaan. Muidenkin tämän kirjan lukeneiden mielipiteet tai selitykset kiinnostaisivat, mutta älkää spoilatko lukemattomille!

tiistai 15. helmikuuta 2011

14. Koiramäen talossa, Mauri Kunnas

Koiramäen talossa on opettavainen kuvakirja 1800-luvun suomalaistalon elämästä ja askareista. Olen melko varmasti lukenut tämän kirjan joskus pienenä, mutta koska mitään varmaa muistikuvaa ei ollut, päätin korjata tilanteen. Luin kirjaa osittain ääneen tyttärelleni, mutta hänellä ei meinannut keskittymiskyky riittää näin pitkään juttuun. Varsinkaan, kun äiti ei antanut repiä sivuja ja laittaa kannen kulmaa suuhun. Kokeillaan uudestaan parin vuoden päästä.

Mauri Kunnaksen piirrosjälki on varmasti kaikille tuttua. Näkyyhän näitä piirroksia monessa paikassa nykyisin. Koirahahmojen lisäksi tuttuja ovat myös mm. Joulupukki tonttuineen sekä Herra Hakkarainen, joka seikkailee unissaan kävellen.

Koirahahmojen käyttö on mielestäni varsin hauska, onhan koiria niin monen näköisiä, että hahmoja voi olla vaikka minkämoisia. Minulle mieluinen yksityiskohta on tyttökoirien pitkissä korvissa olevat lettinauhat! Kirjassa on myös kuva hienosta rouvasta, joka taluttaa pientä koiraa hihnassa. Onkohan kyseessä hänen lemmikkinsä vai lapsensa?

Koiramäen talossa -kirjassa ei varsinaisesti ole juonta. Kirjassa esitellään elämäää ennen vanhaan ja selitetään talon töitä vaihe vaiheelta. Kylläpä se leivän saaminen pöytään on pitkä ja monivaiheinen homma aina pellon kyntämisestä leivän paistamiseen asti! Vaikka kyseessä on lapsille tarkoitettu kirja, niin kyllä tämä oli varsin opettavainen ihan aikuisellekin ihmiselle. Jos teollisen maailman loppu tulee ja pitää mennä maalle aloittamaan kaikki alusta, otan tämän kirjan mukaan.

perjantai 11. helmikuuta 2011

13. Hylätyt talot autiot pihat, Laila Hietamies

Tähän kirjaan tartuin pitkin hampain ja vahvoin ennakkoasentein. Sotaromaani, voi plääh. Sotateemalta ei kuitenkaan voi tämän kirjaurakan puitteissa välttyä, joten jostainhan se oli aloitettava. Teos oli kuitenkin tosi hyvä, joten nyt olisi aika karistaa nämä ennakkoasenteet ja tarttua jokaiseen listan kirjaan yhtä reippaasti ja "puhtaalta pöydältä".

Tarina alkaa Suontaan kylästä. Miehet ovat sodassa, ja naisväki pitää kotikylän pyörimässä evakuointikäskyä odotellen. Saunotaan, juodaan korviketta, syreenit kukkivat. Ilman sodan uhkaa kyseessä olisi mitä ihanin suomalainen alkukesä. Viimeisimmät lukemani kirjat ovat olleet hyvin mieskeskeisiä, joten naisvoittoinen päähenkilökaarti oli oikein tervetullutta vaihtelua.

Kirja kertoo sodasta, evakkoon lähtemisestä, epätietoisuudesta, kuolemasta, kotiseuturakkaudesta, Viipurin menettämisestä, pelosta, rakkaudesta ja uskosta tulevaisuuteen. Erityisen hienosti on kuvattu 7-vuotiaan tytön ajatuksia sodasta ja siitä miten hän vihaa lentokoneita, pommeja ja kuolemaa. Punaisena lankana koko tarinan läpi kulkee satojen sattumusten summa. Ympäri käydään yhteen tullaan.

Tiedättehän sen ilmiön, että kun matkustaa sukuloimaan toiselle laidalle Suomea eri murrealueelle tarttuu paikallinen murre ainakin osittain omaan puheeseen? Minulle kävi nyt juuri niin ja suustani alkoi tipahdella murteellisuuksia kirjan henkilöiden puheenparren vuoksi.

"- Mikä siint sit tulloo ku meil on kaks lehmää ja kakstoist ihmistä, ei riitä maitoo eikä voita, Hanna murehti. - Ja voita pittää syyä. Äiti sano jot männöö näkö jos lapsel ei ole voita. Ilmankos mie en ennää näje ees noita konneita..."

Sota-aikaan sijoittumisesta huolimatta kirja on lämminhenkinen ja lukemisen jälkeen oli ennemminkin elämäniloinen kuin ahdistuneen ankea olo. Enpä olisi etukäteen uskonut. Lukemisen myötä heräsi mielenkiinto nähdä myös tarinaan pohjautuva elokuva.

Yksi juttu vielä! Kirjassa on ilahduttavia naistennimiä, joista omalle pienokaiselleen nimiä miettivien kannattaa huomioida kaksi parasta: Akviliina ja Malviina.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

12. Isä Camillon kylä, Giovanni Guareschi

Hulvatonta! Tätä kirjaa luin pieni hymynkare huulillani. Kirjailijan tyyli on mehukasta ja herskyvää, sellaista kirjavaa kielenkäyttöä, joka on erityisesti minun mieleeni. Adjektiivit, synonyymit, sanavalinnat ja vertaukset vilisevät nokkeluuksia ja suloisen vanhanaikaista tuntua. Kirjasta jäi hyvä mieli, ei niinkään tarinan vaan sen kerrontatavan vuoksi.

"Sitten lapsiparvesta lähti liikkeelle kukkakimppu, joka asteli eteenpäin hitain askelin. Kun se pääsi piispan kohdalle, kukat kohosivat, ja niiden suojasta ilmestyi näkyviin pojanpallero, niin pienen pieni, niin kaunis ja kiharapäinen ja niin hienoihin vaatteisin pyntätty, että naiset näyttivät tulleen hulluiksi."

Tapahtumat sijoittuvat pieneen italialaiseen kylään jonnekin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kirjan päähenkilönä on katolilaisen kirkon pappi Isä Camillo. Hän on jatkuvasti napit vastakkain kylän vasemmistopuolueeseen kuuluvan pormestari Pepponen kanssa. Miehet ovat alati ajautumassa tukkanuottasille eriävien mielipiteidensä vuoksi. Kaikesta nahistelusta ja toisen varpaille tallommisesta huolimatta miesten välillä on kuintekin keskinäistä arvostamista ja välittämistä.

Kirjassa on kirjailijan itsensä tekemä kuvitus, jossa Isä Camillo kuvataan enkelinä ja pormestari Peppone piruna.


Isä Camillo ei vastaa täysin perinteistä käsitystä papista. Yleensä kirkonmiehet eivät ole väkivaltaan taipuvaisia eivätkä kiivasluonteisia. Tavallisempaa lienee, että Isä Camillo juttelee alttarilla olevalle Krusifiksille. Hieman poikkeavaa tosin, että Kristus juttelee takaisin. Tämän vuoksi sain lukiessani välillä oudon epäilyksen Isä Camillon mahdollisesta skitsofreniasta, joskaan en usko kirjailijan tarkoittaneen tätä keskusteluyhteyttä siten tulkittavan.

maanantai 7. helmikuuta 2011

11. Säätiö, Isaac Asimov

Luku-urakassani siirryin kauhukirjallisuuden kantaisästä suoraan scifi-kirjallisuuden kulmakiveen. Säätiö koostuu viidestä vuosina 1942 ja 1944 ilmestyneestä novellista, jotka on ensimmäisen kerran koottu kirjaksi vuonna 1951. Myöhemmin tarina on jatkunut vielä muutamassa lisäosassa, joista ainakin kaksi seuraavaa pitäisi lukea koko juonen selvittämiseksi.

Kirjan alkuasetelma on tämä: Psykohistorioitsija Hari Seldon ennustaa 12 000 vuotta kestäneen Linnunradan Imperiumin romahtamisen, ja perustaa Säätiön kokoamaan kaiken ihmiskunnan tiedon talteen jälkipolvia ja seuraavaa, nousevaa imperiumia varten. Tarinassa seurataan Säätiön vaiheita ja kehittymistä kohti uutta imperiumia. Vaiheet kuvataan varsin uskottavalla tavalla, joten vertailin mielessäni tarinaa maailmanhistoriaan miettien faktan ja fiktion sekoittumista. Noudattavatko sivilisaatioiden nousut ja tuhot samaa kaavaa? Toistaako historia todella itseään?

Ottaen huomioon tekstien kirjoittamisen ajankohdan on niissä melko rohkeaakin kritiikkiä uskontoa ja kapitalismia kohtaan. Molemmat nähdään nimittäin suoraan vallan ja politiikan välineinä. Näiden yhteiskunnallisten teemojen vuoksi kirja on varmasti mielenkiintoinen myös sellaiselle lukijalle, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Itse olen ollut aina suuri scifin ystävä. Pienestä pitäen olen ahminut monenmoisia sekä lapsille että aikuisille suunnattuja scifi-kirjoja.

Minusta on hauskaa miettiä millainen tulevaisuus voisi olla ja millaisia teknisiä vempaimia ihmisillä on jokapäiväisessä käytössään. Koska Säätiö on kirjoitettu kauan ennen esimerkiksi kännyköiden ja internetin aikaa, tuntuvat tarinassa käytössä olevat viestintävälineet vanhanaikaisilta, vaikka ne kirjan ilmestymisen aikaan ovat olleet varmasti jännittäviä. Kirjassa ihmiskunnan tiedon tallettaminen nähdään isona työnä, mutta nykyään hommasta selviäisi helpommalla, onhan meillä jo Wikipedia.

Tarinassa on kaksi seikkaa, jotka eivät vastaa omaa ajatustani tulevaisuudesta. Ensinnäkin kirjassa ei ole yhtä ainokaistakaan naista. Tai noh, kirjan loppupuolella vierailee ohimennen erään hallitsijan vaimo. Henkilöiden nimistä ei toki voi täysin arvella sukupuolta, mutta olen varma, että alkuperäisessä tekstissä kaikkiin viitataan he eikä she. Toiseksi, henkilöt sauhuttelevat yhtenään tupakkaa ja sikareita. Minun on vaikea kuvitella avaruusaluksessa ketään tupakka suussa. Ei se vaan sovi siihen miljööseen.

Jos kertomani on tähän mennessä antanut kirjasta jotenkin kuivan kuvan, niin pahoittelen. Asimovin kirjoitustyyli on varsin mehukasta, joten kirja on varsin leppoisa lukukokemus.
"Limmar Ponyets oli kokonaan saippuavaahdon peitossa, kun tuo puhelu tavoitti hänen vastaanottimensa – mikä todistaa, että vanha ja kulunut vitsi kylpyammeesta ja kaukoviesteistä pitää paikkansa myös Linnunradan äärialueen synkässä ja ankeassa avaruudessa."

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

10. Dracula, Bram Stoker

Jokainen varmasti tietää, että kreivi Dracula on vampyyri. Kirja on julkaistu vuonna 1897, minkä jälkeen tarina on erilaisina variaatioina julkaistu uudelleen ja filmatisoitu useita kertoja. Voi vallan hyvin sanoa, että teos on vampyyrikirjallisuuden kantaisä.

En yleensä pidä kauhutarinoista. Ajattelin, että runsaat sata vuotta sitten kirjoitettu tarina ei voi nykyihmisen kannalta olla niin kovin kamalan pelottava, joten uskaltauduin lukemaan. Vanhuudesta viis, kirjasta löytyi kyllä hiukset nostattavia kohtauksia ihan riittämiin. Yöllisellä hautuumaalla hiippailu ei vaan ole mun juttu!

Kirja koostuu kokoelmasta päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, sähkeitä, lehtijuttuja ynnä muita todisteita. Koska kulloinenkin kertoja on ollut vielä tapahtumien jälkeen hengissä kirjoittamassa muistiinpanojaan, tiesin ettei tarvitse pelätä kertojalle tapahtuvan mitään kovin pahaa ainakaan niin, että hän voisi siitä itse mainita omassa tekstissään. Kertojia on kuitenkin useita, minkä vuoksi olisin toivonut Stokerin panostaneen vähän enemmän siihen, että eri henkilöillä olisi erilaiset kirjoitustyylit. Nyt kaikki kirjoittavat hyvin samaan tapaan. Hieman outoa on myös merkata päiväkirjaan pitkät pätkät dialogia sanasta sanaan. Tekeekö kukaan oikeasti niin?

Tarina piti hyvin otteessaan noin kirjan puoliväliin saakka. Sitten Draculan päänmenoksi juonivien ihmisten palaveeraamisen seuraaminen alkoi käydä pitkäveteiseksi. Varsinkin, kun se tuntui pitkälle olevan vakuuttelua ja päivittelyä siitä, että kuinkas rohkeita miehiä sitä nyt oikein ollaankaan. Sinäkin olet rohkea, ja minä, ja ollaanpa me onnekkaita kun ollaan kaikki saatu kavereiksemme näin rohkeita miehiä! Minulla olisi myös pieni vinkki näille rohkeille miehille: Jos joku kavereista alkaa näyttää kalpealta ja aneemiselta niin kannattaisiko vaikka ihan varulta antaa tälle valkosipulikuuri sen sijaan, että päivittelee omaan päiväkirjaansa kuinka toinen on päivä päivältä väsyneempi?

"Kun tulin lähemmäksi, hän nosti unissaan kättään ja veti yöpaidan kaulusta tiiviimmin kaulansa peitoksi. Samalla häntä puistatti vähän aivan kuin olisi ollut kylmissään."