Vuonna 2013 luetut

Vuosi 2013 on hurahtanut ohi huimaa vauhtia. Niinhän vuosilla tuppaa olemaan tapana. Tänä vuonna blogiin kirjoittaminen on jäänyt väliin, sillä keskitin suuren osan ajastani gradun kirjoittamiseen. Homma tuli juuri valmiiksi ja lähti tarkastettavaksi pari päivää sitten. Voitteko kuvitella, miltä tuntui mennä kirjastoon ja lainata pitkästä aikaa kirja ihan vain omaksi iloksi ja viihdykkeeksi?

Muutamia kirjoja olen kuitenkin lukenut myös opiskelun ohessa. Nämä ainakin jäivät mieleen:

Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja kuinka sieltä pääsee pois.
Oma reppureissuni on ollut pituudeltaan vain puolet Mähkän reissusta, joten pieni kateuden vihreys helotti poskillani tätä lukiessa. Monta tuttua paikkaa, ihanaa reissufiilistä ja toki yllykettä matkakuumeelle. Kirjan loppu jäi jotenkin ärsyttämään. Suomeen palattuaan Mähkällä oli vahva tahto lähteä takaisin maailmalle ja tehdä mitä vaan että pääsisi taas matkaan, mutta kuitenkin hetken päästä "oravan pyörä" oli jo imaissut hänet sisäänsä ja ulkomaille muuttamisen suunnitelmat olivatkin etäisiä unelmia.

Riku ja Tunna: Mad Cook, Kulinaristinen seikkailukirja.
Tällä kirjalla olin ajatellut osallistua Kansankynttiläin kokoontumisajoihin. Kirja on tuhti tietopaketti ruokakulttuurista, sen historiasta ja eettisistä ongelmista. Moni asia oli toki minulle entuudestaan tuttu ainakin päällisin puolin, mutta tämän opuksen avulla sai viihdyttävällä tavalla lisätietoa muun muassa siitä, miksi asiat ovat nykyäään niin kuin ne ovat. Suosittelen tätä lämpimästi, jopa niille jotka eivät ole Madventures-faneja tai pidä Rikusta ja Tunnasta. Opettavainen ja hyvä kirja!

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys. Tämä kirja oli osa Kirjavuorikiipeily -haastetta, josta sain luettua kolme kirjaa. Oli mukava lukea pitkästä aikaa scifiä, mutta pakko sanoa kirjan jääneen elokuvan varjoon.

Lisäksi minulla on yöpöydän reunalla läjä kesken jääneitä kirjoja. Josko jonkun niistä ehtisi saada loppuun vielä tänä vuonna!

Lataa klassikkoteoksia äänikirjoina

Linkkivinkki-osiossa tällä kertaa ilmaiseksi ladattavia äänikirjoja. Selasin Yle Areenaa ja törmäsin ihan sattumalta siellä äänikirjoihin.

Tällä hetkellä ladattavissa ovat:

* Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
* Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa
* Joel Lehtonen: Rakastunut rampa
* Arvi Järventaus: Satu Ruijan maa
* Juhani Aho: Papin rouva
* Eino Leino: Lehtikirjoituksia
* Akseli Gallen-Kallela: Afrikka-kirja
* Joel Lehtonen: Kerran kesällä
* Johannes Linnankoski: Pakolaiset
* Maiju Lassila: Kilpakosijat
* Juhani Aho: Helsinkiin
* Juhani Aho: Lapsuuden muistoja ja lastuja
* Arvid Järnefelt: Veneh'ojalaiset

84. Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Itsenäisyyspäivä meni minulla varsin isänmaallisissa tunnelmissa. Luin Tuntemattoman sotilaan loppuun ja katsoin siinä välissä puolihuolimattomasti televisiosta kirjaan perustuvan elokuvan vuodelta 1955. Elokuvan katsominen ennen kuin ehdin saada kirjan ihan loppuun asti oli hieman hämmentävää. Kirjan loppupuolella mielikuvitukseni luomat henkilöhahmot muuttuivatkin elokuvan näyttelijöiksi ja koko miljöö mustavalkoiseksi.

Ennakolta en ollut kovin innoissani tähän kirjaan tarttumisesta. Taustalla on ensinnäkin vähäinen kiinnostukseni sota-aiheita kohtaan ja toisaalta vuosien varrella elokuvan pätkistä (ehkä olen sen joskus nähnyt kokonaankin) muodostunut mielikuva. Vaikka elokuva myötäili kirjan tapahtumia hyvinkin uskollisesti, antaa vielä 50-luvulla elokuvissa tavanomainen "teatterinäytteleminen" tapahtumille koomisen leiman. Kirja päihittää tässäkin tapauksessa elokuvan kiistatta, onhan tarina romaanina paljon uskottavampi ja todellisempi.


Nautin suuresti Linnan kirjoitustyylistä. Teksti on mehukasta ja sillä tavalla suuhun passelia, että sitä olisi mukava lukea ääneen. Erityisesti dialogi saa minulta erityismaininnan. Eri puolilta Suomea sotaväkeen kootut miehet puhuvat omilla murteillaan ja tämä kielien sekamelska on riemastuttava. Monet teoksen hahmot vieläpä ovat varsinaisia vitsiniekkoja ja jutun iskijöitä, joten huumoria kirjassa piisaa.

- Kaikki liika kama pois, kuten tarpeettomat kirjoituslehtiöt ja sensellaiset. Tiedättekös te, pojat, mitä partiolaisten vyöhön on kirjoitettu? Ole valmis. Ole valmis. Jaha, jaha.
- Herra kapteeni. Ei nyt sentähen kirjoituslehtiöitä. Tytöt ne lakkaa antamasta, ellei lemmestä lurita.
Rahikainen sai pidäteltyä naurua aikaan, sillä hänen sanansa saivat lisämerkitystä siitä, että ne uskallettiin lausua kapteenille. Kaarnankin suupielessä käväisi kuiva hymy ja hän puheli:
- Kuulkaas sitä. Kuulkaapas mitä mies puhuu. Lakkaavat antamasta. E...heei, e...heei. Antaahan tyttö, jos se äitiinsä tulee, ja jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää.

Voiko Tuntemattomasta sotilaasta kirjoittaa kirjoittamatta Antti Rokasta? Todennäköisesti ei, joten niinpä kirjoitan minäkin. Esitän kysymyksen Antista. Miksi hän ajautui aina törmäyskurssille upseereiden kanssa? Tahallista härkkimistähän tuollainen ylempien sinuttelu on, mikä ikään kuin toimi lähtöasetelmana sille että heti ensimmäisestä tapaamisesta asti ollaan napit vastakkain. Nousiko Antero väärällä jalalla sängystä vai liekö joku kivi jäänyt kenkään hiertämään jo talvisodassa. Auktoriteetin vastustus jäi minulle vähän epäselväksi Rokan palopuheesta huolimatta.

Viime kesänä harrastin hautausmaamatkailua sen verran, että kävin Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla Juice Leskisen ja myös Väinö Linnan haudalla. Tämä vinkiksi nähtävyyksiä kartoittaville kotimaanmatkaajille. Tarjolla on myös opastettuja kiertokävelyjä.

77. Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

Maa on syntinen laulu kuulostaa ihan Yö-yhtyeen hittikappaleen nimeltä. Jos kyseinen orkesteri ei ole vielä tehnyt kirjaan perustuvaa biisiä, suosittelisin tarttumaan toimeen. Ideaani saa vapaasti käyttää.

Tarina kertoo pienen kyläyhteisön elämästä Lapissa. Sen kummemmin en hahmota mitään erityistä juonta, joskin pieni draaman kaari sitoo tarinan alun ja lopun näppäräksi nipuksi. Romaanin tapahtumia ovat muun muassa uskonnolliset seurat, puukkotappelut, savotta, maatalon työt ja seksi. Vaikka tageihin merkkasin kirjan lokeroon erotiikka, ovat kirjan seksikohtaukset liian rivoja vastatakseen mielikuvaani erotiikasta. Varsinkin kun yleensä jompikumpi osapuoli oli jollakin asteella vastahankainen tilannetta kohtaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni jonnekin 1940-luvulle ja mielenkiintoisinta teoksessa onkin tuonaikaisten normikäsitysten ja käyttäytymisen tarkkailu sekä sukupuoliroolit.

Kirjan kerronnassa paras osa ovat dialogit, joissa on tietenkin käytössä lappilainen murre. Kyseinen murrealue ei ole minulle tuttu, mutta monet murteellisuudet muistuttivat muista murteista tai ruotsin kielestä tuttuja sanoja. Ymmärtämisessä ei siis ollut ongelmia, toisin kuin voisin kuvitella vaikkapa Rauman murteella kirjoitetun kirjan kanssa olevan... Kerronnassa on mukana myös useita runoja, joille en kyllä oikein lämmennyt.

Kaiken kaikkiaan ihan neutraali lukukokemus. Ei eritysesti mitään positiivista eikä negatiivistakaan sanottavaa. Erityismaininta kuitenkin siitä, että kerrankin jossain kirjassa imetetään vauvaa. Hieno homma!

61. Sinuhe Egyptiläinen, Mika Waltari

Nyt se on sitten luettu. Tämä kirja ehti roikkua pitäisi lukea -listalla ainakin 15 vuotta. Olen roikuttanut tätä kirjaa käsivarren mitan päässä kaikki nämä vuodet, tarttumatta siihen kunnolla. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kuiskinut pitäisi-mantra. Kyllä minä vielä joku päivä. Juuri tämä pitäisi, pitäisi, pitäisi -ajattelu oli yksi niistä syistä miksi päätin viime vuoden lopulla lukea klassikkokirjoja. Miksi lykätä hamaan tulevaisuuteen jotain minkä voi ihan hyvin tehdä nytkin. Samaan tapaanhan ihmiset haaveilevat vaikkapa joskus näkevänsä pyramidit. Miksi lykätä sitä enää yhtään enempää? Mars etsimään äkkilähtöjä! Carpe diem!

En yhtään ihmettele, että Sinuhe Egyptiläinen on äänestetty KSML:n listalla ykkössijalle. Kirja on elämys. Uskomatonta, että itse egyptissä käymättä Waltarilla on riittänyt mielikuvitusta kokonaisen maailman ja kulttuurin luomiseen kaikenlaisine yksityiskohtineen. Kuinkahan paljon kirjassa on todenperäisyyttä? Onko muinaisessa Egyptissä ylemmille kumarrettu kädet polvien tasalla, onko naimisiin menty rikkomalla ruukku, onko Kuolemantalossa säilötty köyhien ruumiita lipeävedessä kolmekymmentä päivää? Waltari rakentaa kuvaa muinaisesta Egyptistä niin uskottavasti, että hänen voisi uskoa eläneen siellä. Tämä on erikoista, koska olen usein kuullut kirjailijoille suunnatun neuvon, että kannatta kirjoittaa asioista jotka ovat itselle tuttuja, jotta pystyy kirjoittamaan vakuuttavasti ja uskottavasti.

Tästä kirjasta on usein sanottu, että se alkaa hitaasti mutta vie mennessään kunhan pääsee kunnolla vauhtiin. Minulle lukukokemus oli aivan päinvastainen. Tarina ja miljöö kiehtoivat minua alusta asti, mutta loppupuolella tylsistyin. Epäilen syynä olleen tarinan keskittyminen kirjan lopussa sotateemaan, mikä ei ole minulle erityisen suuri kiinnostuksen kohde. Lopun latistuksesta huolimatta, pidän teosta erinomaisena. Löytyypä sieltä painava sana miehistäkin:

"Te miehet olette kaikki samanlaisia, ja miehistä on lähtöisin kaikki paha mitä maailmassa tapahtuu, sillä miehet eivät koskaan kasva täysikasvuisiksi, vaan pysyvät aina poikina ja viskelevät kivillä ja lyövät kepeillä toisiaan ja iskevät toisensa nenän verisiksi ja heidän suurin himosa on tuottaa surua niille, jotka heitä rakastavat ja toivovat heille hyvää."

56. Helkavirsiä, Eino Leino

Liekö olen torkkunut koulussa, vai miten muuten selittäisin, että en ole aikaisemmin Helkavirsistä kuullutkaan? Kuulemma Eino Leinon kuuluisin runoteos 70 runokirjan joukosta, joten pakostikin tämän olisi pitänyt olla minulle entuudestaan tuttu. Aukko sivistyksessä on kuitenkin nyt tukittu, luinhan nimittäin koko teoksen.

Olen aina pitänyt runoista. Lapsena keksin omat loppusoinnulliset riimittelyt onnittelukortteihin ja teininä vuodatin nuoruuden tuskaa tekotaiteellisiin sepitelmiin, joiden pelkkä ajattelukin aiheuttaa (myötä)häpeän tunteen. Opiskeluaikoina innostuin runojen lausumisesta, mutta onneksi en omieni! Minulla ei siis ollut negatiivisia ennakkoasenteita tähän runokokoelmaan tarttuessani.

Helkavirsissä toistuvia aiheita ovat paha (peikot ja hiidet) metsässä, seksi, kuolema, jumala, Lappi ja ajan kuluminen hurjaa vauhtia. Kovin paljon muuta en runoista irti saanut, sillä helppolukuisuudesta ja -tajuttavuudesta ei niitä voi syyttää. Onnellinen sai olla, jos ymmärsi puoliakaan runossa käytettävistä sanoista. Oudot sanat ja vielä kummallisemmat sijamuodot, nykysuomesta tutut sanat eri merkityksissä ja runoilijan vapaus takaavat lukijan takeltelun ja hämmästelyn. Usein säkeen sisältö jäi tajuamatta, vaikka saikin selkoa jokaisesta siihen kuuluvasta sanasta. Olisinkin kaivannut lukupiiriä, jonka kanssa yhdessä miettiä tulkintoja.

Myönnettäköön, että helpompi tätä on ymmärtää kuin Kalevalaa.

Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niinkuin pitkän pilven lonka,
niinkuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.

Mitä ovat lonka, kopru ja usta? Kuka on Rutimo? Mikä on tuiman tarkka merkitys tässä yhteydessä? Onko tässä joku konkreettisesti menossa visiitille Tuonelaan, vai onko tämä vertauskuva hitaasta kuolemasta?

Jos olet kiinnostunut Helkavirsistä, mutta et jaksa juuri nyt sännätä kirjastoon, voit ladata teoksen omalle koneellesi/lukulaitteellesi Project Gutenbergin sivuilta.

Ps. Samoissa kansissa Helkavirsien kanssa löytyy myös Hymni. Hymyilevä Apollo on paljon helppolukuisempaa tekstiä!

55. Huojuva talo, Maria Jotuni

Huh. Rankka lukukokemus, mutta kiehtova. Teos herättää ajatuksia ja antaa perspektiiviä katsoa asioita vähän toisestakin vinkkelistä, väkivaltaisen suhteen sisältä. Tarinan päähenkilö on Lea, joka yrittää kaikkensa ymmärtääkseen aviomiestään.

Kirja ei keskity vain väkivaltaan, vaan siinä tarkastellaan elämää erilaisissa tilanteissa. Monta elämänohjetta ja neuvoa on teoksessa luettavissa. Varsin virkistäviä ovat muutamat huomiot avioliiton solmimisen takana olevista järkisyistä. Mukavaa lukea sellaisesta maailmankatsomuksesta, kun nykyaikana tuntuu romanttinen rakkaus olevan se kaikki kaikessa ja sen ensihuuman haalistuessa onkin aika laittaa eropaperit vetämään.

Maria Jotuni kirjoittaa sujuvaa ja kaunista kieltä. Tekstiä on ilo lukea. Loppupuolella tarina tuntui jäävän vähän junnaamaan paikalleen ja pariskunnan keskustelut kävivät minulle puuduttaviksi. Malttamattomana jo odotin uusia käänteitä. Koska olen viimeaikoina valittanut useammankin kirjan kohdalla vastaavista jumitusseikoista, voi vika tietenkin olla myös omassa mulle-kaikki-heti-nyt-tyyppisessä ajattelussa, joka ei salli kuhnailua.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi ihan hyvä mieli. Leasta tuntui muodostuvan minulle ihan hyvä ystävä ja hänen kuulumisensa kiinnostaisivat minua jatkossakin.

49. Anna minun rakastaa enemmän, Juha Itkonen

Kolahti. Osui ja upposi. Rakkaus-sana heti kirjan nimessä arvelutti, mutta onneksi tämä ei ollutkaan mitään imelää soopaa.

Suvi Vaahtera on matkalla maailmanlaajuiseksi rock-tähdeksi taitelijanimellä Summer Maple. Hänen tarinaansa seurataan äidin ja ex-poikaystävän silmin ja heidän tulkintansa ja elämänsä kautta. Miten suhde kehittyy ja muuttuu, kun meidän Suvista tulee koko maailman tuntema Summer? Taru ja tosi sekoittuvat siinä määrin, että Summer Mample nostetaan tähdeksi mm. Ville Valon, Tarja Turusen ja Rasmuksen Laurin vanavedessä. Mikä parasta, kirja ei ole mikään kokaa nokkaan -tarina vaikka kertookin rokkaamisesta!

Tarinassa päästään kurkkaamaan monenlaisiin parisuhteisiin. Miten seurustelevat teinit, opiskelijanuoret, dinkut, keski-ikäiset... Miten 30 yhteisen vuoden jälkeen katsoo toista ja voi silti nähdä sen saman nuoren joka toinen joskus muinoin oli. Monet kuvaukset ja huomiot olivat teräviä ja mielenkiintoisia, ihan siinä arkipäiväisyydessäänkin. Erityisesti pidän mm. tästä kohdasta:
"Miten tämä voi olla mahdollista, miten minä voin olla naimisissa ihmisen kanssa, joka tuijottaa linnan juhlia televisiosta? Haluan paeta täältä, asua yksin jossain kartanossa, ampua kultalevyjä, ampua fasaaneja, vinguttaa kitaraa, hakata rumpuja, sillä tämä hiljaisuus, tämä hillittyys, tämä gloriankoti - miten kukaan mahdollisesti voisi haluta elää näin?"

Tämän kirjan myötä oivalsin, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun kuvataan jotain teosta "elämänmakuiseksi". Vaikka en itse ole rakastanut nuoruudessakaan musiikkia niin kuin kirjassa kuvataan, enkä ole hengaillut bändikämpillä satunnaista poikkeamista lukuunottamatta, oli teos pullollaan itselle tuttuja juttuja ja tunnelmia. Samastuminen oli helppoa ja tarina maistui ihan elämälle. Olen vain kolme vuotta tarinan päähenkilöitä nuorempi, joten omatkin teinivuoteni ovat osuneet 90-luvulle.

Kirjoitustyyli on mukavan ajatuksenvirta-tyylistä, menemättä kuitenkaan sekavaksi. Osa dialogista on hauskasti pötkössä ilman lainausmerkkejä, mikä toimii veikeänä tehokeinona. Tempo vaihtelee rauhallisen kerronnan ja suorastaan hengastyttävän vauhdin välillä. Jännitystäkin piisaa. Kun tarinan palat loppupuolella loksahtavat yhteen, lätsähtää loppuosa ja jää vähän heikoksi vahvan alun jälkeen. Silti kokonaisuutena kirja jää vahvasti plussan puolelle!

47. Puhdistus, Sofi Oksanen

Heetkonen heetkonen! Nyt olen hieman hämmentynyt. Olin jo valmistautunut päivittelemään tässä postauksessani, että kuinka kummassa tämä kirja oikein taipuu näytelmäksi, mutta viime hetkellä takasivulta pisti silmääni tieto, että Puhdistus on alunperin ollutkin näytelmä ja vasta vuotta myöhemmin romaani. Aika mielenkiintoista.

Pidän kirjoitustyylistä. Sanavalinnat, kuvailut ja kieli on niin elävää ja sointuvaa, että teoshan on melkein laulu. Tarinassa on monenlaisia mysteerielementtejä ja jännitys tuntuu kasautuvan ja kasautuvan sitä mukaa kun lukijalle paljastuu tapahtumien yksityiskohtia. Ehkäpä juuri siksi loppu tuli vastaan aika yllättäen, töksähtäen ja kysymyksiä herättäen. Siis, mitä tässä nyt oikein lopulta kävikään? Ehkä pitää selailla viimeisiä sivuja vielä uudelleen.

Tässä kansikuvassa kuvattu henkilö ei vastaa omaa mielikuvaani Aliidesta.

Tykkäsin kirjasta, mutta jotenkin jäi sellainen sanaton olo. Kirja vei kielen mennessään. Parhaat kirjat ovat kyllä juuri näitä, joiden takakannen sulkemisen jälkeen on vähän pökertynyt olo. Bravo Sofi Oksanen, ansaitsit kyllä itsenäisyyspäiväjuhlakutsun linnaan!

Miksi en ole lukenut tätä jo aikaisemmin? Ennakkoluulothan ne taas ovat jyllänneet ja estäneet tarttumasta Viron lähihistoriaan perehdyttävään väkivaltaromaaniin. Niinpä niin, olikohan se nyt ihan niinkään.

45. Juoppohullun päiväkirja, Juha Vuorinen

Millainen on vuosi juopottelevan sinkkumiehen elämässä? Yllättävän hauska! Vaikka kirjassa on paljon minulle vähemmän mieluisaa kakkahuumoria, monet muut jutut kutkuttivat naurunappuloitani siinä määrin, että niin sanotusti repesin.

Kirjassa on päiväkirjamerkintä vuoden jokaiselle päivälle, ja vähän ylikin. Aiheet käsittelevät lähinnä juomista, seksiä ja ulostamista. Tyyli ei kuitenkaan ole niin karkea, kuin voisi ennalta odottaa. Päähenkilö on pohdintoineen kovinkin sympaattinen tyyppi. Itseasiassa lukiessani näin mielessäni aikalailla Riku Rantalan näköisen henkilön.

Riku Rantala on myös sympaattinen, joskin tässä kuvassa yrmy.

Tästä oivaa kesälukemista kaikille, jotka eivät liian herkästi hetkahda. Onneksi tämä on mukana lukulistalla, sillä vapaaehtoisesti en olisi tähän tarttunut.

41. Pessi ja Illusia, Yrjö Kokko

Olen nähnyt lapsena Pessi ja Illusia -elokuvan. Muisto ei ole positiivinen, vaan enemmän ahdistava. Nyt kirjan luettuani ymmärrän ehkä vähän tuota ahdistusta. Ehkäpä kyse on taustalla vellovan sodan pelosta ja kammosta valkoista kuolemaa kohtaan.

Silläkin uhalla, että minut lynkataan... tunnustan, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Lähinnä tuntui kuin olisi lukenut ala-asteen biologian oppikirjaa. Ehkä kirjailijalla onkin ollut sellainen piilo-opetussuunnitelma. Karsimalla pitkäveteinen luonto-opetus pois, saisi tästä näppärän pikku sadun. Kirjassa on kirjailijan ottamista luontovalokuvista muodostuva kuvitus.

Yrjö Kokko on kirjoittanut tätä tarinaa korsussa sota-aikaan. Tarinasta huomaa, että ikävä kotiin vaimon luokse on ollut polttava. Niin paljon rakastavaiset eläimet kuhertelevat tarinassa.

Pessi-nimi on annettu jo monille pojille. Kuinkakohan moni vanhempi tietää, että tarinassa Pessi on lyhennys Pessimististä?

35. Juoksuhaudantie, Kari Hotakainen

Näin sattumalta tähän teokseen perustuvan elokuvan viime kesänä, mikä madalsi kirjaan tarttumisen kynnystä huimasti. Pelkän nimen perusteella olin epäillyt teoksen kertovan sodasta, minkä vuoksi mielenkiintoni ei ollut herännyt enkä ollut koettanut hakeutua leffan saatika kirjan ääreen. Todellisuudessa kirja kertoo miehestä, joka haluaa hommata omakotitalon saadakseen perheensä takaisin. Sotateemaa vilahtelee siellä täällä lähinnä vertauskuvallisesti.

Kerronta on vauhdikasta ja lukiessa milteinpä hengästyy. Luvut ovat passelisti suupalan kokoisia, joten "no luen vielä yhden" -ilmiö on huipussaan ja kirjan tulee puolihuomaamatta lukeneeksi lähes yhdellä istumalla. Tarinassa on minäkertoja, joka ei kuitenkaan kaikissa luvuissa ole sama. Tekisi mieli nimittää tätä huumoriksi, niin mainiosta kirjasta on kyse. Oikeasti taitaa kuitenkin kuulua draama-kategoriaan.

Kirjan aihe, eli talon etsiminen ja hankkiminen, osui aika ajankohtaisesti nappiin omaan elämään, sillä meillä on ilmassa vähän kotikuumetta. Kauppailmoituksia ja vuokrailmoituksia on plärätty ja kovasti miettitty pienen perheen tulevaisuuden näkymiä. Tuskin sentään lähestytään kodin hankkimista samaan tapaan kuin tässä kirjassa...

27. Tiitiäisen satupuu, Kirsi Kunnas

Ehdin jo runokirjan lukea,
silti vaikea on tuumat runoksi pukea.
Oli kirjassa pari tuttua,
mutta enimmäkseen minulle uutta juttua.
Lumosi minua runojen taika,
paistoi kirjasta vanha aika.

No juu, ei pelkillä loppusoinnuilla vielä täydellistä runoa saada. Kokeillaanpa siis sanoa muutama sananen ihan selkokielelläkin.

Neiti osallistuu äidin luku-urakkaan.

Kuten runostani selviääkin, oli kirja täynnä minulle ihan uusia runoja. Entuudestaan tuttuja taisi olla kolmisen kappaletta. Osa runoista oli vallan mainioita rytmikkäine rakenteineen ja loppusointuineen, mutta osa oli kyllä aika kummallisia. Luin kirjan ääneen ja tyttäreni kuunteli ihmeissään pää kallellaan. Parhaat palat luetaan vielä uudestaan ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

14. Koiramäen talossa, Mauri Kunnas

Koiramäen talossa on opettavainen kuvakirja 1800-luvun suomalaistalon elämästä ja askareista. Olen melko varmasti lukenut tämän kirjan joskus pienenä, mutta koska mitään varmaa muistikuvaa ei ollut, päätin korjata tilanteen. Luin kirjaa osittain ääneen tyttärelleni, mutta hänellä ei meinannut keskittymiskyky riittää näin pitkään juttuun. Varsinkaan, kun äiti ei antanut repiä sivuja ja laittaa kannen kulmaa suuhun. Kokeillaan uudestaan parin vuoden päästä.

Mauri Kunnaksen piirrosjälki on varmasti kaikille tuttua. Näkyyhän näitä piirroksia monessa paikassa nykyisin. Koirahahmojen lisäksi tuttuja ovat myös mm. Joulupukki tonttuineen sekä Herra Hakkarainen, joka seikkailee unissaan kävellen.

Koirahahmojen käyttö on mielestäni varsin hauska, onhan koiria niin monen näköisiä, että hahmoja voi olla vaikka minkämoisia. Minulle mieluinen yksityiskohta on tyttökoirien pitkissä korvissa olevat lettinauhat! Kirjassa on myös kuva hienosta rouvasta, joka taluttaa pientä koiraa hihnassa. Onkohan kyseessä hänen lemmikkinsä vai lapsensa?

Koiramäen talossa -kirjassa ei varsinaisesti ole juonta. Kirjassa esitellään elämäää ennen vanhaan ja selitetään talon töitä vaihe vaiheelta. Kylläpä se leivän saaminen pöytään on pitkä ja monivaiheinen homma aina pellon kyntämisestä leivän paistamiseen asti! Vaikka kyseessä on lapsille tarkoitettu kirja, niin kyllä tämä oli varsin opettavainen ihan aikuisellekin ihmiselle. Jos teollisen maailman loppu tulee ja pitää mennä maalle aloittamaan kaikki alusta, otan tämän kirjan mukaan.

13. Hylätyt talot autiot pihat, Laila Hietamies

Tähän kirjaan tartuin pitkin hampain ja vahvoin ennakkoasentein. Sotaromaani, voi plääh. Sotateemalta ei kuitenkaan voi tämän kirjaurakan puitteissa välttyä, joten jostainhan se oli aloitettava. Teos oli kuitenkin tosi hyvä, joten nyt olisi aika karistaa nämä ennakkoasenteet ja tarttua jokaiseen listan kirjaan yhtä reippaasti ja "puhtaalta pöydältä".

Tarina alkaa Suontaan kylästä. Miehet ovat sodassa, ja naisväki pitää kotikylän pyörimässä evakuointikäskyä odotellen. Saunotaan, juodaan korviketta, syreenit kukkivat. Ilman sodan uhkaa kyseessä olisi mitä ihanin suomalainen alkukesä. Viimeisimmät lukemani kirjat ovat olleet hyvin mieskeskeisiä, joten naisvoittoinen päähenkilökaarti oli oikein tervetullutta vaihtelua.

Kirja kertoo sodasta, evakkoon lähtemisestä, epätietoisuudesta, kuolemasta, kotiseuturakkaudesta, Viipurin menettämisestä, pelosta, rakkaudesta ja uskosta tulevaisuuteen. Erityisen hienosti on kuvattu 7-vuotiaan tytön ajatuksia sodasta ja siitä miten hän vihaa lentokoneita, pommeja ja kuolemaa. Punaisena lankana koko tarinan läpi kulkee satojen sattumusten summa. Ympäri käydään yhteen tullaan.

Tiedättehän sen ilmiön, että kun matkustaa sukuloimaan toiselle laidalle Suomea eri murrealueelle tarttuu paikallinen murre ainakin osittain omaan puheeseen? Minulle kävi nyt juuri niin ja suustani alkoi tipahdella murteellisuuksia kirjan henkilöiden puheenparren vuoksi.

"- Mikä siint sit tulloo ku meil on kaks lehmää ja kakstoist ihmistä, ei riitä maitoo eikä voita, Hanna murehti. - Ja voita pittää syyä. Äiti sano jot männöö näkö jos lapsel ei ole voita. Ilmankos mie en ennää näje ees noita konneita..."

Sota-aikaan sijoittumisesta huolimatta kirja on lämminhenkinen ja lukemisen jälkeen oli ennemminkin elämäniloinen kuin ahdistuneen ankea olo. Enpä olisi etukäteen uskonut. Lukemisen myötä heräsi mielenkiinto nähdä myös tarinaan pohjautuva elokuva.

Yksi juttu vielä! Kirjassa on ilahduttavia naistennimiä, joista omalle pienokaiselleen nimiä miettivien kannattaa huomioida kaksi parasta: Akviliina ja Malviina.

9. Ennen päivänlaskua ei voi, Johanna Sinisalo

Peikkoja on olemassa. Ne vaan osaavat elää metsässä niin huomaamattomina, että niitä luultiin vain kansanperinteen ja tarujen otuksiksi, kunnes niiden olemassaolo todistettiin vuonna 1907. Kuinka käy, kun tamperelainen valokuvaaja ottaa hoivatakseen kantakuppilasta palatessaan löytämänsä sairaan peikonpoikasen?

"Jyväskylän maalaiskunnassa peikkoja väitetään nähdyn viime viikolla peräti kolmeen otteeseen, eli yhtä monta kertaa kuin viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana yhteensä. Näiden suurikokoisten eläinten on tapana vetäytyä talviunille viimeistään marraskuulla, mutta nyt niiden jälkiä on tavattu runsaasti muun muassa suosituilla kesämökkialueilla Päijänteen rantamilla."

Kirjaan on koottu monipuolisia otteita peikkoja käsittelevästä kirjallisuudesta. Lainauksia löytyy useammastakin sellaisesta teoksesta, jotka löytyvät tämän kirjaurakan kirjalistoilta. Varsinaista tarinaa kerrotaan useamman henkilön kautta ja kertoja vaihtuu välillä kesken kohtauksen samaan tapaan kuin Aikamatkustajan vaimossa. Kirjailija on parhaimmillaan kuvaillessaan, mutta dialogit ovat jollain tapaa epäluontevia.

Mikään suloinen lapsille sovelias satu tämä ei ole. Erotiikkaa ja kiroilua piisaa. Teos ei ole kovin pitkä, joten soveltuu luettavaksi kiireisillekin.

3. Muumipeikko ja pyrstötähti, Tove Jansson

Pyrstötähti uhkaa Muumilaaksoa. Tuleeko kaikista muhennosta? Tässä jännittävässä tarinassa Muumipeikko ystävänsä Nipsun kanssa tapaa ensimmäistä kertaa Niiskun ja Niiskuneidin, sekä todennäköisesti myös Nuuskamuikkusen. (Viimeksi mainitun kanssa ovat vain heti niin tuttavallisia, että vähän epäilyttää ovatko tavanneet aiemminkin.)

Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1946, mikä selittää jonkin verran tarinassa välillä jopa ärsyttävän sovinnaisia sukupuolirooleja. Räikeänä poikkeuksena Hemuli-setä, joka pukeutuu tädiltään perimäänsä leninkiin. Kerronta huokuu vanhaa aikaa ja tuo mieleen oman lapsuuteni, vaikka pienenä ei muumikirjoja muistaakseni lueskeltu (ja vaikka lapsuuteni ei ollut 40-luvulla). Pidän tavasta puhutella miehiä setinä ja naisia täteinä. Melko suloista.

Alkuasetelma tarinassa on melko jännä. Pyrstötähti enteilee maailmanloppua ja kaiken tuhoa, mutta kyllä äiti tietää mitä pitää tehdä. Nykyään tuntuu, että lapsia varjellaan kaikelta vähääkään pelottavalta, joten tämä kertomus voi olla kauhistuttava tynnyreissä kasvaneille lapsille. Mitenköhän aikaisemmat sukupolvet, me itse mukaan luettuina, ovat ollenkaan selvinneet lapsuudesta, monien satujen ja tarinoiden ollessa kaikenlaisia kauhukuvia pullollaan?

"Toisten käpristyessä lähelle toisiaan ja nukahtaessa Muumipeikko istui ja tuijotti yli aution merenpohjan. Hiekka oli pyrstötähden valon punaama, ja sen yläpuolella kohosivat vuorten huiput mustina ja uhkaavina. Muumipeikon valtasi syvä surumielisyys hänen katsellessaan synkkää maisemaa ja ajatellessaan, miten peloissaan maapallo mahtoi olla nähdessään hehkuvan pallon lähestyvän."

Muumit ovat minulle aikasemmin tuttuja lähinnä televisiosta. Siksi kirjaa lukiessani kuulin usein vuorosanat tutuilla äänillä. Varsinkin Muumimamman ja Niiskuneidin äänet ovat oikein mainioita! Vaikka kirjassa on Tove Janssonin itse tekemä todella hieno kuvitus, muodostuivat tarinan maisemat ja hahmot päässäni TV-sarjan japanilaiseen tyyliin. Mielikuvitukseni oli siis tässä tapauksessa hieman kahleissa.

2. Sarasvatin hiekkaa, Risto Isomäki

Mitenköhän onnistuisin kertomaan mistä tämä kirja kertoo paljastamatta juonta ja loppuratkaisua? Vaklataanpa vähän kirjan takakantta. Siellä sanotaan näin: "Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani. Se on fiktio, jonka lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkien raunioita." Kyllä, juuri tällaisista lähtökohdista kirja alkaa. Minne se päätyy, jääköön jokaisen itse luettavaksi.

Aluksi kirja tuntui vähän kuivalta luettavalta. Henkilöhahmot ja juoni olivat ikään kuin hutera tekosyy tuoda esille erilaisia tieteellisiä faktoja mm. geologiasta, maantieteestä, kulttuureista ja uskonnoista. Olin jo vahvasti sitä mieltä, että tästä hyvästä pitäisi saada pari opintopistettä, mutta sitten tarina pääsi todella vauhtiin ja kävi loppua kohti jo melko jännäksi. En malttanut laskea kirjaa enää illalla kädestä, joten pääsin nukkumaan vasta yhden aikaan yöllä hyvin sekavissa mietteissä. Aamulla näin painajaisia, jotka ovat suoraan kytkettävissä kirjan tapahtumiin.

Kirjassa on kohtaus, jossa Mumbaissa sijaitseva Chowbatty Beach kuvataan hyvin romanttisessa valossa. Tämä saa epäilemään, että onkohan Isomäki itse käynyt koskaan kyseisessä paikassa? Missä ovat chai- ja pähkinäkauppiaat? Missä lassikojut? Missä väenpaljous? Missä roskat? On kyllä mukava lukea sellaisista paikoista, joissa on itse käynyt, oli sitten kuvaus totuudenmukainen tahi ei.

Kiehtooko sinua taru Atlantiksesta? Tästä kirjasta saattaa löytyä vastaus siihen mysteeriin!

" — Intialainen Atlantis, kyllä, sanoi Amrita. — Mutta ehkä myös... jotain muuta. Sillä minä luulen, että tämä on myös se Atlantis, josta teidän Platoninne puhui."