Fahrenheit 451, Ray Bradbury

Vaikka tämä kirja ei kuulukaan urakkalistalleni, mainitaan se usein kun puhutaan tai listataan klassikkoteoksia. Siksi mielestäni on hyvä noteerata tämän kirjan lukeminen myös blogissa.

Paperin syttymislämpötila on 451 fahrenheittia.

Kirjoissa piilevä tieto, tarinoiden antamat opetukset ja lukemisen tuoma vapaus ovat vaarallisia. Jos haluaa hallita massoja ja pyrkiä diktaattoriksi, on syytä pitää ihmiset etäällä kirjoista. Jos taas et halua tulla hallituksi, kasva kirjojen lukemisen kautta vahvaksi.

Teoksessa käsitellään mielenkiintoisia teemoja ja rakennetaan synkkää tulevaisuuden kuvaa. Teknologian edistymisestä kertoo lähinnä olohuoneen kaikki seinät valtaava "televisio". Tarinan pääosassa on palomies, joskin sanan merkitys on kääntynyt täysin päälaelleen. Loppua kohden kirja vaikuttaa toimintaelokuvan käsikirjoitukselta. Ehkäpä tämä on filmatisoitu? Loppuratkaisu ei ole varsinaisesti ratkaisu, vaan tuntuu ennemminkin, että tarinan pitäisi jatkua vielä jatko-osaan. Jäin miettimään, kuinkas sitten kävikään?

100. Seitsemännen portaan enkeli, Frank McCourt

Urakan sadas kirja ei ollut mitenkään tarkoituksella valittu tai tarkkaan pohdittu. Pyysin kirjastosta apua kirjojen etsimisessä, josko työkseen kirjoja hypistelevä täti osaisi suoraan sanoa onko hyllyssä joku lukemattomista kirjoistani. Se ei ollut kuin yksi helmojen pyörähdys ja sain käteeni Seitsemännen portaan enkelin.

Kirjan nimi oli minulle jo entuudestaan tuttu. En kuitenkaan tiennyt mistä kirja kertoo. Tämähän olisi voinut olla vaikka hupaisa tarina, jossa nuori enkeli koettaa päästä nousemaan korkeammalle portaalle taivaallisessa hierarkiassa auttamalla ihmisiä maan päällä. Pääsin kirjassa toiselle sivulle asti, kun huomasin kyseessä olevan omaelämänkerrallisen tarinan. Omaelämänkerrallisuus antaa mielenkiintoisen mausteen tarinaan kuin tarinaan. Onhan uskottava, että ainakin jossakin määrin tarina on tosi, vaikka sitä vähän väritettäisiinkin viihteen nimissä. Juonenkäänteet ovat usein tositarinoissa paljon arvaamattomampia kuin keksityissä tarinoissa ikinä.

Teoksen alkuperäinen nimi on Angela's Ashes. Nimi viittaa Frank McCourtin äitiin, Angelaan. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miksi ja miten suomentaja päätyi valitsemaan juuri Seitsemännen portaan enkelin kirjan suomalaiseksi nimeksi?

Kirja kertoo Frank McCourtin lapsuusvuosista. Nälästä, puutteesta ja selviämisestä. Vaikka Frankin lapsuusvuodet eivät ole olleet paljon kurjuutta kummempia, onnistuu hän kertomaan niistä niin sukkelasanaisesti ja hauskasti, että teksti naurattaa paljon ja tunnelma on hyvin positiivinen. Frakin tarina jatkuu teoksessa Amerikan ihmemaassa, jonka liitän To Read -listalleni oitis.

"Kun isä on neljättä perjantaita töissä, äiti kysyy aamulla tuleeko hän illalla kotiin palkkarahojen kanssa vai aikooko hän taas kaataa kaiken kurkustaan alas? Isä katsoo meitä ja pudistelee äidille päätään kuin tahtoisi sanoa: ah ei saisi puhua tuolla lailla lasten kuullen.
Mutta äitipä ei hellitä, vaan kysyy tuletko kotiin niin että saadaan vähän syötävää illaksi, vai pitääkö meidän taas odottaa puoleenyöhön että sinä tulet kotiin pennittömnänä miehenä ja laulat Kevin Barrya ja muita surullisia lauluja?
Isä kiskaiksee lakin päähänsä, työntää kädet housuntaskuihin, huokaisee ja katsoo kattoon. Johan minä sanoin, että tulen kotiin, hän sanoo."

Tahdonvoimattomuus on asia jota en ymmärrä enkä siedä. Malachy McCourt kantaa kaikki rahansa pubiin kerta toisensa jälkeen vaikka perhe on nääntyä nälkään. Miten hänellä ei ole ollenkaan tahdon lujuutta? Miten kukaan haluaa tehdä niin pahaa omille lapsilleen, että pitää näitä nälässä ja puutteessa oluen kittaamisen tähden? Eikö palkkarahoista voisi edes osaa tuoda vaimolle ruokaa varten, pitääkö kaikki aina vetää kurkusta alas?

Jos Frank McCourt kiinnostaa enemmänkin, niin täältä löytyy haastattelu videona ja tekstinä.

99. Olemisen sietämätön keveys, Milan Kundera

Kirjan nimi on niin kepeän hauska, että ennakolta odotin jotain Amelien tyylistä hupaisaa ja sympaattista hyvän mielen takaavaa teosta. Moisilla ennakko-odotuksilla ei voi päätyä kuin pettymykseen.

Oikeasti teos kertoo pariskunnasta, joka päätyi yhteen yllättävän flunssan vuoksi, rakastuivat, eivätkä osaa erota vaikka mies pettää ja nainen kärsii. Samalla tutustutaan myös miehen rakastajattareen ja hänen miesystäväänsä. Nämä koukerot eivät jaksaneet minua paljonkaan viihdyttää, mutta onhan siellä seassa toki muutamia mielenkiintoisia juttuja, joista saa ajattelemisen aihetta. Muun muassa ajatus siitä, että ihminen elää elämänsä vain yhden kerran eikä ole siis mahdollista testata tekemiään valintoja valitsemalla "seuraavalla kerralla" toisella tavalla.

Kirja ei ollut minusta mitenkään erikoinen. Ihan "peruskauraa". Kyllähän sen luki, mutta olisihan sen ajan voinut käyttää paremmankin kirjan parissa.

PS. Huomasittekos kirjan järjestysnumeron? Vähiin käy ennen kuin loppuu...

96. Tuulen viemää, Margaret Mitchell

Tuulen viemää on aika järkäle kirjaksi. Lähinnä sen vuoksi kirja jäi viime vuonna lukematta, koska aikataulu ei antanut periksi paneutua rauhassa tiiliskiven kokoiseen lukuelämykseen. Nyt sainkin lukea kirjan kaikessa rauhassa. Alkusysäyksen kirjan lainaamiseen kirjastosta, antoi tämä Yöpöydän kirjat -blogissa ollut juoniselostus.

Tarina on minulle elokuvana tuttu jo lapsuudesta. Olen liioittelematta nähnyt leffan kymmenisen kertaa. Viimeisimmästä katselukerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo varmasti se kymmenen vuotta. Ihan tuoreimmassa muistissa tapahtumat ja käänteet eivät siis olleet, vaikka monet kohtaukset ja vuorosanat ovatkin painuneet mieleen todella elävästi ja yksityiskohtaisesti. Uskallankin väittää, että elokuvassa on noudatettu kirjaa hyvin uskollisesti, vaikka toki erojakin huomasin.



Kirja on mahtava. Lukeminen oli elämys eikä menoa haitannut laisinkaan se, että tiesi tulevat tapahtumat aika hyvin ennalta. Ei mikään ihme, että näin mainio ja viihdyttävä kirja löytyy sekä suomalaisten että brittien listalta. Uskon, että amerikkalaiset äänestäisivät tämän vielä lähemmäs listan kärkeä, kerrotaanhan tässä heidän omasta historiastaan.

Kirjassa on mielenkiintoinen tuoreelta tuntuva lähestymistapa päähenkilön ja juonen keskinäiseen suhteeseen, mitä en muista kohdanneeni aikaisemmin. Päähenkilö nimittäin on keskellä tapahtumia ja keskusteluja, mutta ymmärtää niistä ja niiden merkityksestä usein vähemmän kuin lukija. Hän tuntuu olevan "ihan pihalla"ja tekevän omituisia tulkintoja muiden käytöksestä ja puheista. Tästä tuli itselle sellainen olo, että olisi itse kovastikin fiksumpi ja voisi vaikka tarjota apua tilanteen ymmärtämiseksi ja korjaamiseksi.

Päähenkilöön voin samaistua siinä mielessä helposti, että pakon edessä olisin valmis menemään melko pitkälle ruokkiakseni nälkää näkevän perheeni. Tunnontuskitta.

Lukemisen myötä ymmärrän paremmin etelävaltioita, orjuutta ja Ku Klux Klania. Ongelmana on tietysti, että kuinka paljon fiktiivisen kirjan pohjalta kannattaa käsityksiään ja maailmankuvaansa rakentaa. Vaikka kaikkea ei täysin voi uskoakaan, niin ainakin aihe antaa ajateltavaa.

Palautin kirjan tänään kirjastoon. Täti tiskin takaa tokaisi: "Saitko luettua?". Toki sain, eikä tehnyt edes tiukkaa. Pari liian pitkää sotajoukkojen taktiikasta kertovaa pätkää voidaan jättää huomioimatta, joten tarinassa ei tullut pahoja suvantokohtia. Tuulen viemää vei mukanaan kuin tuuli.

90. Viisasteleva sydän, Jane Austen

Monen sota-aikaa, kurjuutta ja ankeutta kuvaavan kirjan jälkeen halusin vaihtelun vuoksi lukea jotain vähän kepeämpää. Koska olen lukenut Jane Austenilta aikaisemmin teokset Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet, luotin siihen että Viisasteleva sydän (Persuasion) olisi sopiva kevyt välipala luku-urakan loppusuoralla.

Viisasteleva sydän on tuttua ja taattua Jane Austenia. Kuitenkin teos jää selvästi aiemmin lukemieni Austenin romaanien varjoon. Tarina on toki viehättävä ja jännittävä, henkilöhahmot sympaattisia ja maailmankuva lumoava, mutta tämä kirja tuntuu päässeen Top 100 -listalle Austenin muiden teosten vanavedessä. Listalla on näiden kolmen lisäksi samalta kirjailijalta vielä Emma. Ei kolmea ilman neljättä?

Tarinan päähenkilö on Anne Elliot, jota vanha suola alkaa janottaa. Lopun voinee arvata?

75. Riivaus - Romanttinen kertomus, A S Byatt

Olipa kerran pari 1800-luvulla elänyttä runoilijaa, jotka inspiroivat toisiaan. Olipa toisenkin kerran 1980-luvulla pari kirjallisuuden tutkijaa, jotka alkoivat etsiä selityksiä yli vuosisata sitten sattuneille tapahtumille. Tämän tarinan kertoo Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance).

Teoksen alussa lainataan Nathaniel Hawthornen sanoja. joiden vuoksi täytyy pohdiskella, voiko kirjaa ollenkaan arvioida samoilla perusteilla kuin muita lukemiani teoksia. Ehkä rakkauskertomukselta ei voi odottaa yhtä paljon kuin romaanilta voisi?

"Kun kirjailija kutsuu teostaan Romanttiseksi kertomuksesi, on tuskin tarpeen huomauttaa, että hän haluaa varata sekä teoksensa kirjoittamistavan että sen aineiston suhteen itselleen tiettyä liikkumavaraa, jota hän ei tatsoisi oikeudekseen omaksua, jos hän olisi ilmoittanut kirjoittavansa Romaanin."

Kirjan toteuttamistapa on mielenkiintoinen. Se koostuu sekä kahdessa ajassa seurattavista tapahtumista että kirjeenvaihdosta, päiväkirjamerkinnöistä, otteista kirjailijoiden teoksista ja runoista sekä muista kirjallisista lähteistä. Ideassa on itua, mutta jotenkin kaikki nämä palaset eivät sopineet niin saumattomasti yhteen, että kirja olisi jaksanut kiinnostaa. Teosta kuvaa mielestäni hyvin sana "soppa". Lähinnä koetin nopsaan päästä lukemaan loppuratkaisun. Pakko myöntää että harpoin monien runojen yli ihan vain pitkästymisen vuoksi.

Kirjassa on monta mielenkiintoista henkilöhahmoa, mutta pokassa oli toki pitelemistä kun erään sivuhenkilön sukunimi on Blackadder. Brittihuumoria arvostaville Mustan kyyn on tehnyt tutuksi Rowan Atkinsson.

71. Häivähdys purppuraa, Alice Walker

14-vuotiaana Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Näistä kirjeistä koostuu Häivähdys purppuraa (The Color Purple). Heti ensimmäinen kirje aiheutti tunneryöpyn ja ennakkoaavistuksen, että lukukokemuksesta tulisi rankka. Kirjan henkilöhahmot saivat minut nopeasti otteeseensa ja heidän kohtalonsa alkoivat kiinnostaa minua niin kovin, että en malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin sain sen loppuun. Kirja oli niin hyvä, että univelkainen kotiäiti tinki yöunestaan pari tuntia vain lukeakseen. Jo sen pitäisi kertoa aika paljon!

Joskus takakannen lukemattomuudesta voi olla jopa haittaa. Minulla meni tämän kirjan kanssa pari ensimmäistä lukua, ennen kuin älysin päähenkilöiden olevan amerikan mustaa väestöä. Eihän kirjailija kuitenkaan voi luottaa siihen, että lukijalla on mitään ennakkokäsityksiä tai tietoja kirjasta ennen siihen tarttumista. Tarkoitan tällä sitä, että jos haluaa lukijan olevan kärryillä heti alkumetreiltä tapahtuma-ajasta, päähenkilön iästä tai maasta johon kirja sijoittuu, niin kyllä se pitää tuoda tarinassa heti esille.

Celien kouluttamattomuus näkyy kirjeissä käytetyssä kielessä. Luulenpa, että alkuperäinen teos olisi mielenkiintoista luettavaa kielen kannalta. Suomennoksessa koulutuksen puute näkyy ilahduttavina murteellisina sanavalintoina (jokka, enstemmäinen), yhdyssanavirheinä ja alkaa tekemään -muotoa käyttämällä. Mukana on myös muutamia muiden Celielle kirjoittamia kirjeitä, joissa kieli onkin ihan erilaista. Vuosien varrella Celiekin aikuistuu ja kirjoitustyyli vähän muuttuu. Hänen luonnettaan on kiva tarkastella, sillä kirjeisiinsä hän usein kirjoittaa mitä meinasi sanoa jollekulle mutta jätti sanomatta ym. pieniä seikkoja. Peilasin tätä vähän omaan luonteeseeni, joka on vähän päinvastainen. Olen vasta viime aikoina opetellut, että välillä voi pitää asiat ihan omana tietonaan eikä kaikkea tarvitse toitottaa ääneen.

69. Rouva Bovary, Gustave Flaubert

Haukotus ja kyllästys. Puolen välin paikkeilla aloin ihmetellä, että milloin kirja pääsisi vauhtiin. Huokailin sivunumeroita vilkuillen. Kun huomasin, että juoni ei tämän kummoisempi olekaan, aloin jo epäillä että tämä tarina ei lopu koskaan? En saattanut ymmärtää, mitä niin ansiokasta tässä kirjassa on, että se on pitänyt listata lukemisen arvoiseksi. Niinpä, tarinaa olisi pitänyt osata tarkastella ennakkoluulottomasti sen ilmestymisajankohdan ja senaikaisten yhteiskunnan olojen mukaan. Nykymittapuulla tarinassa ei ole mitään erityisen hätkäyttävää, mutta ennen oli erilaista.

Tässä lainaus suoraan wikipediasta: "Rouva Bovary (ransk. Madame Bovary) on ranskalaisen kirjailijan Gustave Flaubertin tunnetuin romaani. Rouva Bovaryn julkaisu 1857 aiheutti skandaalin ja sitä syytettiin siveettömyydestä. Kirja sai painoluvan vasta oikeusjutun jälkeen. Nykyisin romaania pidetään yhtenä ensimmäisistä moderneista realistisista romaaneista." Enempää ei kannata wikipediastakaan lukea, sillä heti seuraavassa kappaleessa spoilataan kirjan juoni paljastamalla tarkemmin sen aihe. Riittää kun tietää, että tarina on kertomus onnellisuuden etsimisestä ja paremman elämän tavoittelemisesta.

Hätkähdyttävää on huomata, että kirja on ilmestynyt samaan aikaan kuin Brontën sisarusten romaanit. Niissä rakkaudenosoitukset eivät olleet kuumia katseita tai käsipuolessa kävelemistä kummempia, kun taas Madame Bovaryssä hukutaan suuteloihin ja mennään pidemmällekin. Ei siis ihme, että teos on aiheuttanut kohua.

Tästä tuli nyt aika lyhyt blogipostaus, mutta en yksinkertaisesti keksi enempää sanottavaa. Lukukokemuksesta ei jäänyt käteen oikeastaan yhtään mitään. Naureskellaan nyt kuitenkin pikutuhmasti, kuinka postauksen järjestysnumero osui sopivasti ranskalaiseen ja siveettömään teokseen. Melko passelia!

55. Huojuva talo, Maria Jotuni

Huh. Rankka lukukokemus, mutta kiehtova. Teos herättää ajatuksia ja antaa perspektiiviä katsoa asioita vähän toisestakin vinkkelistä, väkivaltaisen suhteen sisältä. Tarinan päähenkilö on Lea, joka yrittää kaikkensa ymmärtääkseen aviomiestään.

Kirja ei keskity vain väkivaltaan, vaan siinä tarkastellaan elämää erilaisissa tilanteissa. Monta elämänohjetta ja neuvoa on teoksessa luettavissa. Varsin virkistäviä ovat muutamat huomiot avioliiton solmimisen takana olevista järkisyistä. Mukavaa lukea sellaisesta maailmankatsomuksesta, kun nykyaikana tuntuu romanttinen rakkaus olevan se kaikki kaikessa ja sen ensihuuman haalistuessa onkin aika laittaa eropaperit vetämään.

Maria Jotuni kirjoittaa sujuvaa ja kaunista kieltä. Tekstiä on ilo lukea. Loppupuolella tarina tuntui jäävän vähän junnaamaan paikalleen ja pariskunnan keskustelut kävivät minulle puuduttaviksi. Malttamattomana jo odotin uusia käänteitä. Koska olen viimeaikoina valittanut useammankin kirjan kohdalla vastaavista jumitusseikoista, voi vika tietenkin olla myös omassa mulle-kaikki-heti-nyt-tyyppisessä ajattelussa, joka ei salli kuhnailua.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi ihan hyvä mieli. Leasta tuntui muodostuvan minulle ihan hyvä ystävä ja hänen kuulumisensa kiinnostaisivat minua jatkossakin.

50. Anna Karenina, Leo Tolstoi

917 sivua on nyt takana. Vihdoin. Tarina, jonka olisi helposti voinut tiivistää alle 600 sivuun, on juonensa lisäksi täynnä politiikkaa, uskontoa ja mm. maataloudenhoitoa. Väkisinkin tuppasi tuntumaan, että Tolstoilla on ollut paljon yhteiskunnallista sanottavaa, jonka hän on koettanut naamioida kutsuvampaan asuun kätkeämällä sen rakkaustarinan helmoihin.

Teoksesta saa helposti myös eväitä kotikutoiseen parisuhdeterapiointiin. Vaikka kirjan nimessä komeilee Anna Karenina, on hänen lisäkseen teoksessa kaksi muuta keskeistä naista, sisarukset Dolly ja Kitty, joiden rakkaus- ja parisuhdeasioita käsitellään ihan yhtälailla. Tällä kertaa “rakkaushömppää” todellakin löytyy. En ole koskaan aikaisemmin törmännytkään näin moneen jatkuvasti punastelevaan ihmiseen ja näin moniin väriseviin huuliin!

Kirja on mielenkiintoinen kurkkaus venäläiseen aateliskulttuuriin ja entisten aikojen elämään tiukkoine moraali- ja soveliaisuuskäsityksineen. Monella tapaa teoksen maailma muistuttaa Jane Austenin kirjoista aikasemmin minulle tutuksi tullutta elämänmenoa vieraisilla käymisineen, tanssiaisineen ja parinmuodostusrituaaleineen.

Venäläisille tuttuun tapaan kaikilla henkilöillä on ristimänimensä lisäksi useita eri tilanteissa ja eri henkilöiden käyttämiä lempinimiä. Varauduin tähän jo ennakolta ja painoin nimet ja sukulaisuussuhteet niin hyvin mieleeni, että en tainnut seota kertaakaan. Avuksi tässä oli ehdottomasti mielenkiintoinen tapa puhua ihmisistä aina sekä etu- että sukunimen kanssa. Melko arvokkaan oloista.

Pidinkö teoksesta? Jos olisite kysyneet tätä ensimmäisen 500 sivun aikana olisin empimättä vastannut myöntävästi, mutta tahkottuani läpi ne loputkin on vastauksen antaminen vähän hankalampaa. Eiköhän tämä ollut kuitenkin ihan hyvä, mutta vei lopulta voiton lukijastaan.

Lukistteko te tämän näköisen herran kirjoittaman rakkaustarinan?

Ai niin, kuulemma tämän teoksen avaussanat ovat kuuluisat, joten esitän ne tässä teille kaikille analysoitavaksi ja pohdittavaksi:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

49. Anna minun rakastaa enemmän, Juha Itkonen

Kolahti. Osui ja upposi. Rakkaus-sana heti kirjan nimessä arvelutti, mutta onneksi tämä ei ollutkaan mitään imelää soopaa.

Suvi Vaahtera on matkalla maailmanlaajuiseksi rock-tähdeksi taitelijanimellä Summer Maple. Hänen tarinaansa seurataan äidin ja ex-poikaystävän silmin ja heidän tulkintansa ja elämänsä kautta. Miten suhde kehittyy ja muuttuu, kun meidän Suvista tulee koko maailman tuntema Summer? Taru ja tosi sekoittuvat siinä määrin, että Summer Mample nostetaan tähdeksi mm. Ville Valon, Tarja Turusen ja Rasmuksen Laurin vanavedessä. Mikä parasta, kirja ei ole mikään kokaa nokkaan -tarina vaikka kertookin rokkaamisesta!

Tarinassa päästään kurkkaamaan monenlaisiin parisuhteisiin. Miten seurustelevat teinit, opiskelijanuoret, dinkut, keski-ikäiset... Miten 30 yhteisen vuoden jälkeen katsoo toista ja voi silti nähdä sen saman nuoren joka toinen joskus muinoin oli. Monet kuvaukset ja huomiot olivat teräviä ja mielenkiintoisia, ihan siinä arkipäiväisyydessäänkin. Erityisesti pidän mm. tästä kohdasta:
"Miten tämä voi olla mahdollista, miten minä voin olla naimisissa ihmisen kanssa, joka tuijottaa linnan juhlia televisiosta? Haluan paeta täältä, asua yksin jossain kartanossa, ampua kultalevyjä, ampua fasaaneja, vinguttaa kitaraa, hakata rumpuja, sillä tämä hiljaisuus, tämä hillittyys, tämä gloriankoti - miten kukaan mahdollisesti voisi haluta elää näin?"

Tämän kirjan myötä oivalsin, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun kuvataan jotain teosta "elämänmakuiseksi". Vaikka en itse ole rakastanut nuoruudessakaan musiikkia niin kuin kirjassa kuvataan, enkä ole hengaillut bändikämpillä satunnaista poikkeamista lukuunottamatta, oli teos pullollaan itselle tuttuja juttuja ja tunnelmia. Samastuminen oli helppoa ja tarina maistui ihan elämälle. Olen vain kolme vuotta tarinan päähenkilöitä nuorempi, joten omatkin teinivuoteni ovat osuneet 90-luvulle.

Kirjoitustyyli on mukavan ajatuksenvirta-tyylistä, menemättä kuitenkaan sekavaksi. Osa dialogista on hauskasti pötkössä ilman lainausmerkkejä, mikä toimii veikeänä tehokeinona. Tempo vaihtelee rauhallisen kerronnan ja suorastaan hengastyttävän vauhdin välillä. Jännitystäkin piisaa. Kun tarinan palat loppupuolella loksahtavat yhteen, lätsähtää loppuosa ja jää vähän heikoksi vahvan alun jälkeen. Silti kokonaisuutena kirja jää vahvasti plussan puolelle!

47. Puhdistus, Sofi Oksanen

Heetkonen heetkonen! Nyt olen hieman hämmentynyt. Olin jo valmistautunut päivittelemään tässä postauksessani, että kuinka kummassa tämä kirja oikein taipuu näytelmäksi, mutta viime hetkellä takasivulta pisti silmääni tieto, että Puhdistus on alunperin ollutkin näytelmä ja vasta vuotta myöhemmin romaani. Aika mielenkiintoista.

Pidän kirjoitustyylistä. Sanavalinnat, kuvailut ja kieli on niin elävää ja sointuvaa, että teoshan on melkein laulu. Tarinassa on monenlaisia mysteerielementtejä ja jännitys tuntuu kasautuvan ja kasautuvan sitä mukaa kun lukijalle paljastuu tapahtumien yksityiskohtia. Ehkäpä juuri siksi loppu tuli vastaan aika yllättäen, töksähtäen ja kysymyksiä herättäen. Siis, mitä tässä nyt oikein lopulta kävikään? Ehkä pitää selailla viimeisiä sivuja vielä uudelleen.

Tässä kansikuvassa kuvattu henkilö ei vastaa omaa mielikuvaani Aliidesta.

Tykkäsin kirjasta, mutta jotenkin jäi sellainen sanaton olo. Kirja vei kielen mennessään. Parhaat kirjat ovat kyllä juuri näitä, joiden takakannen sulkemisen jälkeen on vähän pökertynyt olo. Bravo Sofi Oksanen, ansaitsit kyllä itsenäisyyspäiväjuhlakutsun linnaan!

Miksi en ole lukenut tätä jo aikaisemmin? Ennakkoluulothan ne taas ovat jyllänneet ja estäneet tarttumasta Viron lähihistoriaan perehdyttävään väkivaltaromaaniin. Niinpä niin, olikohan se nyt ihan niinkään.

40. Rebekka, Daphne du Maurier

Kömpelö, ujo ja arka Caroline menee naimisiin lyhyen tuttavuuden jälkeen leskimiehen kanssa. Edellisen vaimon saappaita on vaikea täyttää, hänen kun kerrotaan olleen kaikin puolin täydellinen. Menneisyyden mysteeri alkaa kuitenkin pian avautua...

Aikakauden ja kuvatun ilmapiirin vuoksi teos muistuttaa jonkin verran Agatha Christien tuotantoa. Kirjasta löytyy myös samankaltaisuuksia Kotiopettajattaren romaanin kanssa. Teos ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta koin tapahtumat ennalta-arvattaviksi. Vähän samaan tapaan kuin jos jossain elokuvassa nainen pyörtyy, niin siitä tietää heti että hän on raskaana. Jännitystä kuitenkin kasattiin ja lopulta jännitin sitä osuvatko omat päätelmäni oikeaan.

Kerronnassa oli mielenkiintoisena piirteenä Carolinen uppoaminen omiin kuvitelmiinsa. Hän saattoi kuvitella tulevia tai menneitä tapahtumia hyvin yksityiskohtaisesti. Yksi kirjan hauskimmista kohtauksista onkin, kun hänen kuvitelmansa keskeytetään tivaamalla, että mitä hän keikistelee ja muodostaa huulillaan sanoja. Itsekin olen syyllinen tällaiseen kuvitteluun. Jos käyn mielessäni jotain keskustelua saatan lisätä siihen kuuluvat ilmeet ja eleet. Kerran taisin säikäyttää vastaan tulevan rouvan elehtiessäni yhtäkkiä hänen kohdallaan kadulla. Hihii, siitä on jäänyt hassu muisto!

38. Oma taivas, Alice Sebold

Oma taivas (The Lovely Bones) oli jälleen niitä mahtavia lukukokemuksia, mitkä saavat minut onnittelemaan itseäni tähän luku-urakkaan ryhtymisestä. Sallikaa minulle tämä kliseinen sananparsi: Kirja piti minut otteessaan. Olisin mieluusti lukenut teoksen yhdellä istumalla, jos se vain käytännössä olisi ollut mahdollista.

Susie on 14-vuotias tyttö, joka on murhattu. Taivaasta käsin Susie tarkkailee perhettään, ystäviään ja murhaajaansa. Tämä mielenkiintoinen ja varsin erikoinen näkökulma murhamysteeriin on piristävä. Harvoin sitä kuulee uhrin näkökulmaa henkirikoksissa.

Teos ei keskity pelkästään rikokseen ja sen selvittelyyn, vaan tapetilla ovat myös ihmissuhteet ja surutyö. Rakkaan lapsen menetys painaa perheen ja läheisten välisiä suhteita monin tavoin. Kukin kokee surunsa omalla tavallaan eikä yhteentörmäyksiltä voida välttyä. Loppujen lopuksi kirjan opetus lienee, että elämä jatkuu.

Kirjaa lukiessani minulle tuli sellainen olo, että olisin nähnyt elokuvatrailerin jostain tämän tyyppisestä leffasta ihan viime vuosina. Internet Movie Database osasikin heti kertoa minulle, että kirjaan perustuva elokuva on tehty vuonna 2009. Jospa seuraavaksi katselisinkin sitten kaikki ne elokuvat, jotka perustuvatnyt lukemiini kirjoihin. Yllättävän monesta, ellei jopa kaikista, kun on elokuvaversiokin olemassa!

35. Juoksuhaudantie, Kari Hotakainen

Näin sattumalta tähän teokseen perustuvan elokuvan viime kesänä, mikä madalsi kirjaan tarttumisen kynnystä huimasti. Pelkän nimen perusteella olin epäillyt teoksen kertovan sodasta, minkä vuoksi mielenkiintoni ei ollut herännyt enkä ollut koettanut hakeutua leffan saatika kirjan ääreen. Todellisuudessa kirja kertoo miehestä, joka haluaa hommata omakotitalon saadakseen perheensä takaisin. Sotateemaa vilahtelee siellä täällä lähinnä vertauskuvallisesti.

Kerronta on vauhdikasta ja lukiessa milteinpä hengästyy. Luvut ovat passelisti suupalan kokoisia, joten "no luen vielä yhden" -ilmiö on huipussaan ja kirjan tulee puolihuomaamatta lukeneeksi lähes yhdellä istumalla. Tarinassa on minäkertoja, joka ei kuitenkaan kaikissa luvuissa ole sama. Tekisi mieli nimittää tätä huumoriksi, niin mainiosta kirjasta on kyse. Oikeasti taitaa kuitenkin kuulua draama-kategoriaan.

Kirjan aihe, eli talon etsiminen ja hankkiminen, osui aika ajankohtaisesti nappiin omaan elämään, sillä meillä on ilmassa vähän kotikuumetta. Kauppailmoituksia ja vuokrailmoituksia on plärätty ja kovasti miettitty pienen perheen tulevaisuuden näkymiä. Tuskin sentään lähestytään kodin hankkimista samaan tapaan kuin tässä kirjassa...

31. Garpin maailma, John Irving

Olipa kummallinen lukukokemus. Oli vaikea saada otetta kirjaan, vaikka alkoikin jossain vaiheessa tuntua, että syvyyttä ja sanomaa teoksessa kyllä piisaa. Vasta loppupuolella kolahti ja "tajusin" kirjan. Luulen, että lukemalla tämän uudestaan, oivallukseni valossa, saisin tästä irti kosolti enemmän. Analysointiin sopivia näkökulmia kyllä riittää.

Kirjan pääosassa on Garp niminen kirjailija. Kirja, joka kertoo kirjailijasta aiheutti tässä kirjassa vähän sellaisen luuppiefektin, kuin jos kuvaa videokameralla tietokoneen ruutua, jossa näkyy videokameran kuvaama kuva. Eli kuvassa näkyy kuva, jossa näkyy kuva jne. loputtomiin. Sellainen olo minulle vähän tuli, kun huomasin miettineeni kirjasta sellaisia asioita, joita myöhemmin sanottiin Garpin kirjoista ja mietin, josko tämä oli tahallista oman kirjan parodiointia Irvingin osalta. Muista tähän asti lukemistani kirjailijoista kertovista kirjoista poiketen, tähän teokseen oli upotettu suoraan myös kirjan kirjailijan kirjoituksia. Huh, luuppi!

Joillakin kirjailijoilla on aivan erityisen hieno kyky kuvailla asioita viittaamalla jo aikaisemmin samassa teoksessa selitettyihin asioihin. Tästä kiitos myös John Irvingille. Tässä esimerkki: Alkupuolella kirjaa kerrottiin lapsuudenkodin naapurin haisevasta koirasta, ja paljon myöhemmin erään henkilön hengityksen kuvailtiin haisevan yhtä pahalta kuin tuo kyseinen Retku. Tämä on mielestäni nerokas tapa pitää kirjaa koossa, koska lukijana olisi helposti jo unohtanut noita Garpin lapsuuteen liittyviä juttuja, elleivät ne välillä pulpahtaisi pintaan tähän tapaan. Irving myös rakentaa tulevia tapahtumia pikkuhiljaa, niin että lukija ei huomaa kuin vasta jälkikäteen kuinka triviaaleilta tuntuvat seikat yhtäkkiä ovatkin merkittäviä sopan keityttyä kasaan.

Hämmentävää oli yhtäkkiä, luettuani 340 sivua huomata, että olen nähnyt tästä tehdyn elokuvan. Tai ainakin tuon elokuvan lopun. Aivan yllättäen älysin erästä henkilöä tässä näytelleen saman miehen, joka on Kolmas kivi auringosta -sarjassa perheenpäänä. Nopea vilkaisu IMDB:iin kertoikin minulle, että elokuva on tehty 1982 ja siinä on Garpina Robin Williams! Pitääpä laittaa tämä katsomista odottavien elokuvien listalle.

13. Hylätyt talot autiot pihat, Laila Hietamies

Tähän kirjaan tartuin pitkin hampain ja vahvoin ennakkoasentein. Sotaromaani, voi plääh. Sotateemalta ei kuitenkaan voi tämän kirjaurakan puitteissa välttyä, joten jostainhan se oli aloitettava. Teos oli kuitenkin tosi hyvä, joten nyt olisi aika karistaa nämä ennakkoasenteet ja tarttua jokaiseen listan kirjaan yhtä reippaasti ja "puhtaalta pöydältä".

Tarina alkaa Suontaan kylästä. Miehet ovat sodassa, ja naisväki pitää kotikylän pyörimässä evakuointikäskyä odotellen. Saunotaan, juodaan korviketta, syreenit kukkivat. Ilman sodan uhkaa kyseessä olisi mitä ihanin suomalainen alkukesä. Viimeisimmät lukemani kirjat ovat olleet hyvin mieskeskeisiä, joten naisvoittoinen päähenkilökaarti oli oikein tervetullutta vaihtelua.

Kirja kertoo sodasta, evakkoon lähtemisestä, epätietoisuudesta, kuolemasta, kotiseuturakkaudesta, Viipurin menettämisestä, pelosta, rakkaudesta ja uskosta tulevaisuuteen. Erityisen hienosti on kuvattu 7-vuotiaan tytön ajatuksia sodasta ja siitä miten hän vihaa lentokoneita, pommeja ja kuolemaa. Punaisena lankana koko tarinan läpi kulkee satojen sattumusten summa. Ympäri käydään yhteen tullaan.

Tiedättehän sen ilmiön, että kun matkustaa sukuloimaan toiselle laidalle Suomea eri murrealueelle tarttuu paikallinen murre ainakin osittain omaan puheeseen? Minulle kävi nyt juuri niin ja suustani alkoi tipahdella murteellisuuksia kirjan henkilöiden puheenparren vuoksi.

"- Mikä siint sit tulloo ku meil on kaks lehmää ja kakstoist ihmistä, ei riitä maitoo eikä voita, Hanna murehti. - Ja voita pittää syyä. Äiti sano jot männöö näkö jos lapsel ei ole voita. Ilmankos mie en ennää näje ees noita konneita..."

Sota-aikaan sijoittumisesta huolimatta kirja on lämminhenkinen ja lukemisen jälkeen oli ennemminkin elämäniloinen kuin ahdistuneen ankea olo. Enpä olisi etukäteen uskonut. Lukemisen myötä heräsi mielenkiinto nähdä myös tarinaan pohjautuva elokuva.

Yksi juttu vielä! Kirjassa on ilahduttavia naistennimiä, joista omalle pienokaiselleen nimiä miettivien kannattaa huomioida kaksi parasta: Akviliina ja Malviina.