Hirmurykmentti, Terry Pratchett

100 kirjan lukuhaaste alkoi vuonna 2011, koska tarvitsin vaihtelua. Olin vuoden 2010 aikana lukenut lähes pelkästään Terry Pratchettia. Vaikka hän onkin yksi lempikirjailijoistani, olin tullut siihen pisteeseen jossa kirjaston hyllyssä oli tarjolla vain jo kertaalleen tai pariinkin kertaan luettuja teoksia jo tutuiksi käyneine seikkailuineen. Koetin vilkuilla muitakin hyllyjä, mutta en tiennyt mitä lainata. En halunnut päätyä huonon kirjan pariin. Mistä voisin tietää mikä kirja on varmasti hyvä ja lukemiseen käytetyn ajan arvoinen?

Sadan kirjan haaste oli vastaus kysymyksiini. Sekä suomalaiset että britit olivat koostaneet äänestykseen perustuvat listat sadasta sellaisesta kirjasta, jotka jokaisen tulisi elämänsä aikana lukea. Tiesin heti, että tässä on ajatusta. Äänestys parhaista kirjoista! Vihdoinkin tiesin, mihin kirjaan tarttua.

Runsaat neljä vuotta myöhemmin kävelin muina miehinä kirjastossa fantasia-hyllyn ohi. Silmääni pisti Hirmurykmentti-niminen teos. Voisiko olla? Pratchetti, jota en ole vielä lukenut! Aika oli kypsä ja hetki oikea. Sain jälleen sukeltaa mukaan Kiekkomaailmaan!

Kiekkomaailma

Kansikuvan tapahtumat sijoittuvat
kirjan loppupuolelle.

Terry Pratchettin humoristiset tarinat sijoittuvat Kiekkomaailmaan. Kiekkomaailma on neljän norsun kannattalema kiekko. Norsut seisovat avaruuden halki matkaavan kilpikonnan selässä. Missä järjestyksessä Kiekkomaailmaan sijoittuvat tarinat tulisi lukea? Kirjoissa on eri päähenkilöitä, mutta joku joka toisessa kirjassa on pääosassa vilahtaa jossain toisessa kirjassa pienemmässä roolissa. Jos haluaa pysyä kärryillä siitä kuka on kuka, ja missä mennään, kannattaa lukujärjestystä vähän harkita. Vinkkiä voi katsoa tällaisesta kaaviosta. Suuri osa teoksista toimii myös irrallisina ja ne imevät mukaansa vaikka ei olisi lukenut aikaisempia osia. Lukemisjärjestyksellä on väliä vain jos haluaa huomata ja ymmärtää kaikki viittaukset tai seurata joidenkin henkilöhahmojen kehittymistä oikeassa järjestyksessä.

Hirmurykmentti on löysähkösti jatkoa Vartijat-sarjaan. Käytännössä kirjassa ei ole muuta yhteyttä vartijoihin, kuin vartijoiden päällikön osallistuminen tapahtumien kulkuun takavasemmalta. Vartijat ovat tässä niin pienessä roolissa, että kirjan voi aivan hyvin lukea ilman aikaisempien osien lukemista. Ihkaensimmäiseksi kosketukseksi Pratchettin tuotantoon en tätä kuitenkaan suosittele. Kirjassa ei esimerkiksi selitetä alleviivaten, että KUKA PUHUU CAPSLOCK PÄÄLLÄ.

Terry Pratchett antaa ajattelemisen aihetta ja kirjat ovat täynnä kritiikkiä ja huomioita maailmanmenosta. Yleisiä teemoja ovat erilaisuus ja toimiminen oikein, vaikka se vaatisikin nousemista auktoriteetteja vastaan. Hirmurykmentissä korostuu uskonnon ja uskomisen kritiikki, sotimisen turhanpäiväisyys ja sukupuolten tasa-arvo. Kerronta on nokkelaa ja oivaltavaa. Sivut tihkuvat sarkasmia ja usein myös mustaa huumoria.

Lempikirjailijani

Terry Pratchett on ehdottomasti lempikirjailijoitani. Joku saattaisi väittää, että tällaisten fantasiamaailmaan sijoittuvien kirjojen lukeminen olisi lapsellista. Pöh, sanon minä. Pratchetilla on erikseen lapsille suunnattuja kirjoja, mutta olen kyllä lukenut niitäkin. Aikuisille suunnatuissa teoksissa on paljon sellaista, joka lapsilta menisi kokonaan ohi ja sellaista mikä voisi olla epäsopivaa luettavaa. Seksiä ei kirjoissa ole, mutta kapakoissa ja majataloissa luuhaamista kyllä. Kiekkomaailman keskus, Ankh-Morpork, ei ole mikään kaunis ja hyvämaineinen kaupunki.

Viihdyn Kiekkomaailman seikkailujen parissa. Toivon, että Terry Pratchett pystyy työskentelemään kirjailijana vielä pitkään. Hänen työtään on jo vuosia haitannut Alzheimerin tauti, jonka vuoksi hän on muun muassa unohtanut miten kymmensormijärjestelmällä kirjoitetaan. Sittemmin hänellä onkin ollut apunaan assistentti, joka hoitaa kirjoittamisen saneluiden perusteella. Pitkää ikää ja elinvoimaa sinulle Terry!

39. Star Wars (1977)

Olen ihan oikeasti tavannut ihmisiä, jotka eivät ole nähneet Star Warsia. Eikö ole uskomatonta? Itsehän olen varmasti nähnyt tämän ensimmäisen kerran jo kun en edes osannut lukea tekstityksiä itse. Eihän se mitään haitannut, sillä R2D2 ja C3PO kyllä viihdyttivät riittävästi, vaikkei juonessa pysynytkään mukana.

Miksi elokuvan katsominen tuli pitkästä aikaa ajankohtaiseksi? Meillä on Joulun jälkeen pelattu todella paljon Star Wars -versiota Angry Birds -pelistä. Tuttu musiikki ja valosapelin humina ajoivat minut siihen pisteeseen, että oli ihan pakko katsoa alkuperäinen leffakin. Vihaiset linnut ja Tähtien sota käyvät muuten todella hyvin yhteen.


Tuttu kohtaus elokuvasta taipuu Vihaisten lintujen avulla tällaiseksi.

Olin aikaisemmin jo painiskellut vanhemmuuden suurimman vaikeuden kanssa: Pitääkö jälkipolvelle näyttää Star Warssit alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä vai tarinan mukaan kronologisessa järjestyksessä? Nyt ongelma ratkesi kuin itsestään, ja aloitimme tästä ensimmäisestä eli neljännestä osasta. Tyttäreni on tosin niin pieni, ettei varmasti pian muista tästä kokemuksesta mitään ja voimme palata ongelman pariin myöhemmin uudestaan.

Star Wars on niin vahvasti oma juttunsa, että on tavallaan hassua nähdä se listalla muiden elokuvien joukossa. Onhan kyseessä jotain paljon suurempaa. Miten tätä voi edes arvostella elokuvana, kun tähän liittyy niin paljon nostalgiaa ja suuria tunteita, että viiden tähden arvosteluasteikolla olisi pakko antaa vähintään kuusi tähteä?

INFOLOOTA

Star Wars The New Hope / Tähtien sota, Uusi Toivo

Ohjaus:
George Lucas

Pääosissa:
Mark Hamill
Harrison Ford
Carrie Fisher

AFI:n sija 13.
IMDb:n sija 16.
IMDb:n arvio 8.8

Kuva Wikipediasta

Salaperäinen veitsi, Philip Pullman

Salaperäinen veitsi on toinen osa Philip Pulmanin Universumin tomu -trilogiassa. Luin ensimmäisen osan eli Kultaisen kompassin vähän toista kuukautta sitten.

Miksi päätin jatkaa lukukokemusta jatko-osiin? Ensinnäkin tarina jäi ensimmäisessä kirjassa aivan kesken ja olen utelias tietämään miten jatkossa käy. Toiseksi brittien klassikkolistalla kehotettiin lukemaan His Dark Materials eli koko trilogia, ei vain ensimmäistä osaa. Näissä kahdessa seikassa oli ihan riittävästi syytä tarttua kakkososaan. Varsinkin kun se lähes hyppäsi kirjaston hyllystä syliini.

Ensimmäisen osan kanssa petyin suomennokseen ja totesin lukevani jatko-osat alkuperäiskielellä. Nyt harmittelen, että en pysynyt päätöksessäni. Suomennos on aivan kaamea. Eniten minua tökkii jatkuva futuurin käyttö. Suomen kielessä kun ei futuuria ole vaan tulevat tapahtumat ilmaistaan preesenssissä. Toki voi olla poikkeuksia, jos kerronnan kannalta asian selkeydellä on suuri alleviivattavan tärkeä merkitys. Tässä käännöksessä vain valitettavasti "tulee tapahtumaan" -muotoista futuuria käytetään ihan turhaan ja jatkuvasti. Suoraan sanatarkasti englannista kääntäminen paistaa läpi häiritsevästi. Voin olla mielestänne turhan nipottaja, mutta lukunautintoni kärsi suomennoksen kourissa pahasti.

Nyt edessä onkin dilemma. Nappaanko tiistaina kirjastoreissulla kolmannen osan suomeksi käännetyn version, jonka tiedän odottavan minua hyllyssä vai koetanko metsästää alkuperäisversiota? Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa ja puolensa.

Sitten itse kirjan sisältöön. Tarina jatkuu siitä mihin se jäi. Ensimmäisen osan fantasiaelementtejä karisee kuitenkin pois aika paljon, sillä tässä vaiheessa tarina siirtyy tähän meidän omaan ulottuvuuteemme. Mukaan tulee uusia hahmoja ja jotkin ensimmäisen osan herättämät kysymykset saavat vastauksia. Lopulta kuitenkin pakka on ihan yhtä levällään kuin ensimmäisenkin kirjan jälkeen. Uskonkin vakaasti, että trilogian mahdollisen nerouden älyää vasta, kun on lukenut kaikki osat ja tarinan koko kaari on selvillä. Siksi minulla onkin hinku päästä viimeisen osan kimppuun.

"Tai Will näki sen ainakin joistakin kulmista. Näytti siltä, kuin joku olisi leikannut ilmasta palan noin kahden metrin päästä tien reunasta: pala oli kutakuinkin neliön muotoinen, ja sen läpimitta oli alle metrin. Jos katsoja oli palan tasalla ja suoraan sitä päin pala oli melkein huomaamaton, ja takaa se oli täysin näkymätön. Paikan saattoi havaita vain kadun puoleiselta sivulta, eikä helposti sieltäkään, koska palan läpi näkyi vain täsmälleen samaa kuin sen edessä tällä puolen: katulampun valaisema nurmikkokaistale."

100. Seitsemännen portaan enkeli, Frank McCourt

Urakan sadas kirja ei ollut mitenkään tarkoituksella valittu tai tarkkaan pohdittu. Pyysin kirjastosta apua kirjojen etsimisessä, josko työkseen kirjoja hypistelevä täti osaisi suoraan sanoa onko hyllyssä joku lukemattomista kirjoistani. Se ei ollut kuin yksi helmojen pyörähdys ja sain käteeni Seitsemännen portaan enkelin.

Kirjan nimi oli minulle jo entuudestaan tuttu. En kuitenkaan tiennyt mistä kirja kertoo. Tämähän olisi voinut olla vaikka hupaisa tarina, jossa nuori enkeli koettaa päästä nousemaan korkeammalle portaalle taivaallisessa hierarkiassa auttamalla ihmisiä maan päällä. Pääsin kirjassa toiselle sivulle asti, kun huomasin kyseessä olevan omaelämänkerrallisen tarinan. Omaelämänkerrallisuus antaa mielenkiintoisen mausteen tarinaan kuin tarinaan. Onhan uskottava, että ainakin jossakin määrin tarina on tosi, vaikka sitä vähän väritettäisiinkin viihteen nimissä. Juonenkäänteet ovat usein tositarinoissa paljon arvaamattomampia kuin keksityissä tarinoissa ikinä.

Teoksen alkuperäinen nimi on Angela's Ashes. Nimi viittaa Frank McCourtin äitiin, Angelaan. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miksi ja miten suomentaja päätyi valitsemaan juuri Seitsemännen portaan enkelin kirjan suomalaiseksi nimeksi?

Kirja kertoo Frank McCourtin lapsuusvuosista. Nälästä, puutteesta ja selviämisestä. Vaikka Frankin lapsuusvuodet eivät ole olleet paljon kurjuutta kummempia, onnistuu hän kertomaan niistä niin sukkelasanaisesti ja hauskasti, että teksti naurattaa paljon ja tunnelma on hyvin positiivinen. Frakin tarina jatkuu teoksessa Amerikan ihmemaassa, jonka liitän To Read -listalleni oitis.

"Kun isä on neljättä perjantaita töissä, äiti kysyy aamulla tuleeko hän illalla kotiin palkkarahojen kanssa vai aikooko hän taas kaataa kaiken kurkustaan alas? Isä katsoo meitä ja pudistelee äidille päätään kuin tahtoisi sanoa: ah ei saisi puhua tuolla lailla lasten kuullen.
Mutta äitipä ei hellitä, vaan kysyy tuletko kotiin niin että saadaan vähän syötävää illaksi, vai pitääkö meidän taas odottaa puoleenyöhön että sinä tulet kotiin pennittömnänä miehenä ja laulat Kevin Barrya ja muita surullisia lauluja?
Isä kiskaiksee lakin päähänsä, työntää kädet housuntaskuihin, huokaisee ja katsoo kattoon. Johan minä sanoin, että tulen kotiin, hän sanoo."

Tahdonvoimattomuus on asia jota en ymmärrä enkä siedä. Malachy McCourt kantaa kaikki rahansa pubiin kerta toisensa jälkeen vaikka perhe on nääntyä nälkään. Miten hänellä ei ole ollenkaan tahdon lujuutta? Miten kukaan haluaa tehdä niin pahaa omille lapsilleen, että pitää näitä nälässä ja puutteessa oluen kittaamisen tähden? Eikö palkkarahoista voisi edes osaa tuoda vaimolle ruokaa varten, pitääkö kaikki aina vetää kurkusta alas?

Jos Frank McCourt kiinnostaa enemmänkin, niin täältä löytyy haastattelu videona ja tekstinä.

97. Universumin tomu 1, Philip Pullman

His Dark Materials eli Universumin tomu on Philip Pullmanin kolmiosainen kirjasarja. Luulin, että kyseessä on minulle ihan tuntematon ja ennenkuulumaton juttu. Huomasin kuitenkin ihan sattumalta, että Kultainen kompassi on tämän sarjan ensimmäinen kirja. Tokihan Kultaisen kompassin tiedän. Näinhän sen elokuvana jo muutamia vuosia sitten. Leffasta ei mieleeni kuitenkaan jäänyt paljoakaan. Mielikuvitukseni oli siis vapaa rakentamaan ihan omanlaisensa miljöön kirjan tapahtumille.



Tapahtumat sijoittuvat läheiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa monet asiat ovat lähes samanlaisia kuin meillä, ja toiset asiat sitten ihan eri tavoin. Tarinan päähenkilö on Lyra-niminen tyttö, jonka kohtalona on pelastaa maailma. Ei hän sitä itse tietenkään tiedä. Lyra on nokkela ja näppärä, sekä aika kuriton ja oppimaton. Ihan mielenkiintoinen hahmo seurattavaksi.

Kultainen kompassi on ilmestynyt vuonna 1995 eli juuri niihin aikoihin, kun innokkaimmat lukuinnostusvuoteni alkoivat jäädä jo taakse. Jos kirja olisi ilmestynyt parikin vuotta aikaisemmin, olisin varmastikin lukenut sen heti tuoreeltaan. Ehkä teos olisi silloin puhutellut minua vahvemmin.

Kirjasarja on brittilistalla hyvällä sijalla, joten odotukseni olivat melko korkealla. Valitettavasti jouduin vähän pettymään. Mikä on harmi, sillä oisin kovin mielelläni pitänyt tästä kirjasta. Luulen, että korkeiden odotusten lisäksi pettymys johtuu lähinnä kahdesta seikasta. Ensinnäkin taidan olla vähän liian vanha kuuluakseni varsinaiseen kohderyhmään ja toiseksi suomennos takkusi kovasti. Harmittaa, että en lukenut tätä alkuperäisellä kielellä. Jos joskus luen jatko-osat, valitsen kääntämättömät versiot.

Tarinassa on paljon hienoja kohtia ja hyvää kerrontaa. Siinä tuntuu olevan potentiaalia, joka ei kuitenkaan tule kokonaan käytetyksi. Välillä lukeminen tuntui kuin tietokonepelin pelaamiselta: Suorita tämä ja tämä tehtävä, jotta pääset eteenpäin kohti päämäärää. Parikin kertaa mukana on teennäisen oloista dialogia, johon on koetettu ympätä mahdollisimman paljon tarinaa eteenpäin vievää tietoa lukijalle.

Kultainen kompassi ei toimi itsenäisenä teoksena kovinkaan hyvin. Kaikki jää kesken ja kysymyksiin ei löydy vastauksia. Ei jää epäselväksi, että tämä on vasta alkua suurelle seikkailulle. Keskeiset hahmot on esitelty ja suuriin konflikteihin on viitattu. Nyt vain odotellaan, mitä kohtalolla on mielessään.

Sitten vielä pakollinen naurahdus. Kaksikymmentä astetta pakkasta on olevinaan todella kylmä. Eikös tässä olisi voinut vähän liiotella ja laittaa sen 30 astetta, ihan että suomalaisten lukijoiden silmissä ei menisi kylmällä pelottelu naurettavuuksiin.

94. Kolme muskettisoturia, Alexandre Dumas

Kolme muskettisoturia on viimeinen 2011 vuoden puolella aloitettu klassikkoteos, jonka sain loppuun tämän vuoden puolella. Nyt on kaikki roikkuvat narunpäät saatu mukaan solmuun ja seuraavat kuusi kirjaa pääsen valitsemaan täysin puhtaalta pöydältä.

Tämä teos ei jäänyt roikkumaan sen vuoksi, että se olisi ollut jotenkin tylsä tai äärimmäisen hidas. Kuuntelin teosta audiokirjana, ja muskettisoturien tarina jäi siis vähän itse luettujen kirjojen jalkoihin. Erityishaastetta toi audiokirjan englanninkielisyys. Löysin audiokirjan Librivox-palvelusta, josta kirjoja saa ladata ilmaiseksi. Siellä vapaaehtoiset ovat lukeneet ääneen yksittäisiä lukuja klassikkokirjoista, joiden tekijänoikeusaika on siis jo ummessa. Lukija vaihtui yleensä vähintään parin luvun jälkeen, mikä alkoi minua jo vähän ärsyttää. Siispä kuuntelu jäikin vähemmälle ja vähemmälle... Kun nyt sain Moby Dickin päätökseen, päätin lukea ihan itse ja suomeksi loppuosan Muskettisotureista.

"Yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta" on muskettisoturien kuuluisa slogan. Siksipä hieman petyin, kun kirjassa en törmännyt tähän lauseeseen kertaakaan. Elokuvissa tämä lausahdus saa usein ihon kananlihalle, ja onhan tämä tuttu juttu myös lapsuuden leikeistä.

Lapsuuteeni kuulu Muskettikoirat-animaatiosarjan seuraaminen. Se on ollut ensikosketus muskettisoturien maailmaan. Silti varsin pitkään ihmettelin, että miksi teoksen nimi on kolme eikä neljä muskettisoturia. Ovathan pääosissa D'Artagnan, Porthos, Aramis ja Athos. Noh, ensimmäisenä mainittu ei olekaan alunperin muskettisoturi vaan vain sotajoukkojen alokas, joka kertomuksen edetessä pyrkii muskettisotureiden riveihin.



D'Artagnan, Porthos, Aramis ja Athos ovat kaikki nuoria miehiä. D'Artagnan on vain 20-vuotias. Siksi aivoni olivat mennä solmuun, sillä mielikuvitukseni haki henkilöiden piirteitä, olemusta ja käyttäytymistä Man in the Iron Mask -elokuvan näyttelijäkaartista, jossa muskettisoturit ovat jo pitkästi keski-ikäisiä. Muskettisotureita elokuvassa näyttelevät Jeremy Irons (Aramis), John Malkovich (Athos), Gérard Depardieu (Porthos) ja Gabriel Byrne (D'Artagnan). Olen nähnyt elokuvan useampiakin kertoja ja pidän siitä paljon. Olen aina ollut heikkona elokuvien miekkailukohtauksiin!

Katsokaapa traileri. Se paljastaa kyllä liiaksi elokuvan juonesta, mutta näyttelijäkaarti on komea ja musiikki sävähdyttävä!



Nyt kun olen jauhanut kaikkea muskettisotureista ja heidän tarinastaan, niin mitä voisin sanoa itse kirjasta? Kirjailian kirjoitustyyli on mukaansatempaava. Huumoria ja hauskoja käänteitä on paljon. Rivien välissä on myös erotiikkaa. Tai siis, jos esimerkiksi sanotaan, että nuori mies kotiutui naisen luota vasta aamulla viideltä, niin eikös siinä silloin vihjata että koko yö on tehty jotain muutakin kuin keskusteltu henkeviä?

Pidin teoksesta, ja suorastaan kummastelen etten ole aikaisemmin jo lukenut sitä. Olen jo nuorena rakastanut seikkailuja ja miekkailua, ja ihastellut muskettisotureiden yhteishenkeä. Ehkä kirjanjärkäle on ollut paksuudessaan pelottava. Nyt kuitenkin ennakkoluulot on pyyhkäisty pois ja palan innosta lukea lisää muskettisotureiden seikkailuista. Muistan nimittäin nähneeni tarinaan jatko-osia kirjaston hyllyllä!

17. Raiders of the Lost Ark (1981)

Mitäs hienoa voin tästä Indiana Jones -pätkästä sanoa? Kaikkihan tämän ovat jo nähneet, vai mitä? Itse en osaa varmaksi sanoa, kuinka mones katselukerta tämä olikaan. Ehkäpä siinä puolen tusinan paikkeilla. Hyviä elokuvia jaksaa katsoa monta kertaa kyllästymättä.

Edellisestä kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo vuosia, ja nyt isona ja viisaana asioita pani merkille hieman eri tavalla. En ollut osannut ihmetellä sitä, että natsit havittelevat elokuvassa itselleen juutalaisten ja Jumalan välisen liiton symbolia: liiton arkkia ja 10 käskyä käsittäviä kivitauluja. Luulisi, että natseja ei paljon juutalaisten jutut kiinnostaisi!

Elokuvassa on monta klassikkokohtausta, joista tutuimmat varmasti suurta kivipalloa karkuun juokseminen ja LOVE YOU -teksti opiskelijatyttösen luomissa. Niin, ja tietenkin huima loppukohtaus! Lapsena kohtaus, jossa arkki avataan oli niin pelottava, että piti laittaa silmät kiinni.

Huumoria on mukana paljon ja toimintaa samalla mitalla. Viihdyttävä on siis hyvä sana kuvaamaan tätä elokuvaa. Varmasti katson tämän vielä monta kertaa.

INFOLOOTA

Raiders of the Lost Ark / Kadonneen aarteen metsästäjät

Ohjaus:
Steven Spielberg

Pääosissa:
Harrison Ford
Karen Allen

Ilmestynyt 1981

AFI:n sija 66
IMDb:n sija 23
IMDb:n arvosana 8.7

Kuva wikipediasta

14. Sound of Music (1965)

Virhe! Miksi en kirjoittanut tästä elokuvasta blogiin heti katsottuani sen? Nyt on vierähtänyt jo pari viikkoa, eikä pätkä ole enää niin tuoreessa muistissa. Mitä siis voin sanoa? Koetanpa muistella...

Elokuva oli hämärästi tuttu, joten olen ehkä nähnyt sen ennenkin. Sound of Music -kappale on tuttu lukioajoilta, jolloin sitä laulettiin musiikin tunneilla ja ehkä jopa koulun kuorossa.

Musikaaleissa on mielestäni ihan ok, jos henkilöt laulavat ja tanssivat. Se on kuitenkin minusta omituista, jos tuollainen laulukohtaus tulee kesken keskustelun, jota taas laulun jälkeen jatketaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tässä elokuvassa oli molemman tyyppisiä musiikkikohtauksia.

Romantiikkapuoli oli elokuvassa vähän kömpelöä ja epäuskottavaa. Eipä sen niin väliäkään tietty, kun rakkaus ei varsinaisesti ollut se ihan tärkein pointti. Keskiössä kun ovat leski-isän sotilaskurissa elävät lapsukaiset, joiden elämään tuo iloa ja musiikkia uusi... kotiopettajatar tai hoitaja, vai milläköhän tittelillä hän nyt olikaan.

Rempseästi kirjoitin nämä hajanaiset muistikuvani imperfektissä, koskapa elokuvan katsominen tuntuu jo kaukaiselta muistolta. Pitää petrata jatkossa!

INFOLOOTA
The Sound of Music

Ohjaus:
Robert Wise

Pääosissa:
Julie Andrews

AFI:n listan 40.
Ei IMDb:n top 250:ssä
IMDb:n arvio 7,9

Kuva Wikipediasta

92. Joululaulu, Charles Dickens

Säästin Joulutarinan luettavakseni näin jouluiseen aikaan, ja ajoitus osuikin mukavasti nappiin. Vaikka kyseessä onkin kummitusjuttu, niin kyllä tämä käy osaksi jouluista tunnelmaa ihan hyvin. Lukemani painos on Michael Foremanin kuvittama, ja kuvat ovat ihanan jouluisia! Painoksessa on vieressä esitetyn kaltainen kansikuva, mutta suomalaisella otsikkotekstillä.

Joululaulu (Christmas Carol) suomennetaan toisinaan myös nimellä Joulutarina. Joululaulu on kuitenkin osuvampi suomennos, koska kirjan kappaleet on nimetty säkeistöiksi laulun tapaan. Joululaulun idean tunteminen on mielestäni osa yleissivistystä, viitataanhan tarinaan ja sen henkilöihin monissa yhteyksissä. Nyt on siis tämä sivistyksen aukko omalta osaltani tukittu. Aikaisemmin tarina on tullut minulle tutuksi nykyaikaistettuna elokuvaversiona (Scrooged 1988) ja animaatioversiona (Christmas Carol 2009). Tarinaan viitataan myös Ystäväni Owen Meany -teoksessa, jossa sitä esitetään näytelmänä.

Jouluahan riittää Loppiaiseen tai jopa Nuutin päivään saakka, joten vielä ehtii kirjastoon lainaamaan tämän jouluisen tarinan. Hyviä Joulun jälkitunnelmia ja iloista uutta vuotta 2012 teille kaikille blogini seuraajille. Uudesta vuodesta puheenollen, joko arvaatte millaisen urakan otan ensi vuodelle?

91. Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson

Harvaan kirjaan olen tämän vuoden aika tarttunut yhtä vastentahtoisesti kuin tähän. Miehet, jotka vihaavat naisia? Tarvitseeko moisesta sovinismista vielä kirjakin kirjoittaa? Pöh. Teos olisikin jäänyt puolisoni suosituksesta huolimatta lukematta, ellei välttämätön pakko olisi siirtänyt kirjaa hyllystä yöpöydälle. Luku-urakan loppusuoralla olen pyörinyt kirjastossa hyllyjen välissä turhaan. Hakemani kirjat ovat lainassa ja varausjonot liian pitkiä, jotta teoksiin olisi päässyt käsiksi ennen vuodenvaihdetta.

Luulisi, että lähes vuoden ajan uudestaan ja uudestaan yllättyneenä olisin jo oppinut hylkäämään ennakko-odotukset ja tarttumaan kirjaan kuin kirjaan avoimin mielin. Syvään huokaisten käänsin kansilehden ja kuinkas sitten kävikään? Puolisoni pääsi ähäkuttailemaan ja myhäilemään, kun "En mä tota halua lukea" muuttuikin "Ei hitsi tää on mahtava" -kommenttiin yli 11 kuukauden pituisen välttelyoperaation jälkeen.

Agatha Christie on lempikirjailijoitani. Suljetun tilan murhamysteeri Idän pikajunan tapaan on parasta mitä tiedän. Kun epäiltyjen joukko on rajattu, voi keskittyä tapauksen selvittämiseen käsillä olevien johtolankojen pohjalta, ilman että täytyy ottaa huomioon liikaa ulkopuolisia tai sattumanvaraisia seikkoja. Miehet jotka vihaavat naisia on kuitenkin paljon enemmän kuin vain suljetun tilan murhamysteeri. Selvitettävänä olevan rikoksen ympärillä pyörii paljon muutakin ja tarinaan sotkeutuneista henkilöistä kerrotaan yhtä jos toista.

Mahtavaa, että tarina venyy trilogiaksi asti. Kuinka paljon jatko-osissa on samaa kuin ensimmäisissä on minulle vielä mysteeri. Tartun seuraaviin teoksiin täysin erilaisin ennakko-odotuksin. Taidanpa katsoa myös kirjaan perustuvan elokuvan. Vaihtoehtoina on sekä ruotsalainen että englantilainen versio, joista jälkimmäinen on juuri tullut teattereihin.

Man som hatar kvinnor (2009)


The Girl With the Dragon Tattoo (2011)

89. Nuoren tytön päiväkirja, Anne Frank

Mitä tiesin Anne Frankin päiväkirjasta etukäteen? Juutalainen perhe piileskelee vintillä natseja ja perheen tytär pitää päiväkirjaa. Päiväkirjan pitäjä on kuollut ja kirja on löytynyt jälkikäteen. Kun lähdetään näin vähäisistä pohjatiedoista (enkä tietenkään lukenut takakantta kuin vasta lopuksi), teoksella oli kaikki yllätysvaltit puolellaan.

Kirja ei ole synkkä, pelottava eikä ahdistava. Piileskelevän perheen elämään mahtuu onnen hetkiä ja iloa, haaveilua, juhlapäiviä, ystävyyttä ja hellyyttä. Anne on ikäisekseen erinomainen kirjoittaja, eikä olekaan kumma että hän haaveilee kuuluisan kirjailijan tai sanomalehtijournalistin urasta. Päiväkirjallensa Anne kertoo elämästään ja tutkiskelee itseään. Kirja kertookin enemmän murrosikäisen tytön sisäisestä kehityksestä, kuin varsinaisesti natseilta piileskelystä. Jokaisen joka vielä muistaa teinivuotensa, on varmasti helppo samaistua Anneen, jonka mielilause on: "Kukaan ei ymmärrä minua".

Vaikka kirja on lämminhenkinen, jää takakannen sulkeuduttua varsin raastava olo. Tämä on todella tapahtunut. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta. Henkilö, joka on jakanut kanssani intiimejä itsetutkiskelujaan ja tulevaisuuden haaveitaan on kuollut ennen kuin pääsi elämään haaveitaan. Ehkä on lohdullista ajatella, että hänestä kuitenkin tuli kuuluisa kirjailija?

Ennakkotietoihin täytyy vielä lisätä, että muistan kuinka vuonna 2007 maailmalla kohistiin aikeista kaataa Anne Frankin piilopaikan ikkunasta näkynyt kastanjapuu. Muistan tuolloin vedotun siihen, että puu antoi Annelle lohtua ja sen vuoksi se pitäisi säilyttää. Puu säilytettiin, mutta se kaatui myrskyssä 2010. Erikoista nyt kirjaa lukiessani oli se, kuinka pienessä osassa kyseinen puu lopulta olikaan. Sen kukintoihin viitattiin vain ohimennen. Laajemmin Anne kirjoittaa kaipuustaan luontoon ja raittiiseen ilmaan.

Paras lohdutus niille, jotka ovat peloissaan, yksinäisiä tai onnettomia, on meno ulkoilmaan, jonnekin, missä voi olla aivan yksin taivaan, luonnon ja Jumalan kanssa. Sillä vain siellä ihminen tuntee, että kaikki on kuten pitääkin ja että Jumala haluaa nähdä ihmiset onnellisina, keskellä luonnon yksinkertaista kauneutta.

Kirjan myötä Anne Frank alkoi kiehtoa minua. Lisätietoa luin monilta sivuilta. Ehkäpä matkustan joskus hänen maisemiinsa.

88. Grimmin sadut I, J. & W. Grimm

Grimmin sadut I koostuu 67 lyhyestä sadusta. Mukana on tuttuja klassikoita kuten Ruusunen, Pieni punahilkka ja Persiljainen. Viimeksi mainittu tarina on toki tutumpi muilla nimillä. Itse muistan sen lapsena olleen Porkkanainen. Kyseessähän on siis tornissa asuva pitkätukkainen neito, jonka luo pääsee kiipeämään hiusten avulla. Tuore Disneyn leffa Tangled perustuu tähän satuun, joskin löyhästi.

Vaikka osa saduista on hyviä, on joukossa myös kehnoja viritelmiä. Oletteko koskaan leikkineet leikkiä, jossa yksi aloittaa sadun ja seuraava jatkaa vähän ja sitten taas seuraava ja seuraava ja seuraava? Tuollaisessa leikissähän usein käy niin, että satu poukkoilee ja saa omituisia käänteitä. Usein myös ilmenee eikun-eipäs-juupas-ähäkutti -tyyppisiä käänteitä ja monet asiat jäävät lopussa vaille selityksiä. Muutamien Grimmin satujen kanssa tuli juuri tällainen olo. Ihan kuin ylös olisi kirjoitettu tällainen porukalla improvisoitu satu.

Saduissa toistuu paljon samoja teemoja. Kolme sisarusta tavoittelee jotain ja vain nuorin onnistuu. Kuninkaanpoika tai -tytär on lumottu eläimeksi tms. ja odottaa pelastajaa. Puoliso valitaan sen mukaan, kuka osaa ratkaista ovelan arvoituksen ja suoriutua mahdottomista tehtävistä. Puolisonvalinta onkin melko arveluttavaa puuhaa ja vain pinnallisiin seikkoihin perustuvaa.

Jotkut sadut olivat varsin absurdeja. Vai mitä tuumitte sadusta, jossa lintu, hiiri ja makkara ovat päätyneet pitämään yhteistä taloutta? Saduissa on usein myös selvä opetus ja uskonnollinen sanoma. Kunhan jätät itsesi Herran haltuun, niin kaikki sujuu. Täytyy myös muistaa, että aikoinaan sadut eivät ole olleet lasten juttuja. Tällekin kirjalle antaisin vähintään k-10 leiman. Osa saduista on varsinaisia kummitusjuttuja. Jopa niin, että mietin onkohan englanninkielen sana grim syntynyt Grimmin veljesten mukaan?

Keskisuomalaisen lukulistalla kehotetaan lukemaan Grimmin saduista kaikki kolme osaa, mutta minusta tuntuu, että näin ensialkuun riittää sulateltavaa ihan tässä ensimmäisessäkin osassa.

Lisätietoa Grimmin saduista löytyy Wikipediasta. Mielenkiintoista tekstiä!

83. Ystäväni Owen Meany, John Irving

Koska olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut John Irvingin teoksen Garpin maailma, latasi tämä melko tuore lukukokemus tietynlaisia ennakko-odotuksia saman kirjailijan Ystäväni Owen Meany (Prayer for Owen Meany) -teosta kohtaan. En voi sanoa pettyneeni, sillä Irvingin mielenkiintoinen tyyli yhdistää muuten erilaisia teoksia vahvasti.

Garpin maailmassa pidin erityisesti rakenteesta, jossa aiemmin mitättöminä sivuseikkoina mainituista asioista kasvaa lopulta merkittäviä tapahtumia. Osasin tällä kertaa lukiessani tarkkailla "mitättömyyksiä" ihan eri tavalla. Myös Owen Meanyssä tämä sama pienestä suureksi paisuva rakenne on nähtävissä, mutta se tuntuu paljastuvan varsin hitaasti. Jännitystä kasvatetaan koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, niin että malttamattomuus loppuratkaisun suhteen alkaa olla jo ärsyttävää. Lopussa kiitos seisoo, eikä lukija voi pettyä. Silti olisin valmis tiivistämään keskipaikkeilta turhaa höttöä pois.

Miksi suomalaiset ovat äänestäneet kirjalistalleen Irvingin teoksista Garpin maailman ja britit Ystäväni Owen Meanyn? Molemmissa teoksissa on vahva sanoma, mutta viesti on eri. Molemmissa on mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja jänittäviä tapahtumia. Molemmat tarjoavat ahaa-elämyksiä. En osaa vastata itse tähän esittämääni kysymykseen. En ole lukenut Irvingiltä näitä kahta teosta enempää, joten en voi puntaroida miksi juuri nämä kaksi romaania hänen tuotannostaan ovat päässeet listoille. Ehkäpä blogin lukijoilta löytyy näkemystä tähän asiaan?

Kirja kertoo John Wheelwrightin ystävyydestä Owen Meanyyn ja jälkimmäisen suuresta merkityksestä edellä mainitun elämään. Owen Meany uskoo olevansa Jumalan työkalu, eikä hän usko sattumaan. Tällainen ajatus pienen pojan päässä voi johtaa mihin vain.

"Voi Luoja miten usein olen toivonut että saisin elää uudelleen tuon hetken. Enhän minä siihen aikaan osannut rukoilla - en minä edes uskonut rukouksen voimaan. Jos nyt saisin tilaisuuden rukoilla Owen Meanyn puolesta, tekisin sen paremmin; nyt kun tiedän sen mitä tiedän, pystyisin kenties rukoilemaan tarpeeksi."

Taas on syytä varoittaa, että takakansi on jälleen kerran todellinen kirjan pilaaja. Luin tapani mukaan takakannen vasta viimeiseksi, ja leuka loksahti auki. Mitä himskatin järkeä on tiivistää 2/3 kirjan juonesta takakannen tekstiin ja paljastaa juonen käänteitä, joiden jännittäminen on lukemisen parhaita puolia? Irvingin teokset ovat ehdottomasti sellaisia, joista ei kannata takakansia lukea! Ei edes sellaisten lukutoukkien, jotka valitsevat lukemansa kirjat takakannen perusteella.

80. Kapteeni Corellin mandoliini, Louis de Bernières

On hieman hassua, että kirjan nimi on Kapteeni Corellin mandoliini, kun nimihenkilön saapumista tarinaan mandoliineineen saa odottaa pitkälle toista sataa sivua. Nimestä viis, teos on sota-aikaan sijoittuva rakkaustarina, jonka pääasiallinen tapahtumapaikka on Kreikka. Välimerellinen tunnelma oliiveinen, basillika-ruukkuineen ja paahtavine aurinkoineen välittyy tarinasta hyvin sodan raadollisuudesta huolimatta.

Teos on paljon enemmän kuin rakkaustarina. Romaani kertoo muun muassa vahvoista naisista, toveruudesta, selviytymisestä, toisten auttamisesta ja elämän merkityksestä. Teoksessa on paljon huumoria ja jotkut kohdat ovat koomisuudessaan unohtumattomia.

Kertoja ja kerrontatapa vaihtuvat kirjassa vilkkaasti. Tarina etenee monessa suunnassa samaan aikaan ja välillä eri osat kietoutuvat toisiinsa. Alussa monet juonen päät tuntuvat kaaottiselta, mutta kunhan lukemisessa pääsee vauhtiin alkaa yhteyksiä henkilöiden ja taphtumien välillä löytyä. Hauska yksityiskohta on, että lukuja ei ole numeroitu vaan nillä on nimet. Muutamia esimerkkejä luvuista: Metka kissa, Kaikki pyhimyksen ihmeet, Hyvä natsi ja ehdoton lempparini Episodi joka vahvistaa Pelagian uskoa siihen etteivät miehet tiedä mikä ero on urheudella ja arvostelukyvyn puutteella.

Minulle jäi sellainen olo, että kirja loppui kuin seinään. Tähän vaikutti varmastikin, että sormillani tunsin kirjassa olevan vielä sivuja, mutta kun viimeisillä sivuilla olikin kirjailijan ja suomentajan huomautuksia hämäämässä. En siis ollut asennoitunut tarinan loppumiseen niin pikaisesti.

Kirjasta on tehty vuonna 2001 elokuvaversio, jonka päähenkilöinä nähdään Penélope Cruz ja Nicolas Cage. Jälkimmäisen valinta Kapteeni Corellin rooliin kuulostaa nappiratkaisulta. Kapteenin lapsekas pelleily ja vekkuli luonne on helppo kuvitella Nicolaksen tulkitsemina. Penélope kreikattarena ei puolestaan kuulosta lainkaan vakuuttavalta. Täytyy katsoa leffa joskus ihan mielenkiinnosta.

77. Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

Maa on syntinen laulu kuulostaa ihan Yö-yhtyeen hittikappaleen nimeltä. Jos kyseinen orkesteri ei ole vielä tehnyt kirjaan perustuvaa biisiä, suosittelisin tarttumaan toimeen. Ideaani saa vapaasti käyttää.

Tarina kertoo pienen kyläyhteisön elämästä Lapissa. Sen kummemmin en hahmota mitään erityistä juonta, joskin pieni draaman kaari sitoo tarinan alun ja lopun näppäräksi nipuksi. Romaanin tapahtumia ovat muun muassa uskonnolliset seurat, puukkotappelut, savotta, maatalon työt ja seksi. Vaikka tageihin merkkasin kirjan lokeroon erotiikka, ovat kirjan seksikohtaukset liian rivoja vastatakseen mielikuvaani erotiikasta. Varsinkin kun yleensä jompikumpi osapuoli oli jollakin asteella vastahankainen tilannetta kohtaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni jonnekin 1940-luvulle ja mielenkiintoisinta teoksessa onkin tuonaikaisten normikäsitysten ja käyttäytymisen tarkkailu sekä sukupuoliroolit.

Kirjan kerronnassa paras osa ovat dialogit, joissa on tietenkin käytössä lappilainen murre. Kyseinen murrealue ei ole minulle tuttu, mutta monet murteellisuudet muistuttivat muista murteista tai ruotsin kielestä tuttuja sanoja. Ymmärtämisessä ei siis ollut ongelmia, toisin kuin voisin kuvitella vaikkapa Rauman murteella kirjoitetun kirjan kanssa olevan... Kerronnassa on mukana myös useita runoja, joille en kyllä oikein lämmennyt.

Kaiken kaikkiaan ihan neutraali lukukokemus. Ei eritysesti mitään positiivista eikä negatiivistakaan sanottavaa. Erityismaininta kuitenkin siitä, että kerrankin jossain kirjassa imetetään vauvaa. Hieno homma!

71. Häivähdys purppuraa, Alice Walker

14-vuotiaana Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Näistä kirjeistä koostuu Häivähdys purppuraa (The Color Purple). Heti ensimmäinen kirje aiheutti tunneryöpyn ja ennakkoaavistuksen, että lukukokemuksesta tulisi rankka. Kirjan henkilöhahmot saivat minut nopeasti otteeseensa ja heidän kohtalonsa alkoivat kiinnostaa minua niin kovin, että en malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin sain sen loppuun. Kirja oli niin hyvä, että univelkainen kotiäiti tinki yöunestaan pari tuntia vain lukeakseen. Jo sen pitäisi kertoa aika paljon!

Joskus takakannen lukemattomuudesta voi olla jopa haittaa. Minulla meni tämän kirjan kanssa pari ensimmäistä lukua, ennen kuin älysin päähenkilöiden olevan amerikan mustaa väestöä. Eihän kirjailija kuitenkaan voi luottaa siihen, että lukijalla on mitään ennakkokäsityksiä tai tietoja kirjasta ennen siihen tarttumista. Tarkoitan tällä sitä, että jos haluaa lukijan olevan kärryillä heti alkumetreiltä tapahtuma-ajasta, päähenkilön iästä tai maasta johon kirja sijoittuu, niin kyllä se pitää tuoda tarinassa heti esille.

Celien kouluttamattomuus näkyy kirjeissä käytetyssä kielessä. Luulenpa, että alkuperäinen teos olisi mielenkiintoista luettavaa kielen kannalta. Suomennoksessa koulutuksen puute näkyy ilahduttavina murteellisina sanavalintoina (jokka, enstemmäinen), yhdyssanavirheinä ja alkaa tekemään -muotoa käyttämällä. Mukana on myös muutamia muiden Celielle kirjoittamia kirjeitä, joissa kieli onkin ihan erilaista. Vuosien varrella Celiekin aikuistuu ja kirjoitustyyli vähän muuttuu. Hänen luonnettaan on kiva tarkastella, sillä kirjeisiinsä hän usein kirjoittaa mitä meinasi sanoa jollekulle mutta jätti sanomatta ym. pieniä seikkoja. Peilasin tätä vähän omaan luonteeseeni, joka on vähän päinvastainen. Olen vasta viime aikoina opetellut, että välillä voi pitää asiat ihan omana tietonaan eikä kaikkea tarvitse toitottaa ääneen.

67. Jumalainen näytelmä: Helvetti, Dante

Huh, kylläpä helvetti on kaamea paikka. Danten Helvetin (eli Infernon) luin netitse Project Gutenbergin kautta. Kyseessä on Eino Leinon kehuttu suomennos. Leino on tehnyt hyvää työtä, sillä teksti on ymmärrettävämpää luettavaa kuin hänen oma runoteoksensa Helkavirsiä. Tällä kertaa ehkäpä vain noin joka seitsemännessä lauseessa oli jotain minulle käsittämättömän merkillistä. Apuna tuntemattomien henkilöiden tunnistamisessa ynnä muussa epäselvässä on peräti 224 alaviitettä, joista en ihan kaikkia jaksanut käydä läpi. Luulenpa, että olisin saanut enemmän irti Elina Vaaran nykykielellisesti suomentamasta versiosta, mutta en tiennyt sellaisesta riittävän ajoissa.

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää -ilmoituksella toivotetaan tervetulleeksi helvettiin. Muistaakseni teinivuosinani tämä sama teksti komeili makuuhuoneeni ovessa. Matkalle helvettiin kertojan (joka siis on kai Dante itse) vie Opas, jota myös Mestariksi välillä kutsutaan. Matka kulkee läpi helvetin yhdeksän piirin, mutta en osaisi sanoa millainen synnintekijä mihinkin piiriin kuuluu, lunttaamatta tätä Wikipediasta. Sen verran vaikealukuista teksti kuitenkin oli.

Mitä kuitenkin voin sanoa, niin tarina toisti jatkuvana luuppina samaa keskustelua, joka meni tähän tapaan:
- Hei, mikäs mies sinä olet?
- Kuka kysyy?
- Noh, tässä vain ole tutustumassa helvettiin tämän oppaani kanssa. En ole kuollut.
- Kappas. Elävä mies helvetissä. Mitäs maanpäälle kuuluu? Vieläköhän minut muistetaan...
- Niin, haluaisin tietää mitä syntiä olet tehnyt että sinua noin rangaistaan?

Helvetti on toki pullollaan mitä mielenkiintoisempia rangaistuksia synnintekijöille. Yksi lemppareistani on tämä:

"Näin varmaan—nään sen vielä silmissäni ma varren käyvän vailla päätä, aivan kuin kulki muukin joukko synkkä tämä.
Tukasta kantoi päätä irtonaista hän käsin niinkuin lyhtyä; se meihin loi katsehen ja virkahti: »Voi mua!»
Omalle näytti tietä kantajalleen: olivat kaks ja yks he sentään; kuinka tuo käy, Hän tietää, joka kaikki säätää.
Hän tultuansa sillan alle juuri kohotti käden, joka päätä kantoi, sen sanat että lähempää nyt kuuluis.
Pää puhui: »Nähnet vaivan vaikeimman, inehmo, kuolon maita kulkevainen; näin suurta lie et kohdannut sa ennen."

Tämä Michelinon teos kummitteli mieleni taka-alalla Jumalaista näytelmää lukiessani. Kuvassa mukana myös Dante itse.

61. Sinuhe Egyptiläinen, Mika Waltari

Nyt se on sitten luettu. Tämä kirja ehti roikkua pitäisi lukea -listalla ainakin 15 vuotta. Olen roikuttanut tätä kirjaa käsivarren mitan päässä kaikki nämä vuodet, tarttumatta siihen kunnolla. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kuiskinut pitäisi-mantra. Kyllä minä vielä joku päivä. Juuri tämä pitäisi, pitäisi, pitäisi -ajattelu oli yksi niistä syistä miksi päätin viime vuoden lopulla lukea klassikkokirjoja. Miksi lykätä hamaan tulevaisuuteen jotain minkä voi ihan hyvin tehdä nytkin. Samaan tapaanhan ihmiset haaveilevat vaikkapa joskus näkevänsä pyramidit. Miksi lykätä sitä enää yhtään enempää? Mars etsimään äkkilähtöjä! Carpe diem!

En yhtään ihmettele, että Sinuhe Egyptiläinen on äänestetty KSML:n listalla ykkössijalle. Kirja on elämys. Uskomatonta, että itse egyptissä käymättä Waltarilla on riittänyt mielikuvitusta kokonaisen maailman ja kulttuurin luomiseen kaikenlaisine yksityiskohtineen. Kuinkahan paljon kirjassa on todenperäisyyttä? Onko muinaisessa Egyptissä ylemmille kumarrettu kädet polvien tasalla, onko naimisiin menty rikkomalla ruukku, onko Kuolemantalossa säilötty köyhien ruumiita lipeävedessä kolmekymmentä päivää? Waltari rakentaa kuvaa muinaisesta Egyptistä niin uskottavasti, että hänen voisi uskoa eläneen siellä. Tämä on erikoista, koska olen usein kuullut kirjailijoille suunnatun neuvon, että kannatta kirjoittaa asioista jotka ovat itselle tuttuja, jotta pystyy kirjoittamaan vakuuttavasti ja uskottavasti.

Tästä kirjasta on usein sanottu, että se alkaa hitaasti mutta vie mennessään kunhan pääsee kunnolla vauhtiin. Minulle lukukokemus oli aivan päinvastainen. Tarina ja miljöö kiehtoivat minua alusta asti, mutta loppupuolella tylsistyin. Epäilen syynä olleen tarinan keskittyminen kirjan lopussa sotateemaan, mikä ei ole minulle erityisen suuri kiinnostuksen kohde. Lopun latistuksesta huolimatta, pidän teosta erinomaisena. Löytyypä sieltä painava sana miehistäkin:

"Te miehet olette kaikki samanlaisia, ja miehistä on lähtöisin kaikki paha mitä maailmassa tapahtuu, sillä miehet eivät koskaan kasva täysikasvuisiksi, vaan pysyvät aina poikina ja viskelevät kivillä ja lyövät kepeillä toisiaan ja iskevät toisensa nenän verisiksi ja heidän suurin himosa on tuottaa surua niille, jotka heitä rakastavat ja toivovat heille hyvää."

60. Sivullinen, Albert Camus

Koska jo aivan luku-urakan alussa siskoni luettavaa minulle suositellessaan huomautti, että "Ja Sivullinen on ihan PASKA!" tartuin kirjaan vähän epäröiden. Sattumalla oli osuutensa asiaan, sillä kirja pisti silmään kirjaston hyllyltä. Ilahduttavan ohut opus oli helppo napata mukaan, vaikka syli olikin jo täynnä muita kirjoja. Avarsin mieltäni ja ajattelin testata, josko aivoni ajattelevi siskoni kanssa samaan tapaan...

Ihan ensimmäiseksi täytyy taas varoittaa, että jos meinaat itse lukea tämän älä missään tapauksessa vilkaise takakannen tekstiä ensin. Minulle tuttuun tapaan luin tekstin vasta kirjan lukemisen jälkeen ja olin repiä hiukset päästäni epätoivon ja raivon vuoksi. Jälleen kerran takakanteen on heti ensimmäiseen lauseeseen onnistuttu laittamaan kaksi sellaista paljastusta, jotka tietämällä kaikki tulevien tapahtumien jännittäminen pilataan lukijalta aivan täysin. Tämän sanottuani olen myös itse sen ongelman edessä, että mitä voin tästä teoksesta kertoa paljastamatta liikaa?

Kirja kertoo miehestä, joka ei teeskentele. Hän ei väkisin itse hautajaisissa, jos itku ei tule. Hän ei kerro himoitsemalleen naiselle rakastavansa tätä. Hän sanoo suoraan, että asiat ovat yhdentekeviä. Hän on oma itsensä, eikä koeta muuta olla. Näin saa helposti umpimielisen maineen, ja omaa käytöstä voi olla vaikea selittää muille (jos edes haluaisi), vaikka oma kohtalo olisi siitä kiinni. Onko hän sydämetön?

Kirjan lukeminen oli raskasta. Teksti on todella töksähtelevää, koska koko kirja on kannesta kanteen hyvin lyhyitä lauseita ja mahdollisimman lyhyitä virkkeitä. Tök tök töks. Tök tök töks. Eräässä kohtauksessa tosin eräs henkilö vimmastuu ja tätä hengästyttävää tunnetta korostaa oivasti yksi pitempi lause, jossa saattoi olla jopa kaksi sivulausetta. Ellen ihan liioittele? Ehkä tämä oli ihan tarkoituksellinen tehokeino, sitä en voi varmaksi tietää.

En allekirjoita väitettä Sivullisen paskuudesta, joskaan teos ei ole kirjoitustyylinsä vuoksi mitenkään helppolukuinen. Kirjan sisältö tarjoaa kosolti ajattelemisen aihetta, ja voin kuvitella että vääränlaisessa mielentilassa tämä ei aukene millään tasolla.

50. Anna Karenina, Leo Tolstoi

917 sivua on nyt takana. Vihdoin. Tarina, jonka olisi helposti voinut tiivistää alle 600 sivuun, on juonensa lisäksi täynnä politiikkaa, uskontoa ja mm. maataloudenhoitoa. Väkisinkin tuppasi tuntumaan, että Tolstoilla on ollut paljon yhteiskunnallista sanottavaa, jonka hän on koettanut naamioida kutsuvampaan asuun kätkeämällä sen rakkaustarinan helmoihin.

Teoksesta saa helposti myös eväitä kotikutoiseen parisuhdeterapiointiin. Vaikka kirjan nimessä komeilee Anna Karenina, on hänen lisäkseen teoksessa kaksi muuta keskeistä naista, sisarukset Dolly ja Kitty, joiden rakkaus- ja parisuhdeasioita käsitellään ihan yhtälailla. Tällä kertaa “rakkaushömppää” todellakin löytyy. En ole koskaan aikaisemmin törmännytkään näin moneen jatkuvasti punastelevaan ihmiseen ja näin moniin väriseviin huuliin!

Kirja on mielenkiintoinen kurkkaus venäläiseen aateliskulttuuriin ja entisten aikojen elämään tiukkoine moraali- ja soveliaisuuskäsityksineen. Monella tapaa teoksen maailma muistuttaa Jane Austenin kirjoista aikasemmin minulle tutuksi tullutta elämänmenoa vieraisilla käymisineen, tanssiaisineen ja parinmuodostusrituaaleineen.

Venäläisille tuttuun tapaan kaikilla henkilöillä on ristimänimensä lisäksi useita eri tilanteissa ja eri henkilöiden käyttämiä lempinimiä. Varauduin tähän jo ennakolta ja painoin nimet ja sukulaisuussuhteet niin hyvin mieleeni, että en tainnut seota kertaakaan. Avuksi tässä oli ehdottomasti mielenkiintoinen tapa puhua ihmisistä aina sekä etu- että sukunimen kanssa. Melko arvokkaan oloista.

Pidinkö teoksesta? Jos olisite kysyneet tätä ensimmäisen 500 sivun aikana olisin empimättä vastannut myöntävästi, mutta tahkottuani läpi ne loputkin on vastauksen antaminen vähän hankalampaa. Eiköhän tämä ollut kuitenkin ihan hyvä, mutta vei lopulta voiton lukijastaan.

Lukistteko te tämän näköisen herran kirjoittaman rakkaustarinan?

Ai niin, kuulemma tämän teoksen avaussanat ovat kuuluisat, joten esitän ne tässä teille kaikille analysoitavaksi ja pohdittavaksi:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.