keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Luettavaa kaikille älykkäille

Törmäsin Neil deGrasse Tysonin listaan ilmaisista eKirjoista, jotka jokaisen planeettamme älykkään ihmisen tulisi lukea. Tyson sanoo, että nämä kirjat luettuaan saa hyvän näkemyksen länsimaisen historian kehityksestä ("profound insight into most of what has driven the history of the western world”).

Itse en ole lukenut näistä kirjoista ainuttakaan. Kuinka monta sinä olet lukenut?

* The Bible
* The System of the World (Newton)
* On the Origin of Species (Darwin)
* Gulliver’s Travels (Swift)
* The Age of Reason (Paine)
* The Wealth of Nations (Smith)
* The Art of War (Sun Tsu)
* The Prince (Machiavelli)

tiistai 27. joulukuuta 2011

Suomalaiset leffat IMDb:ssä

Pienen kaivelun jälkeen onnistuin saamaan IMDb:stä esille Top 50 -listan elokuvista, joiden esityskieli on suomi. Äänestäjämäärä on verrattain pieni tässä suomalaisten leffojen listauksessa, mutta jos valitsisin katsottavat kotimaiset leffat tältä listalta, on se ainakin yhtenäistä leffaurakan kokonaisuuden kannalta.

Katsotuimmat kotimaiset elokuvat

Suomen elokuvasäätiön sivuilla on monenmoista tilastotietoa kotimaisesta elokuvasta ja elokuvien katsomisesta. Katsojalukuihin perustuva Top 20 -lista näyttää kotimaisen elokuvan osalta tällaiselta.

Elokuva (ohjaaja, ensi-ilta)
1. Tuntematon sotilas (Edvin Laine 1955)
2. Kulkurin valssi (Toivo Särkkä 1941)
3. Täällä Pohjantähden alla (Edvin Laine 1968)
4. Juurakon Hulda (Valentin Vaala 1937)
5. Siltalan pehtoori (Risto Orko 1934)
6. Kaivopuiston kaunis Regina (Toivo Särkkä 1941)
7. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (Ere Kokkonen 1984)
8. Kaunis Veera (Ville Salminen 1950)
9. Jääkärin morsian (Risto Orko 1938)
10. Laulu tulipunaisesta kukasta (Teuvo Tulio 1938)
11. Maa on syntinen laulu (Rauni Mollberg 1973)
12. Käpy selän alla (Mikko Niskanen 1966)
13. Talvisota (Pekka Parikka 1989)
14. Pahat pojat (Aleksi Mäkelä 2002)
15. Uuno Turhapuro (Ere Kokkonen 1973)
16. Uuno Epsanjassa (Ere Kokkonen 1985)
17. Tuntematon sotilas (Rauni Mollberg 1985)
18. Uuno Turhapuro menettää muistinsa (Ere Kokkonen 1982)
19. Uuno Turhapuro muuttaa maalle (Ere Kokkonen 1986)
20. Loma (Risto Jarva 1976)

Jos en löydä katsojien äänestykseen perustuvaa listaa Suomalaisista elokuvista, käytän todennäköisesti tätä katsojalukuihin perustuvaa listaa paremman puutteessa. Luvassa olisi siis ainakin Uuno Turhapuroa!

92. Joululaulu, Charles Dickens

Säästin Joulutarinan luettavakseni näin jouluiseen aikaan, ja ajoitus osuikin mukavasti nappiin. Vaikka kyseessä onkin kummitusjuttu, niin kyllä tämä käy osaksi jouluista tunnelmaa ihan hyvin. Lukemani painos on Michael Foremanin kuvittama, ja kuvat ovat ihanan jouluisia! Painoksessa on vieressä esitetyn kaltainen kansikuva, mutta suomalaisella otsikkotekstillä.

Joululaulu (Christmas Carol) suomennetaan toisinaan myös nimellä Joulutarina. Joululaulu on kuitenkin osuvampi suomennos, koska kirjan kappaleet on nimetty säkeistöiksi laulun tapaan. Joululaulun idean tunteminen on mielestäni osa yleissivistystä, viitataanhan tarinaan ja sen henkilöihin monissa yhteyksissä. Nyt on siis tämä sivistyksen aukko omalta osaltani tukittu. Aikaisemmin tarina on tullut minulle tutuksi nykyaikaistettuna elokuvaversiona (Scrooged 1988) ja animaatioversiona (Christmas Carol 2009). Tarinaan viitataan myös Ystäväni Owen Meany -teoksessa, jossa sitä esitetään näytelmänä.

Jouluahan riittää Loppiaiseen tai jopa Nuutin päivään saakka, joten vielä ehtii kirjastoon lainaamaan tämän jouluisen tarinan. Hyviä Joulun jälkitunnelmia ja iloista uutta vuotta 2012 teille kaikille blogini seuraajille. Uudesta vuodesta puheenollen, joko arvaatte millaisen urakan otan ensi vuodelle?

91. Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson

Harvaan kirjaan olen tämän vuoden aika tarttunut yhtä vastentahtoisesti kuin tähän. Miehet, jotka vihaavat naisia? Tarvitseeko moisesta sovinismista vielä kirjakin kirjoittaa? Pöh. Teos olisikin jäänyt puolisoni suosituksesta huolimatta lukematta, ellei välttämätön pakko olisi siirtänyt kirjaa hyllystä yöpöydälle. Luku-urakan loppusuoralla olen pyörinyt kirjastossa hyllyjen välissä turhaan. Hakemani kirjat ovat lainassa ja varausjonot liian pitkiä, jotta teoksiin olisi päässyt käsiksi ennen vuodenvaihdetta.

Luulisi, että lähes vuoden ajan uudestaan ja uudestaan yllättyneenä olisin jo oppinut hylkäämään ennakko-odotukset ja tarttumaan kirjaan kuin kirjaan avoimin mielin. Syvään huokaisten käänsin kansilehden ja kuinkas sitten kävikään? Puolisoni pääsi ähäkuttailemaan ja myhäilemään, kun "En mä tota halua lukea" muuttuikin "Ei hitsi tää on mahtava" -kommenttiin yli 11 kuukauden pituisen välttelyoperaation jälkeen.

Agatha Christie on lempikirjailijoitani. Suljetun tilan murhamysteeri Idän pikajunan tapaan on parasta mitä tiedän. Kun epäiltyjen joukko on rajattu, voi keskittyä tapauksen selvittämiseen käsillä olevien johtolankojen pohjalta, ilman että täytyy ottaa huomioon liikaa ulkopuolisia tai sattumanvaraisia seikkoja. Miehet jotka vihaavat naisia on kuitenkin paljon enemmän kuin vain suljetun tilan murhamysteeri. Selvitettävänä olevan rikoksen ympärillä pyörii paljon muutakin ja tarinaan sotkeutuneista henkilöistä kerrotaan yhtä jos toista.

Mahtavaa, että tarina venyy trilogiaksi asti. Kuinka paljon jatko-osissa on samaa kuin ensimmäisissä on minulle vielä mysteeri. Tartun seuraaviin teoksiin täysin erilaisin ennakko-odotuksin. Taidanpa katsoa myös kirjaan perustuvan elokuvan. Vaihtoehtoina on sekä ruotsalainen että englantilainen versio, joista jälkimmäinen on juuri tullut teattereihin.

Man som hatar kvinnor (2009)


The Girl With the Dragon Tattoo (2011)

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

90. Viisasteleva sydän, Jane Austen

Monen sota-aikaa, kurjuutta ja ankeutta kuvaavan kirjan jälkeen halusin vaihtelun vuoksi lukea jotain vähän kepeämpää. Koska olen lukenut Jane Austenilta aikaisemmin teokset Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet, luotin siihen että Viisasteleva sydän (Persuasion) olisi sopiva kevyt välipala luku-urakan loppusuoralla.

Viisasteleva sydän on tuttua ja taattua Jane Austenia. Kuitenkin teos jää selvästi aiemmin lukemieni Austenin romaanien varjoon. Tarina on toki viehättävä ja jännittävä, henkilöhahmot sympaattisia ja maailmankuva lumoava, mutta tämä kirja tuntuu päässeen Top 100 -listalle Austenin muiden teosten vanavedessä. Listalla on näiden kolmen lisäksi samalta kirjailijalta vielä Emma. Ei kolmea ilman neljättä?

Tarinan päähenkilö on Anne Elliot, jota vanha suola alkaa janottaa. Lopun voinee arvata?

lauantai 17. joulukuuta 2011

89. Nuoren tytön päiväkirja, Anne Frank

Mitä tiesin Anne Frankin päiväkirjasta etukäteen? Juutalainen perhe piileskelee vintillä natseja ja perheen tytär pitää päiväkirjaa. Päiväkirjan pitäjä on kuollut ja kirja on löytynyt jälkikäteen. Kun lähdetään näin vähäisistä pohjatiedoista (enkä tietenkään lukenut takakantta kuin vasta lopuksi), teoksella oli kaikki yllätysvaltit puolellaan.

Kirja ei ole synkkä, pelottava eikä ahdistava. Piileskelevän perheen elämään mahtuu onnen hetkiä ja iloa, haaveilua, juhlapäiviä, ystävyyttä ja hellyyttä. Anne on ikäisekseen erinomainen kirjoittaja, eikä olekaan kumma että hän haaveilee kuuluisan kirjailijan tai sanomalehtijournalistin urasta. Päiväkirjallensa Anne kertoo elämästään ja tutkiskelee itseään. Kirja kertookin enemmän murrosikäisen tytön sisäisestä kehityksestä, kuin varsinaisesti natseilta piileskelystä. Jokaisen joka vielä muistaa teinivuotensa, on varmasti helppo samaistua Anneen, jonka mielilause on: "Kukaan ei ymmärrä minua".

Vaikka kirja on lämminhenkinen, jää takakannen sulkeuduttua varsin raastava olo. Tämä on todella tapahtunut. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta. Henkilö, joka on jakanut kanssani intiimejä itsetutkiskelujaan ja tulevaisuuden haaveitaan on kuollut ennen kuin pääsi elämään haaveitaan. Ehkä on lohdullista ajatella, että hänestä kuitenkin tuli kuuluisa kirjailija?

Ennakkotietoihin täytyy vielä lisätä, että muistan kuinka vuonna 2007 maailmalla kohistiin aikeista kaataa Anne Frankin piilopaikan ikkunasta näkynyt kastanjapuu. Muistan tuolloin vedotun siihen, että puu antoi Annelle lohtua ja sen vuoksi se pitäisi säilyttää. Puu säilytettiin, mutta se kaatui myrskyssä 2010. Erikoista nyt kirjaa lukiessani oli se, kuinka pienessä osassa kyseinen puu lopulta olikaan. Sen kukintoihin viitattiin vain ohimennen. Laajemmin Anne kirjoittaa kaipuustaan luontoon ja raittiiseen ilmaan.

Paras lohdutus niille, jotka ovat peloissaan, yksinäisiä tai onnettomia, on meno ulkoilmaan, jonnekin, missä voi olla aivan yksin taivaan, luonnon ja Jumalan kanssa. Sillä vain siellä ihminen tuntee, että kaikki on kuten pitääkin ja että Jumala haluaa nähdä ihmiset onnellisina, keskellä luonnon yksinkertaista kauneutta.

Kirjan myötä Anne Frank alkoi kiehtoa minua. Lisätietoa luin monilta sivuilta. Ehkäpä matkustan joskus hänen maisemiinsa.



perjantai 16. joulukuuta 2011

88. Grimmin sadut I, J. & W. Grimm

Grimmin sadut I koostuu 67 lyhyestä sadusta. Mukana on tuttuja klassikoita kuten Ruusunen, Pieni punahilkka ja Persiljainen. Viimeksi mainittu tarina on toki tutumpi muilla nimillä. Itse muistan sen lapsena olleen Porkkanainen. Kyseessähän on siis tornissa asuva pitkätukkainen neito, jonka luo pääsee kiipeämään hiusten avulla. Tuore Disneyn leffa Tangled perustuu tähän satuun, joskin löyhästi.

Vaikka osa saduista on hyviä, on joukossa myös kehnoja viritelmiä. Oletteko koskaan leikkineet leikkiä, jossa yksi aloittaa sadun ja seuraava jatkaa vähän ja sitten taas seuraava ja seuraava ja seuraava? Tuollaisessa leikissähän usein käy niin, että satu poukkoilee ja saa omituisia käänteitä. Usein myös ilmenee eikun-eipäs-juupas-ähäkutti -tyyppisiä käänteitä ja monet asiat jäävät lopussa vaille selityksiä. Muutamien Grimmin satujen kanssa tuli juuri tällainen olo. Ihan kuin ylös olisi kirjoitettu tällainen porukalla improvisoitu satu.

Saduissa toistuu paljon samoja teemoja. Kolme sisarusta tavoittelee jotain ja vain nuorin onnistuu. Kuninkaanpoika tai -tytär on lumottu eläimeksi tms. ja odottaa pelastajaa. Puoliso valitaan sen mukaan, kuka osaa ratkaista ovelan arvoituksen ja suoriutua mahdottomista tehtävistä. Puolisonvalinta onkin melko arveluttavaa puuhaa ja vain pinnallisiin seikkoihin perustuvaa.

Jotkut sadut olivat varsin absurdeja. Vai mitä tuumitte sadusta, jossa lintu, hiiri ja makkara ovat päätyneet pitämään yhteistä taloutta? Saduissa on usein myös selvä opetus ja uskonnollinen sanoma. Kunhan jätät itsesi Herran haltuun, niin kaikki sujuu. Täytyy myös muistaa, että aikoinaan sadut eivät ole olleet lasten juttuja. Tällekin kirjalle antaisin vähintään k-10 leiman. Osa saduista on varsinaisia kummitusjuttuja. Jopa niin, että mietin onkohan englanninkielen sana grim syntynyt Grimmin veljesten mukaan?

Keskisuomalaisen lukulistalla kehotetaan lukemaan Grimmin saduista kaikki kolme osaa, mutta minusta tuntuu, että näin ensialkuun riittää sulateltavaa ihan tässä ensimmäisessäkin osassa.

Lisätietoa Grimmin saduista löytyy Wikipediasta. Mielenkiintoista tekstiä!


tiistai 13. joulukuuta 2011

87. Vihan hedelmät, John Steinbeck

Kuinka paljon köyhät vanhemmat ovat valmiita raatamaan nälkäisten lastensa ruokkimiseksi? Eikö kapitalistin ahneudella ole mitään rajoja?

"Kuulkaa", hän sanoi. "Te miehet ette tiedä, mitä teette. Autatte tappamaan lapsia nälkään."
"Suu poikki senkin punainen piru."
Lyhyt vanttera mies astui valoon. Hänellä oli kädessään uutuuttaan kiiltävä hakkuvarsi.
Casey sanoi: "Ette tiedä, mitä teette."

Miten voit puolustaa sitä mikä oli omaasi, kun vastassa on kasvoton hirviö, pankki? Eikö tämä ole hyvinkin ajankotainen aihe tämänhetkisen taloustilanteen valossa?

Mutta — näettehän — pankki tai yhtiö ei voi tehdä noin, sillä ne eivät hengitäkään ilmaa, eivät syö sivulihaa. Ne hengittävät voittoa, syövät korkoa. Elleivät ne näitä saa, ne kuolevat aivan niin kuin tekin kuolisitte ilmatta ja sivulihatta. Asia on surullinen, mutta niin se on. Se on niin.

Luin alkuvuodesta Steinbeckiltä Hiiriä ja ihmisiä -teoksen. Vihan hedelmät (Grapes of Wrath) henkii samantapaista maailmankuvaa ja tunnelmaa. Steinbeckin tyylissä on hienoa asioiden ja tapahtumien kuvailu. Aikataluun sidottuna lukijana moinen maalailu tietysti pani vähän harmittamaan, kun itse toivoi juonen jo menevän eteenpäin. Mutta tämähän on vain oman kiireeni syytä, ei kirjailijan.

Brittilistalla komeilee Vihan hedelmät ja suomalaisella listalla saman kirjailjan Eedenistä itään -teos. Olin ajatellut lukea molemmat ja miettiä olisiko jotain selkää syytä, miksi suomalaiset ja britit ovat valinneet eri romaanit. Eedenistä itään on kuitenkin sivumääränsä vuoksi varsinainen järkäle. Vaikka jo lainasinkin sen kirjastosta, on hyvin todennäköistä, että en ehdi siihen tarttua ennen vuoden loppua. On kuitenkin helppo ymmärtää, miksi kaikkien tulisi lukea Vihan hedelmät. Teoksessa on sellaista sanomaa ja syvällisyyttä, minkä olisi hyvä kolahtaa jokaisen päähän. Ehkäpä sitten muutettaisiin maailmaa paremmaksi?


sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Lataa klassikkoteoksia äänikirjoina

Linkkivinkki-osiossa tällä kertaa ilmaiseksi ladattavia äänikirjoja. Selasin Yle Areenaa ja törmäsin ihan sattumalta siellä äänikirjoihin.

Tällä hetkellä ladattavissa ovat:
* Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
* Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa
* Joel Lehtonen: Rakastunut rampa
* Arvi Järventaus: Satu Ruijan maa
* Juhani Aho: Papin rouva
* Eino Leino: Lehtikirjoituksia
* Akseli Gallen-Kallela: Afrikka-kirja
* Joel Lehtonen: Kerran kesällä
* Johannes Linnankoski: Pakolaiset
* Maiju Lassila: Kilpakosijat
* Juhani Aho: Helsinkiin
* Juhani Aho: Lapsuuden muistoja ja lastuja
* Arvid Järnefelt: Veneh'ojalaiset

Alkusanat

Vuonna 2011 urakoin sadan klassikkokirjan parissa. Kirjaurakka oli kokemuksena niin positiivinen, että päätinkin seuraavaksi jatkaa urakkahommia elokuvien parissa.

Koska elokuvista ei ole samanlaista katsojien äänestykseen perustuvaa Top 100 -listaa, kuin kirjoista, päätin perustaa leffaurakan Internet Movie Databasen käyttäjien antamien äänien perusteella laadittuun Top 250 -listaan. Tuolta listalta aion katsoa vuoden 2012 aikana sata elokuvaa. Valinnanvaraa siis löytyy jonkin verran, ja toivoisinkin vinkkejä muilta leffojen valitsemisessa.

Ongelmalliseksi tämän listan tekee se, että kotimaiset elokuvat puuttuvat sieltä täysin. Tarkoitukseni onkin etsiä jostain käsiini hyvä suomalainen lista, josta elokuvia poimia. Apu on tarpeen!

86. Uljas uusi maailma, Aldous Huxley

Yhteiskuntakritiikkiä, kulutushysterialle naureskelua, päälaelleen kääntyineitä moraalikäsityksiä ja klassikkokirjojen julistaminen laittomiksi. Uljas uusi maailma (Brave New World) tarjoaa luettavaksi kuvauksen tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa kaikilla on oma hierarkinen ennaltamäärätty paikkansa. Teos on ilmestynyt 1932 ja se sijoittuu meidän ajanlaskumme mukaan suurinpiirtein 2500-luvulle.

Jotta ymmärtää kirjan pointteja ja sijoittaakseen sen oikeaan aikaan, täytyy tietää kuka on Henry Ford. Riitänee, että tietää hänen olleen liukuhihnatyöskentelyn keksimisen takana ja kehitelleen T-fordin, yhden autoilun historian merkittävimmistä autoista. Kirjan ilmestymisen aikaan Ford oli maailman rikkaimpia ja kuuluisimpia bisnesmiehiä, verrattavissa nykypäivänä Donald Trumppiin. Tämä voi olla syynä, miksi Huxley on valinnut hänet teoksessaan kapitalismin isän roolia vastaavaan asemaan.

Ensimmäinen koeputkilapsi syntyi 1978. Aldous Huxley rakensi keinohedelmöityksen ja keinokohdussa (pullossa) kasvavan yhteiskunnan melkein puoli vuosisataa ennen tätä laajasti uutisoitua tapausta. Vaikka tässä asiassa Huxley on kuvitellut tieteen kehittyvän aimo harppauksin, niin tulevaisuuden hisseissä on hyvin vanhanaikaiseen tapaan veräjät ja kuljettajat. Ehkäpä tulevaisuuden hisseissä on niin monimutkaista huipputeknologiaa, että tavallinen käyttäjä ei itsekseen osaa niillä kulkea?

Teokseen on Sääli uutta sukupolvea -niminen jatko-osa. Koska Huxleyn kuvaama dystooppinen tulevaisuuden maailma oli mielestäni kovin kiehtova, otan jatko-osan lukulistalleni. Onhan minun saatava tietää, kuinka sitten kävikään!

torstai 8. joulukuuta 2011

85. Teurastamo 5, Kurt Vonnegut

Teurastamo 5 eli lasten ristiretki on hämmentävä teos, joka kertoo joko aikamatkailevasta ja vieraalle planeetalle kaapatusta Billy Pilgramista tai sitten mielisairaasta Billy Pilgramista, joka luulee matkaavansa ajassa ja avaruudessa. Varmuudella en osaa sanoa tästä juuta enkä jaata. Ainoa selvä asia on, että teos on kannanotto sodan mielettömyyteen.

Olen lukenut monta sotaa käsittelevää kirjaa viime aikoina, ja vasta tämän teoksen myötä tulin ajatelleeksi, kuinka nuoria sotaan lähetettävät pojat ovatkaan. Mielikuvissa sota on miesten hommaa, mutta todellisuudessa rintamalla taistelevatkin juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet nuoret. Samaa viestiä toitotti omalla tavallaan myös Tuntematon sotilas.

Onneksi teos oli melko lyhyt, sillä omituisuudessaan ja sekavuudessaan lukeminen ei ollut mikään helppo tehtävä. Lankojen piteleminen käsissä aiheutti liiaksi päänvaivaa. Lopussa moni asia jäi vaille varsinaista selitystä, ja jäinkin miettimään miten kävi lopulta Montanalle?

Niin se käy.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

84. Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Itsenäisyyspäivä meni minulla varsin isänmaallisissa tunnelmissa. Luin Tuntemattoman sotilaan loppuun ja katsoin siinä välissä puolihuolimattomasti televisiosta kirjaan perustuvan elokuvan vuodelta 1955. Elokuvan katsominen ennen kuin ehdin saada kirjan ihan loppuun asti oli hieman hämmentävää. Kirjan loppupuolella mielikuvitukseni luomat henkilöhahmot muuttuivatkin elokuvan näyttelijöiksi ja koko miljöö mustavalkoiseksi.


Ennakolta en ollut kovin innoissani tähän kirjaan tarttumisesta. Taustalla on ensinnäkin vähäinen kiinnostukseni sota-aiheita kohtaan ja toisaalta vuosien varrella elokuvan pätkistä (ehkä olen sen joskus nähnyt kokonaankin) muodostunut mielikuva. Vaikka elokuva myötäili kirjan tapahtumia hyvinkin uskollisesti, antaa vielä 50-luvulla elokuvissa tavanomainen "teatterinäytteleminen" tapahtumille koomisen leiman. Kirja päihittää tässäkin tapauksessa elokuvan kiistatta, onhan tarina romaanina paljon uskottavampi ja todellisempi.


Nautin suuresti Linnan kirjoitustyylistä. Teksti on mehukasta ja sillä tavalla suuhun passelia, että sitä olisi mukava lukea ääneen. Erityisesti dialogi saa minulta erityismaininnan. Eri puolilta Suomea sotaväkeen kootut miehet puhuvat omilla murteillaan ja tämä kielien sekamelska on riemastuttava. Monet teoksen hahmot vieläpä ovat varsinaisia vitsiniekkoja ja jutun iskijöitä, joten huumoria kirjassa piisaa.

- Kaikki liika kama pois, kuten tarpeettomat kirjoituslehtiöt ja sensellaiset. Tiedättekös te, pojat, mitä partiolaisten vyöhön on kirjoitettu? Ole valmis. Ole valmis. Jaha, jaha.
- Herra kapteeni. Ei nyt sentähen kirjoituslehtiöitä. Tytöt ne lakkaa antamasta, ellei lemmestä lurita.
Rahikainen sai pidäteltyä naurua aikaan, sillä hänen sanansa saivat lisämerkitystä siitä, että ne uskallettiin lausua kapteenille. Kaarnankin suupielessä käväisi kuiva hymy ja hän puheli:
- Kuulkaas sitä. Kuulkaapas mitä mies puhuu. Lakkaavat antamasta. E...heei, e...heei. Antaahan tyttö, jos se äitiinsä tulee, ja jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää.

Voiko Tuntemattomasta sotilaasta kirjoittaa kirjoittamatta Antti Rokasta? Todennäköisesti ei, joten niinpä kirjoitan minäkin. Esitän kysymyksen Antista. Miksi hän ajautui aina törmäyskurssille upseereiden kanssa? Tahallista härkkimistähän tuollainen ylempien sinuttelu on, mikä ikään kuin toimi lähtöasetelmana sille että heti ensimmäisestä tapaamisesta asti ollaan napit vastakkain. Nousiko Antero väärällä jalalla sängystä vai liekö joku kivi jäänyt kenkään hiertämään jo talvisodassa. Auktoriteetin vastustus jäi minulle vähän epäselväksi Rokan palopuheesta huolimatta.

Viime kesänä harrastin hautausmaamatkailua sen verran, että kävin Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla Juice Leskisen ja myös Väinö Linnan haudalla. Tämä vinkiksi nähtävyyksiä kartoittaville kotimaanmatkaajille. Tarjolla on myös opastettuja kiertokävelyjä.



sunnuntai 4. joulukuuta 2011

83. Ystäväni Owen Meany, John Irving

Koska olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut John Irvingin teoksen Garpin maailma, latasi tämä melko tuore lukukokemus tietynlaisia ennakko-odotuksia saman kirjailijan Ystäväni Owen Meany (Prayer for Owen Meany) -teosta kohtaan. En voi sanoa pettyneeni, sillä Irvingin mielenkiintoinen tyyli yhdistää muuten erilaisia teoksia vahvasti.

Garpin maailmassa pidin erityisesti rakenteesta, jossa aiemmin mitättöminä sivuseikkoina mainituista asioista kasvaa lopulta merkittäviä tapahtumia. Osasin tällä kertaa lukiessani tarkkailla "mitättömyyksiä" ihan eri tavalla. Myös Owen Meanyssä tämä sama pienestä suureksi paisuva rakenne on nähtävissä, mutta se tuntuu paljastuvan varsin hitaasti. Jännitystä kasvatetaan koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, niin että malttamattomuus loppuratkaisun suhteen alkaa olla jo ärsyttävää. Lopussa kiitos seisoo, eikä lukija voi pettyä. Silti olisin valmis tiivistämään keskipaikkeilta turhaa höttöä pois.

Miksi suomalaiset ovat äänestäneet kirjalistalleen Irvingin teoksista Garpin maailman ja britit Ystäväni Owen Meanyn? Molemmissa teoksissa on vahva sanoma, mutta viesti on eri. Molemmissa on mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja jänittäviä tapahtumia. Molemmat tarjoavat ahaa-elämyksiä. En osaa vastata itse tähän esittämääni kysymykseen. En ole lukenut Irvingiltä näitä kahta teosta enempää, joten en voi puntaroida miksi juuri nämä kaksi romaania hänen tuotannostaan ovat päässeet listoille. Ehkäpä blogin lukijoilta löytyy näkemystä tähän asiaan?

Kirja kertoo John Wheelwrightin ystävyydestä Owen Meanyyn ja jälkimmäisen suuresta merkityksestä edellä mainitun elämään. Owen Meany uskoo olevansa Jumalan työkalu, eikä hän usko sattumaan. Tällainen ajatus pienen pojan päässä voi johtaa mihin vain.

"Voi Luoja miten usein olen toivonut että saisin elää uudelleen tuon hetken. Enhän minä siihen aikaan osannut rukoilla - en minä edes uskonut rukouksen voimaan. Jos nyt saisin tilaisuuden rukoilla Owen Meanyn puolesta, tekisin sen paremmin; nyt kun tiedän sen mitä tiedän, pystyisin kenties rukoilemaan tarpeeksi."

Taas on syytä varoittaa, että takakansi on jälleen kerran todellinen kirjan pilaaja. Luin tapani mukaan takakannen vasta viimeiseksi, ja leuka loksahti auki. Mitä himskatin järkeä on tiivistää 2/3 kirjan juonesta takakannen tekstiin ja paljastaa juonen käänteitä, joiden jännittäminen on lukemisen parhaita puolia? Irvingin teokset ovat ehdottomasti sellaisia, joista ei kannata takakansia lukea! Ei edes sellaisten lukutoukkien, jotka valitsevat lukemansa kirjat takakannen perusteella.

torstai 1. joulukuuta 2011

Kirjavinkkijoulukalenteri

Joulukuu on alkanut. Pirkanmaan kirjastojen PIKI-verkkokirjastopalvelu tarjoaa lapsille ja lapsenmielisille kirjoja esittelevän lukuvinkkijoulukalanterin. Itsehän toki jo avasin ensimmäisen luukun samalla miettien, olisiko mahdollista myös lainata kirjat itselle samaa tahtia. Eipä sitä kyllä taida ihan joka päivä kirjastoon asti ehtiä!

Jos tiedät kivoja virtuaalisia joulukalentereita, niin vinkkaa minullekin! Mukavaa ja stressitöntä joulun odotusta teille kaikille!


tiistai 29. marraskuuta 2011

82. Me sotasankarit, Joseph Heller

Me sotasankarit (Catch 22) on sodan mielekkyydelle sama kuin Kafkan Oikeusjuttu on byrokratialle. Tällainen kepeämpi, vaikakin kriittinen, lähestymistapa sotaan oli varsin miellyttävä piristys useiden toisen maailmansodan tapahtumiin viittavien kirjojen jälkeen, joita on tässä vuoden mittaan tullut jo luettua.

Kirjan päähenkilönä on Jossarian, pommikonemies, joka pelkää henkensä puolesta niin paljon, että haluaisi päästä pois sodasta. Vaadittavien lentojen määrää on vain vaikea saada täyteen. Kapulana kotiutumishaaveiden rattaissa on myös sääntö 22.

Hellerin kirjoitustyyli on mukavaa, ja erityisesti pidän hänen tavastaan rakentaa dialogia. Välillä keskustelut olivat kummallisuuksineen ja sarkasmeineen verrattavissa Terry Pratchettin (yksi lempikirjailijoistani) tyyliin. Selailin kirjaa mahdollisen näytepätkän antamiseksi, mutta loppujen lopuksi keskustelut ovat niin kontekstisidonnaisia, että tuskin mikään lainaus saisi arvoistaan vastaanottoa blogiini irroitettuna.

Miksi päätin lukea tämän kirjan, josta en pelkän nimen perusteella paljoa odottanut? Mielenkiintoni herätti kirjan nimeä kantava olut!

Catch 22 -nautinto kahdessa eri muodossa yhtäaikaisesti.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

81. Peltirumpu, Günther Grass

Tämä on taas näitä minulta yli hilseen meneviä teoksia, joissa pitäisi osata lukea rivien välistä jotain syvällisempää tulkintaa ja heijastuksia silloisesta ajasta ja yhteiskunnasta. Nyt siis kaipaan kipeästi kommentteja sellaisilta, jotka ovat lukeneet tämän, saaneet tästä irti jotain ja kaiken lisäksi vielä pitäneet tästä.

Minulle teos ei auennut. Vaikka aloitin lukemisen avoimin mielin, en lopulta voi päätyä parempaan kommentiin kuin teinimäiseen kiteytykseen: "Tää on ihan pimee". Toinen mielessä pyörivä sana on irvokas. Teoksessa on monta mukaansa tempaavaa juonikuviota ja pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena minulle ei jäänyt tästä mitään käteen. Odottelin päräyttävää loppuratkaisua, mutta petyin. Ehkä en osaa asennoitua kirjallisuuteen, joka sekoittaa todellisuuteen vain vähän fantasiaelementtejä. Pitää joko pysyä todellisessa maailmankuvassa tai mennä satumaahan. Välimuodot eivät minulle sovi.

Kirjassa Oscar saa kolmivuotissyntymäpäivälahjakseen peltirummun ja päättää samantien lopettaa kasvamisen. Ainakin ulkoisen kasvamisen. Lopultahan hän on aikuinen mies pienen pojan ruumiissa. Ällöä! Ällöä, koska tietenkin teini-ikäisenä Oscar alkaa kiinnostua tytöistä vaikka on itse ulkoisesti pikkulapsi vasta.

Aluksi kirja muistutti minua Keskiyön lapset -teoksesta, jossa myös sekoitetaan fantasiaa todelliseen maailmaan ja kerrotaan omaa elämänkertaa aloittamalla jo isovanhempien tapaamisesta kertomisella. Keskiyön lapsista minulle jäi lopulta ihan positiivinen mielikuva verrattuna Peltirummun sulkemisen jälkeiseen hämmentävään olotilaan.

tiistai 22. marraskuuta 2011

80. Kapteeni Corellin mandoliini, Louis de Bernières

On hieman hassua, että kirjan nimi on Kapteeni Corellin mandoliini, kun nimihenkilön saapumista tarinaan mandoliineineen saa odottaa pitkälle toista sataa sivua. Nimestä viis, teos on sota-aikaan sijoittuva rakkaustarina, jonka pääasiallinen tapahtumapaikka on Kreikka. Välimerellinen tunnelma oliiveinen, basillika-ruukkuineen ja paahtavine aurinkoineen välittyy tarinasta hyvin sodan raadollisuudesta huolimatta.

Teos on paljon enemmän kuin rakkaustarina. Romaani kertoo muun muassa vahvoista naisista, toveruudesta, selviytymisestä, toisten auttamisesta ja elämän merkityksestä. Teoksessa on paljon huumoria ja jotkut kohdat ovat koomisuudessaan unohtumattomia.

Kertoja ja kerrontatapa vaihtuvat kirjassa vilkkaasti. Tarina etenee monessa suunnassa samaan aikaan ja välillä eri osat kietoutuvat toisiinsa. Alussa monet juonen päät tuntuvat kaaottiselta, mutta kunhan lukemisessa pääsee vauhtiin alkaa yhteyksiä henkilöiden ja taphtumien välillä löytyä. Hauska yksityiskohta on, että lukuja ei ole numeroitu vaan nillä on nimet. Muutamia esimerkkejä luvuista: Metka kissa, Kaikki pyhimyksen ihmeet, Hyvä natsi ja ehdoton lempparini Episodi joka vahvistaa Pelagian uskoa siihen etteivät miehet tiedä mikä ero on urheudella ja arvostelukyvyn puutteella.

Minulle jäi sellainen olo, että kirja loppui kuin seinään. Tähän vaikutti varmastikin, että sormillani tunsin kirjassa olevan vielä sivuja, mutta kun viimeisillä sivuilla olikin kirjailijan ja suomentajan huomautuksia hämäämässä. En siis ollut asennoitunut tarinan loppumiseen niin pikaisesti.

Kirjasta on tehty vuonna 2001 elokuvaversio, jonka päähenkilöinä nähdään Penélope Cruz ja Nicolas Cage. Jälkimmäisen valinta Kapteeni Corellin rooliin kuulostaa nappiratkaisulta. Kapteenin lapsekas pelleily ja vekkuli luonne on helppo kuvitella Nicolaksen tulkitsemina. Penélope kreikattarena ei puolestaan kuulosta lainkaan vakuuttavalta. Täytyy katsoa leffa joskus ihan mielenkiinnosta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

79. Pitkän päivän ilta, Kazuo Ishiguro

Kuinka monta pitkästynyttä haukotusta suodaan lukijalle, kun kirjan aiheena on Britannian läpi autolla matkustavan ikääntyneen hovimestarin muistelot? Saatoin ylittää tuon sallitun rajan tämän teoksen parissa, vaikka hetkittäin tarinassa oli omat kiehtovat ja jännittävätkin kohtansa. Koko kirjan pointti piileekin vasta sielä kolmella viimeisellä sivulla, jossa päästään jakamaan sellaista elämänviisautta, että jokaisen tulisi ottaa siitä opikseen.

Kirjan päähenkilö, Stevens, on henkilöhahmona mielenkiintoinen ja avaa näkymän hovimestarien maailmaan. Mitä arvokkaan ja jäyhän miespalvelijan pään sisällä liikkuu? Stevens on lojaali, ahkera, uhrautuvainen ja organisointitaidon ihme. Hän ei ole nokkelien sutkausten mies, mutta koettaa kyllä kehittyä sillä saralla. Siltä osin siis hyvin erilainen hovimestari, kuin toisaalta tunnettu Jeeves.

Ajattelin, että tästä on ihan tuore elokuvaversio, mutta kurkkaus IMDB:een paljasti leffan olevan vuodelta 1993. Eipä se siis niin kovin tuore olekaan. Olisi mielenkiintoista nähdä miten tarina toimii elokuvamuodossa. Ainakin siitä on aikoinaan ammattipiireissä tykätty, koska elokuva on saanut peräti kahdeksan Oscarehdokkuutta!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Top 10 -haaste

Luettua-blogin Sanna on haastanut minut Top 10 -haasteeseen jo viime kesänä. Heinäkuu oli minulle kuitenkin kiireistä aikaa, enkä ehtinyt paljoa lukea enkä bloggailla. Niinpä haaste jäi minulta tuolloin huomaamatta. Ehkä ei kuitenkaan ole vielä myöhäistä miettiä vastauksia tähän haasteeseen, jossa pitää kymmenen lempikirjan lisäksi listata myös kymmenen lempparia kosmetiikkatuotteista.

Aloitetaanpa vaikeammasta päästä, eli kosmetiikasta. Itsestään huolehtimisen kuukausitolkulla laiminlyöneenä kotiäitinä tuskin muistan kymmentä kosmetiikkatuotetta, mutta koetetaanpa. Laajennetaan kosmetiikka-termi koskemaan nyt vähän kaikenlaisia naisten tuotteita ja omaan kauneudenhoitoon liittyvään. Ehkä siten tulee se 10 täyteen.

Kotiäidin kosmetiikkalista Top 10
(Ei parhaus- vaan mieleenpälkähdysjärjestyksessä)

1. Joe Blascon meikkivoide (ihan MUST, sillä piilottaa naamasta vaikka nenän, eikä sitä ole testattu eläimillä)
2. Dermosilin koivushampoo (pestessä olo on kuin vastalla/vihdalla naamalle humauttaisi)
3. Bodyshopin kookostuoksuinen vartalovoi (alunperin raskausarpien torjuntaan hommattu, mutta hyvä myös kuiville kyynärpäille)
4. Acnex (ainoa oikeasti näppylöihin tehoava aine, apteekista)
5. Yves Rocherin verigreippisuihkugeeli (huumaava tuoksu)
6. Kotikutoinen käsihoitoaine ("salainen" resepti hyvään omatekoiseen käsihoitoon)
7. Hieno suomalainen tervashampoo (hieman savusaunan tunnelmaa sähkösaunailtaan)
8. Miramen vadelman makuinen huuliasva (vaikka nyt onkin käytössä Labellon mustikka, nam nam molemmille)
9. Lumene Excellenght mascara (tätä käytin viimeksi kun aktiivisemmin meikkailin)
10. Sitten tykkään niistä pienistä kasvonaamiopussukoista, joissa on kaikkia suklaanaamioita sun muita, mutta enpä muista niitten merkkiä...


Koska myös lempikirjojen listaaminen on aika haastavaa puuhaa, ajattelin helpottaa tehtävää listaamalla kymmenen lempikirjaa tämän luku-urakan aikana vastaan tulleista kirjoista. Tämä rajaus auttaa asiaa vain vähän. Otetaan vielä suomalaiset kirjat pois sopasta, niin on edes jotain mahdollisuuksia saada mainittua vain kymmenen parasta.

Luku-urakkakirjojen Top 10
(Ei parhausjärjestyksessä, se olisi mahdotonta)

1. Aikamatkustajan vaimo, Audrey Niffenegger
2. Hiiriä ja ihmisiä, John Steinbeck
3. Jumalat juhlivat öisin, Donna Tartt
4. Leijapoika, Khaled Hosseini
5. Orjattaresi, Margaret Atwood
6. Oma taivas, Alice Sebold
7. Tuulen varjo, Carlos Ruiz Zafón
8. Häivähdys purppuraa, Alice Walker
9. Uhrilampaat, Thomas Harris
10. Pahuus, Jan Guillou

Koskapa tämä haaste on aika tehokkaasti kiertänyt jo näitä kirjablogeja, laitan haasteen eteenpäin ihan muualle! Olepas hyvä Luru ja Leikkisä by Luru -blogi.

78. Sovitus, Ian McEwan

Sovitus (Atonement) oli kirjaston hyllyssä Ian McEwanin romaaneista kaikkein paksuin. Tottakai. Luku-urakan loppurutistusta ei ole ohkaisilla opuksilla suosittu. Jäljellä on järkäleitä järkäleiden perään.

Sovitus sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan ympärille. Teos ei kuitenkaan keskity kertomaan pelkästään sodasta. Tarinan idea on perhosefektissä eli siinä, miten pienikin päätös toimia tietyllä tavalla voi käynnistää kohtalokkaan tapahtumien ketjun. Kirja alkaa niinkin viattomissa puitteissa, kuin lasten itse suunnitteleman näytelmän harjoittelemisella. Tähän samaistuin hymy huulilla, sillä itsekin lapsena suunnittelin ja ohjasin pieniä näytelmiä, joihin aikuiset kutsuttiin yleisöksi.

Tarina lähti käyntiin melko hitaasti ja meni toista sataa sivua ennen kuin kirjassa alkoi tapahtua mitään. Alusta asti oli kuitenkin viihdyttävää, kuinka tarinaa kerrottiin useiden henkilöiden kautta ja sama kohtaus saatettiin kertoa useita kertoja, mutta eri vinkkelistä. Kirjassa olisi potentiaalia erinomaisuuteen, mutta jotenkin se jää puolitiehen. Tiivistämällä viidesosa tai neljäsosa kirjasta pois, paketti pysyisi varmasti paremmin kasassa ja kehuisin teosta nyt ylistävin sanankääntein.



torstai 10. marraskuuta 2011

77. Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

Maa on syntinen laulu kuulostaa ihan Yö-yhtyeen hittikappaleen nimeltä. Jos kyseinen orkesteri ei ole vielä tehnyt kirjaan perustuvaa biisiä, suosittelisin tarttumaan toimeen. Ideaani saa vapaasti käyttää.

Tarina kertoo pienen kyläyhteisön elämästä Lapissa. Sen kummemmin en hahmota mitään erityistä juonta, joskin pieni draaman kaari sitoo tarinan alun ja lopun näppäräksi nipuksi. Romaanin tapahtumia ovat muun muassa uskonnolliset seurat, puukkotappelut, savotta, maatalon työt ja seksi. Vaikka tageihin merkkasin kirjan lokeroon erotiikka, ovat kirjan seksikohtaukset liian rivoja vastatakseen mielikuvaani erotiikasta. Varsinkin kun yleensä jompikumpi osapuoli oli jollakin asteella vastahankainen tilannetta kohtaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni jonnekin 1940-luvulle ja mielenkiintoisinta teoksessa onkin tuonaikaisten normikäsitysten ja käyttäytymisen tarkkailu sekä sukupuoliroolit.

Kirjan kerronnassa paras osa ovat dialogit, joissa on tietenkin käytössä lappilainen murre. Kyseinen murrealue ei ole minulle tuttu, mutta monet murteellisuudet muistuttivat muista murteista tai ruotsin kielestä tuttuja sanoja. Ymmärtämisessä ei siis ollut ongelmia, toisin kuin voisin kuvitella vaikkapa Rauman murteella kirjoitetun kirjan kanssa olevan... Kerronnassa on mukana myös useita runoja, joille en kyllä oikein lämmennyt.

Kaiken kaikkiaan ihan neutraali lukukokemus. Ei eritysesti mitään positiivista eikä negatiivistakaan sanottavaa. Erityismaininta kuitenkin siitä, että kerrankin jossain kirjassa imetetään vauvaa. Hieno homma!

tiistai 8. marraskuuta 2011

Valtakunnallinen lukuhetki

Huomio kaikki lukutoukat!

"Suomen ensimmäinen Valtakunnallinen lukuhetki järjestetään 23.11.2011. WSOY:n kirjallisuussäätiö haastaa kaikki suomalaiset hiljentymään kirjan ääreen 23.11. klo 19–19.15. Lyhytkin hetki kirjan parissa lataa akkuja, rauhoittaa, ilahduttaa ja opettaa.

WSOY:n kirjallisuussäätiön tarkoituksena on tukea suomalaista kirjallisuutta ja lukuharrastusta. Haluamme herättää lapset ja aikuiset muistamaan, miten kivaa ihan perinteinen lukeminen on. Toivomme, että 23.11. jokainen meistä lukisi ainakin hetken itselleen, lapsilleen, puolisolleen tai ystävilleen.

Hektisessä nykymaailmassa kirjat ja niiden sisällöt tahtovat jäädä viihteellisempien ajanvietemuotojen alle, vaikka kirjojen tarinat ovat kiehtovin ja kehittävin mahdollinen fantasiamaailma. Jokaiseen päivään mahtuu lukuhetki. Vaikka lapsi osaisi itsekin lukea, hän nauttii siitä, että hänelle luetaan. Kun lapsen lukutaito kehittyy, roolit voi heittää välillä vaikka toisin päin, lapsi voi lukea aikuiselle.

Tarinoiden kautta voi käsitellä iloa ja onnea sekä käydä läpi pelottaviakin asioita. Tarinoihin mieltynyt lapsi jatkaa lukemista luontevasti myös kasvettuaan ja opittuaan itse lukemaan. Lukutaito on yksi elämämme tärkeimmistä taidoista. Tarinat kannattelevat myös varttuneempia lapsia, nuoria ja meitä aikuisiakin elämässä eteenpäin."

Haastan kaikki mukaan yhteiseen lukuhetkeen. Lukuhetki-tapahtuma myös Facebookissa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

76. Pahuus, Jan Guillou

Jan Guilloun Pahuus on yksi yleisimmistä hakusanoista, joilla lukijoita blogiini Googlen kautta tulee. Ihmeellistä, kun itsekin luin kirjan vasta nyt. Ehkä kirja on yleinen kirjallisuusesseen aihe? Jokaiselle esseetä tästä kirjasta tekevälle suosittelen kyllä ehdottomasti koko teoksen lukemista ajatuksella. Kirja on luku-urakkani parhaimmistoa. Niin jännittävä tarina, että pakolliset ruoka- ja nukkumistauot lukemisen välissä olivat täynnä malttamatonta tuskaa ajatusten kääntyessä spekulointiin siitä, miten seuraavaksi kävisikään!

Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tukholmalaispoika Erik, joka sietää tosi paljon turpiin. Hän tietää, että tapellessa ei koskaan saa näyttää pelkäävänsä. Tappelu on yhtä lailla korvien välissä kuin nyrkeissä. Erik osaa tapella, mutta mieluusti hän muuttaisi elämänsä suunnan ja pääsisi kokonaan eroon väkivallasta. Urheilullisella ja älykkäällä Erikillä on haaveena saada keskikoulu kunnialla läpi, jotta pääsisi jatkamaan opintoja lukiossa.
"Haaste sujui aina tietyn rituaalin mukaan. Ottelijat asettuivat vastatusten ja syytivät muutaman minuutin toisilleen solvauksia, enimmäkseen vastapuolen arkuudesta. Sitten oli vain saatava vastustaja lyömään ensin ja vähän arastellen, jolloin itse saattoi lyödä takaisin ja täysillä. Vastustajaa saattoi vaikkapa napautella muutaman kerran nenälle, kunnes toinen menetti malttinsa ja yritti lyödä takaisin. Silloin rituaalipuoli oli hoidettu ja tappelu oli käynnissä. Rituaalin aikana katsojat kerääntyivät hihkuvaksi ringiksi ympärille yllyttääkseen tappelun vauhtiin mahdollisimman nopeasti, ennen kuin yksikään valvova opettaja ehti paikalle."

Jos pidit Kärpästen herrasta, pidät todennäköisesti myös Pahuudesta. Molemmissa kirjoissa käsitellään samanlaisia teemoja valtasuhteista, ryhmädynamiikasta, julmuudesta, reiluudesta ja ystävyydestä. Muistuttaapa Erikin ystävä Pierre myös jonkin verran Kärpästenherran Possua. Tämä tarina ei kuitenkaan sijoitu trooppiselle saarelle vaan enemmänkin harrypottermaisesti koulumaailmaan.

Pidin päähenkilöstä kovasti ja hän on mielestäni oikein cool sellaisessa positiivisessa mielessä. Vaikka kirja on väkivaltainen ja siinä mielessä rankka luettava, nousi tämä teos omien lempikirjojeni joukkoon. Pelkän nimen perusteella tuskin koskaan olisin tähän tarttunut, nyt kirja tuli vastaan kirjastossa lähes sattumalta! Huomio kaikki lukutoukat, joilla tämä on lukulistalla: Antakaa Pahuuden etuilla lukujonossa ja lukekaa ihmeessä heti.

Koska itse en paljasta kirjoituksissani liikaa tarinan juonesta, voi kirjasta lukea lisää muistakin blogeista:
100 kirjaa (Veera)
100 kirjaa (Ida)
Takkirauta
Lukublogi
Kaiken voi lukea
Lukuhetket

perjantai 4. marraskuuta 2011

75. Riivaus - Romanttinen kertomus, A S Byatt

Olipa kerran pari 1800-luvulla elänyttä runoilijaa, jotka inspiroivat toisiaan. Olipa toisenkin kerran 1980-luvulla pari kirjallisuuden tutkijaa, jotka alkoivat etsiä selityksiä yli vuosisata sitten sattuneille tapahtumille. Tämän tarinan kertoo Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance).

Teoksen alussa lainataan Nathaniel Hawthornen sanoja. joiden vuoksi täytyy pohdiskella, voiko kirjaa ollenkaan arvioida samoilla perusteilla kuin muita lukemiani teoksia. Ehkä rakkauskertomukselta ei voi odottaa yhtä paljon kuin romaanilta voisi?
"Kun kirjailija kutsuu teostaan Romanttiseksi kertomuksesi, on tuskin tarpeen huomauttaa, että hän haluaa varata sekä teoksensa kirjoittamistavan että sen aineiston suhteen itselleen tiettyä liikkumavaraa, jota hän ei tatsoisi oikeudekseen omaksua, jos hän olisi ilmoittanut kirjoittavansa Romaanin."

Kirjan toteuttamistapa on mielenkiintoinen. Se koostuu sekä kahdessa ajassa seurattavista tapahtumista että kirjeenvaihdosta, päiväkirjamerkinnöistä, otteista kirjailijoiden teoksista ja runoista sekä muista kirjallisista lähteistä. Ideassa on itua, mutta jotenkin kaikki nämä palaset eivät sopineet niin saumattomasti yhteen, että kirja olisi jaksanut kiinnostaa. Teosta kuvaa mielestäni hyvin sana "soppa". Lähinnä koetin nopsaan päästä lukemaan loppuratkaisun. Pakko myöntää että harpoin monien runojen yli ihan vain pitkästymisen vuoksi.

Kirjassa on monta mielenkiintoista henkilöhahmoa, mutta pokassa oli toki pitelemistä kun erään sivuhenkilön sukunimi on Blackadder. Brittihuumoria arvostaville Mustan kyyn on tehnyt tutuksi Rowan Atkinsson.



maanantai 31. lokakuuta 2011

74. Lolita, Vladimir Nabokov

Tiedättehän sananparren teinilolitasta? Se on peräisin tästä kirjasta. Lolita on pedofiilin puolustuspuhe. Teos on päähenkilön päiväkirjamainen tunnustus ja puolustus. Hän ei näe tehneensä mitään pahaa. Hän rakastaa pientä Lolitaansa päästä varpaisiin. Sitäpaitsi eivät ne tytönhetukatkaan mitään viattomia nuppusia ole, tahallaan flirttailevat. Tämä onkin mielenkiintoinen tarkkailun kohde lukiessa: Mitkä ovat todellisia tapahtumia ja mikä on totuus? Mitä värittää päähenkilön mielikuvitus, ja kuinka paljon?

Nyt haluan esittää seuraavan ajatuksen. Yhdeksän ja neljäntoista ikärajojen välillä on tyttöjä, jotka eräille noidutuille matkamiehille, kaksi tai kolmekin kertaa heitä vanhemmille, paljastavat todellisen luontonsa, joka ei ole inhmillinen vaan nymfinen (toisin sanoen demoninen); näistä valituista olennoista minä aion käyttää nimitystä "nymfetti".

Varsinkin näin itse tyttölapsen äitinä tarina aiheutti pelkoja ja huolestumista. Tunnekirjo on lukiessa enemmän siellä huonojen tuntemusten puolella, mutta kokonaisuutena kirja on mielenkiintoinen kuvaus himoista, vallankäytöstä, syyllisyydestä, pelosta... Olen ihan tyytyväinen, että luin kirjan. Olihan se ajatuksia herättävä ja ajankohtainen nykyaikanakin. Alkuperäinen teos ilmestyi 1955 ja voin vain kuvitella millaista kohua se on silloin aiheuttanut!

Sitten pitää vähän ruotia suomennosta. Kirjassa keskusteltiin välillä ranskaksi, jopa ihan pitkiä lauseita, ilman että niitä olisi edes alaviitteessä selitetty. Koska en puhu ranskaa, jäi moni toteamus ymmärtämättä. Lisäksi kirja vilisi omituisia sanavalintoja ja suoraan käännettyjä virheellisyyksiä, joista mieleen jäi ainakin Hourglass Lake eli Tuntilasijärvi. Mikä ihmeen tuntilasi? Todennäköisesti järvi on saanut nimensä tiimalasimaisen muodon mukaan, vai mitä?

Etsin tämän kirjan kijastosta, koska näin Paulan lukeneen tämän juuri ja kirjoittaneen siitä blogissaan. Nyt uskalsin itsekin vilkaista hänen kommenttinsa, ja allekirjoitan kyllä kaiken hänen sanomansa. Olisi mielenkiintoista lukea tarina myös Lolitan näkökulmasta, mutta olisikohan se vielä ahdistavampi kokemus?

tiistai 25. lokakuuta 2011

Matkalle kirjailijoiden maailmaan

Törmäsin tällaiseen Lomalinjojen mainokseen:

Kahden tunnetun naiskirjailijan Englanti

Kirjallisuusmatka Englantiin vie kahden merkittävän brittikirjailijan, Agatha Christien ja Jane Austenin, jalanjäljille. Matka vie niihin maisemiin, joissa he liikkuivat, elivät ja imivät vaikutteita. Viiden päivän kirjallisuusmatkan kohteita ovat mm. Agatha Christien Greenwayn kesäpaikka ja Jane Austenin kotikaupunki Bath.

Hieman hintava reissu, mutta olisipa kyllä ihanaa! Toisaalta, jos suunnittelisi tällaisen reissun Brittein saarelle ihan omatoimisesti, voisi Austenin ja Agathan lisäksi soppaan heittää vielä muitakin kirjallisia ja tv-sarjojen paikkoja. Tuleeko mieleen mielenkiintoisia paikkoja, jossa olet käynyt tai haluaisit käydä? Kaikki vinkit otetaan kiitollisina vastaan suunnitelmien laatimista varten!

maanantai 24. lokakuuta 2011

73. Uhrilampaat, Thomas Harris

Clarice Starling on opintojensa loppusuoralla poliisiopistossa ja toivoo pääsevänsä valmistumisen jälkeen töihin Käyttäytymistieteen laitokselle. Hän ottaa siis mielellään vastaan pieniä askareita laitokselta jo opintojensa oheen, mutta näissä hommissa hän ajautuu ikään kuin sattumalta etsityn sarjamurhaajan jäljille.

Olen nähnyt tämän elokuvan ollessani vielä melko nuori. Väittäisin, että kyseessä on ollut ehkä vuosi 1993, jolloin olin itse 13-vuotias. Elokuvaa oli hehkutettu minulle etukäteen kovasti, mutta koska tällainen genre oli minulle aivan uusi tuttavuus en pitänyt elokuvaa kovinkaan häävinä. Nyt kirjan luettuani olen aivan täpinöissäni ja tahtoisin nähdä leffan uudestaan uusin silmin ja kypsemmästä näkökulmasta. Sen verran elokuva on kuitenkin jäänyt mieleen, että näin Hannibal Leckterin roolissa loistavan Anthony Hopkinssin myös mielikuvissani kirjaa lukiessani.

Hannibal Kannibal, todellinen herkkusuu. Luottaisitko mihinkään tämän miehen sanomaan?

Kirjan kerronta oli siinä mielessä mestarillista, että henkilöhahmojen tunnetiloihin pääsi helposti sisään. Kyse ei ole pelkästään pelosta ja inhosta, mukana on kosolti raivoa, kunnianhimoja, turhautumista ja myös helliä tunteita. Hahmojen mukana huomaa elävänsä ja heitä kannustaa onnistumaan (paitsi siis kuitenkaan sarjamurhaajaa, jonka toivoo jäävän kiinni) ja epäonnistumisen hetket ja mönkään menevät suunnitelmat turhauttavat itseäkin. Jännittävä ilmapiiri ja suupalan kokoiset luvut tekivät kirjasta niin helppoa luettavaa, että hotkaisin sen lähes yhdellä kertaa. Takakannen suljettuani sydän tykytti vielä hieman tavallista tiuhemmin, mikä on varma vakuutus siitä että teos on monen kiitoksen arvoinen.

Kirja on ilmestnyt vuonna 1988, aikaan ennen kännyköitä ja googlea. Kuinka paljon helpompaa sarjamurhaajan metsästäminen nykyaikana onkaan, kun voit itse löytää tietoja, jotka ennen piti kaivaa asiantuntijan avulla homeisen kirjastoholvin takimmaisesta arkistokaapista? Kyllähän siinä myös jännitys kärsisi, jos heti vaaran uhatessa voisit hälyttää apua sen sijaan, että mietit missä on lähin puhelinkioski. Luin joskus jonkun kriitikon (todennäköisesti kyseessä oli mainioMarko Ahonen) kirjoituksen, jossa hän ehdotti telvisiomaailman jäädyttämistä 90-luvun puoliväliin, juuri siitä syystä, että kännykät eivät pilaa kaikkia seikkailuja pelastamalla sankarit pinteestä liian helpolla. Ei mikään pöllömpi idea.

lauantai 22. lokakuuta 2011

72. Kaksi kaupunkia, Charles Dickens

Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities) kertoo kahteen kaupunkiin, Pariisiin ja Lontooseen, sijoittuvan tarinan. Ei ihme, että kirja on nimetty tarinan sijoittumisen mukaan eikä jonkin juonellisen seikan perusteella. Pitkään nimittäin tuntuu siltä, että kirja on kokoelma yksittäisiä osasia, kohtauksia, juonen pätkiä ja hahmoja, jotka eivät käy mitenkään yhteen. Loppupuolella kuitenkin kaikki loksahtaa kohdalleen ja Dickensin mestarilliset kyvyt tarinan kutojana paljastuvat. Saman tapaisen loksahdustunteen olen aikaisemmin kokenut Garpin maailman kanssa, jossa pienet osaset punoutuivat yhteen pikku hiljaa tarinan edetessä.

Tämä oli ensimmäinen koskaan lukemani Dickensin kirja. Tältä kirjailijalta on BBC:n listalle päässyt peräti kuusi teosta, mikä on huima määrä. Odotan mielenkiinnolla, mitä muilla listalle päässeillä kirjoilla on minulle tarjottavanaan. Pelkästään tällainen pienistä puroista suureksi tarinaksi muovautuva rakenne ei varmasti riitä nostamaan kuutta kirjaa sadan parhaan joukkoon. Muissa teoksissa on luultavasti siis omat koukkunsa. Tarinana tuttu on toki Joulutarina (Chirstmas Carol), jonka ajattelin lukea joulukuussa.

Mielenkiintoinen seikka on kuitenkin, että KSML:n listalla ei ole ainokaistakaan Dickensin kirjaa. Onko hänen teoksissaan ja tyylissään siis jotain mikä kolahtaa nimenomaan britteihin, mutta mitä suomalaiset eivät ymmärrä?

perjantai 21. lokakuuta 2011

Mitä haluaisit kysyä kirjaurakoitsijalta?

Vielä on pari kuukautta kirjaurakkaa jäljellä ja monta kirjaa edessä. Valmistaudun jo pikku hiljaa loppureflektioon. Nyt on siis aika keksiä kysymyksiä luku-urakkaan liittyen. Vastaan niihin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen, kun mietin koko vuotta ja pohdiskelen, tulikohan se käytettyä hyödyllisesesti!


keskiviikko 19. lokakuuta 2011

71. Häivähdys purppuraa, Alice Walker

14-vuotiaana Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Näistä kirjeistä koostuu Häivähdys purppuraa (The Color Purple). Heti ensimmäinen kirje aiheutti tunneryöpyn ja ennakkoaavistuksen, että lukukokemuksesta tulisi rankka. Kirjan henkilöhahmot saivat minut nopeasti otteeseensa ja heidän kohtalonsa alkoivat kiinnostaa minua niin kovin, että en malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin sain sen loppuun. Kirja oli niin hyvä, että univelkainen kotiäiti tinki yöunestaan pari tuntia vain lukeakseen. Jo sen pitäisi kertoa aika paljon!

Joskus takakannen lukemattomuudesta voi olla jopa haittaa. Minulla meni tämän kirjan kanssa pari ensimmäistä lukua, ennen kuin älysin päähenkilöiden olevan amerikan mustaa väestöä. Eihän kirjailija kuitenkaan voi luottaa siihen, että lukijalla on mitään ennakkokäsityksiä tai tietoja kirjasta ennen siihen tarttumista. Tarkoitan tällä sitä, että jos haluaa lukijan olevan kärryillä heti alkumetreiltä tapahtuma-ajasta, päähenkilön iästä tai maasta johon kirja sijoittuu, niin kyllä se pitää tuoda tarinassa heti esille.

Celien kouluttamattomuus näkyy kirjeissä käytetyssä kielessä. Luulenpa, että alkuperäinen teos olisi mielenkiintoista luettavaa kielen kannalta. Suomennoksessa koulutuksen puute näkyy ilahduttavina murteellisina sanavalintoina (jokka, enstemmäinen), yhdyssanavirheinä ja alkaa tekemään -muotoa käyttämällä. Mukana on myös muutamia muiden Celielle kirjoittamia kirjeitä, joissa kieli onkin ihan erilaista. Vuosien varrella Celiekin aikuistuu ja kirjoitustyyli vähän muuttuu. Hänen luonnettaan on kiva tarkastella, sillä kirjeisiinsä hän usein kirjoittaa mitä meinasi sanoa jollekulle mutta jätti sanomatta ym. pieniä seikkoja. Peilasin tätä vähän omaan luonteeseeni, joka on vähän päinvastainen. Olen vasta viime aikoina opetellut, että välillä voi pitää asiat ihan omana tietonaan eikä kaikkea tarvitse toitottaa ääneen.

maanantai 17. lokakuuta 2011

70. Baskervillen koira, Sir Arthur Conan Doyle

Olipas hassua, että en varautunut tämän kirjan olevan Sherlock Holmes -tarina, vaikka tunnistinkin kirjailijan. En osannut edes kyseenalaistaa ajatustani Conan Doylen kirjoittaneen kuuluisan etsiväsarjan lisäksi yhden erillisen pienen kauhutarinan nummella asustavasta kummituskoirasta.

Olen todella suuri Hercule Poirotin fani, mutta olen ajatellut olevan yleissivistyksen kannalta tärkeää tutustua myös Sherlock Holmesiin. Vaikka väitänkin, että en ole aikaisemmin lukenut hänen seikkailuistaan, niin tämä tarina oli kovin tutun oloinen. Olisinko saattanut nähtä tästä televisiosovelluksen? Mahdottoman noloa olisi, jos paljastuisi että olen jo lukenut kirjan tänä vuonna ja vain unohtanut vetää sen yli listasta edellisellä kerralla. Niin tutulta se kuitenkin tuntui, että en edes pitäisi täysin mahdottomana tällaistakaan mokaa.

Vaikka tarinat itsessään eivät olisikaan tuttuja, niin moni tietää Holmesista ainakin piipun, suurennuslasin ja hatun. Näiden alkuperästä en osaa enempää sanoa, sillä Baskervillen koirassa näistä mainittiin ainoastaan piippu. Tuttuja juttuja ovat myös Holmesin osoite Baker Streetillä ja hänen toverinsa tohtori Watson. Kirjasarjassa tarinan kertojana toimiikin nimenomaan Watson, joka kirjoittaa etsiväystävänsä seikkailut kirjoiksi. Tämä on oiva valinta kertojaksi, koska näin lukija tietää saman minkä Watsonkin, mutta ei kaikkea mitä Holmes. Näin tilaa omille päätelmille jää reilusti. Se onkin mielestäni parasta tällaisissa kirjoissa, kun saa itse koettaa päätellä ratkaisua mysteeriin.

Minä ja siskoni Baker Streetin metroasemalla Holmesin kotona vierailun jälkeen kesällä 2009.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

69. Rouva Bovary, Gustave Flaubert

Haukotus ja kyllästys. Puolen välin paikkeilla aloin ihmetellä, että milloin kirja pääsisi vauhtiin. Huokailin sivunumeroita vilkuillen. Kun huomasin, että juoni ei tämän kummoisempi olekaan, aloin jo epäillä että tämä tarina ei lopu koskaan? En saattanut ymmärtää, mitä niin ansiokasta tässä kirjassa on, että se on pitänyt listata lukemisen arvoiseksi. Niinpä, tarinaa olisi pitänyt osata tarkastella ennakkoluulottomasti sen ilmestymisajankohdan ja senaikaisten yhteiskunnan olojen mukaan. Nykymittapuulla tarinassa ei ole mitään erityisen hätkäyttävää, mutta ennen oli erilaista.

Tässä lainaus suoraan wikipediasta: "Rouva Bovary (ransk. Madame Bovary) on ranskalaisen kirjailijan Gustave Flaubertin tunnetuin romaani. Rouva Bovaryn julkaisu 1857 aiheutti skandaalin ja sitä syytettiin siveettömyydestä. Kirja sai painoluvan vasta oikeusjutun jälkeen. Nykyisin romaania pidetään yhtenä ensimmäisistä moderneista realistisista romaaneista." Enempää ei kannata wikipediastakaan lukea, sillä heti seuraavassa kappaleessa spoilataan kirjan juoni paljastamalla tarkemmin sen aihe. Riittää kun tietää, että tarina on kertomus onnellisuuden etsimisestä ja paremman elämän tavoittelemisesta.

Hätkähdyttävää on huomata, että kirja on ilmestynyt samaan aikaan kuin Brontën sisarusten romaanit. Niissä rakkaudenosoitukset eivät olleet kuumia katseita tai käsipuolessa kävelemistä kummempia, kun taas Madame Bovaryssä hukutaan suuteloihin ja mennään pidemmällekin. Ei siis ihme, että teos on aiheuttanut kohua.

Tästä tuli nyt aika lyhyt blogipostaus, mutta en yksinkertaisesti keksi enempää sanottavaa. Lukukokemuksesta ei jäänyt käteen oikeastaan yhtään mitään. Naureskellaan nyt kuitenkin pikutuhmasti, kuinka postauksen järjestysnumero osui sopivasti ranskalaiseen ja siveettömään teokseen. Melko passelia!

lauantai 15. lokakuuta 2011

68. Syvä uni, Raymond Chandler

Kohtalokkaita naisia, tupakansavua, nautinnollisia juomia, paukkurautoja, varjostamista, pitkiä sadetakkeja ja sälekaihdinten välistä hämyiseen toimistoon leviävää valoa. Syvä uni tarjoaa tarinalle juuri sellaiset puitteet, mitä kunnon dekkarissa kuuluukin olla. Ei ollut laisinkaan vaikeaa kuvitella kertojan ääntä ja puhetyyliä, onhan tällaista dekkarijuttua varioitu televisiossa ja elokuvissa useat kerrat. Monien mieleen palaavien parodioiden vuoksi oli välillä pokassa pitelemistä, kun varsin vakavat kohtaukset näyttäytyivät vallan koomisessa valossa.

Tällaiseen dekkarin kerrontatyyliin kuuluu mielenkiintoinen ja mielikuvituksellinen tapa havainnoida ympäristöä yksityisetsivän silmin ja päätelmiä tehden. Mielenkiintoinen kieli ja kuvailu ovat hyviä syitä lukea tämä kirja, vaikka ei dekkareista varsinaisesti pitäisikään. Erityisesti minua huvitti kohta, jossa kerrotaan viidestä arkistokaapista kolmen olevan tyhjiä sanomalla, että ne ovat täynnä Kalifornian ilmaa. Tärkeä osa on myös naisten katselemisessa sillä silmällä:
"Häntä kannatti jopa tuijottaa. Hän tiesi ikävyyksiä. Hän loikoi modernilla sohvalla tohvelit lattialla, joten minä siis tuijotin hänen sääriään, jotka olivat melkein olemattomien silkkisukkien peitossa. Näytti siltä että ne oli suorastaan tarjottu tuijottettaviksi. Sääret näkyivät polviin asti ja toinen niistä pitkälti polven yläpuoellelle. Polvet olivat pehmeät ja pyöreät, eivät luisevat eivätkä terävät. Pohkeet olivat kauniit, nilkat pitkät ja hoikat; niissä oli tarpeeksi linjaa sävelrunoelman aiheeksi."

Tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Philip Marlowe on kova jätkä, mutta rehti ja sympaattinen. Jokin hänen nokkeluudessaan muistutti etäisesti Sieppari ruispellossa -teoksen päähenkilöä, joskin Marlowe on rutkasti kohteliaampi ja aikuisempi.

Välillä lukeminen tuntui tietokonepelin pelaamiselta. Siis sellainen johtolankojen kerääminen ja ongelmatilanteista selviäminen. Ehkä osansa on sillä, että olen pelannut Sam & Max -peliä, jossa juurikin ollaan dekkareita!
Tässä tietokonepelistä tutut yksitiysetsivät Sam ja Max.

perjantai 14. lokakuuta 2011

67. Jumalainen näytelmä: Helvetti, Dante

Huh, kylläpä helvetti on kaamea paikka. Danten Helvetin (eli Infernon) luin netitse Project Gutenbergin kautta. Kyseessä on Eino Leinon kehuttu suomennos. Leino on tehnyt hyvää työtä, sillä teksti on ymmärrettävämpää luettavaa kuin hänen oma runoteoksensa Helkavirsiä. Tällä kertaa ehkäpä vain noin joka seitsemännessä lauseessa oli jotain minulle käsittämättömän merkillistä. Apuna tuntemattomien henkilöiden tunnistamisessa ynnä muussa epäselvässä on peräti 224 alaviitettä, joista en ihan kaikkia jaksanut käydä läpi. Luulenpa, että olisin saanut enemmän irti Elina Vaaran nykykielellisesti suomentamasta versiosta, mutta en tiennyt sellaisesta riittävän ajoissa.

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää -ilmoituksella toivotetaan tervetulleeksi helvettiin. Muistaakseni teinivuosinani tämä sama teksti komeili makuuhuoneeni ovessa. Matkalle helvettiin kertojan (joka siis on kai Dante itse) vie Opas, jota myös Mestariksi välillä kutsutaan. Matka kulkee läpi helvetin yhdeksän piirin, mutta en osaisi sanoa millainen synnintekijä mihinkin piiriin kuuluu, lunttaamatta tätä Wikipediasta. Sen verran vaikealukuista teksti kuitenkin oli.

Mitä kuitenkin voin sanoa, niin tarina toisti jatkuvana luuppina samaa keskustelua, joka meni tähän tapaan:
- Hei, mikäs mies sinä olet?
- Kuka kysyy?
- Noh, tässä vain ole tutustumassa helvettiin tämän oppaani kanssa. En ole kuollut.
- Kappas. Elävä mies helvetissä. Mitäs maanpäälle kuuluu? Vieläköhän minut muistetaan...
- Niin, haluaisin tietää mitä syntiä olet tehnyt että sinua noin rangaistaan?

Helvetti on toki pullollaan mitä mielenkiintoisempia rangaistuksia synnintekijöille. Yksi lemppareistani on tämä:
"Näin varmaan—nään sen vielä silmissäni ma varren käyvän vailla päätä, aivan kuin kulki muukin joukko synkkä tämä.
Tukasta kantoi päätä irtonaista hän käsin niinkuin lyhtyä; se meihin loi katsehen ja virkahti: »Voi mua!»
Omalle näytti tietä kantajalleen: olivat kaks ja yks he sentään; kuinka tuo käy, Hän tietää, joka kaikki säätää.
Hän tultuansa sillan alle juuri kohotti käden, joka päätä kantoi, sen sanat että lähempää nyt kuuluis.
Pää puhui: »Nähnet vaivan vaikeimman, inehmo, kuolon maita kulkevainen; näin suurta lie et kohdannut sa ennen."

Tämä Michelinon teos kummitteli mieleni taka-alalla Jumalaista näytelmää lukiessani. Kuvassa mukana myös Dante itse.

My lovely blog -tunnustus

Aina välillä on mukava kirjoittaa muutama sananen vähän muutakin kuin pelkkää kirja-asiaa. Oivan tilaisuuden pieneen vaihteluun tarjoaa tällä kertaa lempiasioita paljastamaan haastava ruusutunnustus, jonka minulle myönsi Luen ja kirjoitan -blogin Paula. Ruusunpunainen kiitos!


Sitten suoraan asiaan, eli lemppareita listaamaan! Tehtävä ei ole mitenkään helppo, sillä harvoin mikään asia on yksinään niin huimasti ylitse muiden.

Lempiruoka: Tonnikalapihvit, paistettu lohi, fetasalaatti, grillatut herkkusienet, kanttarellikastike, täytetyt letut, voileipäkakku, riisipuuro sekä jonkun muun tekemä makaroonivelli. Itse en koskaan onnistu tekemään siitä hyvää vaikka äiti, mummu ja isosiskonikin ovat koettaneet minua opettaa.

Lempimakeinen: Suklaarusinat, kookostäytteinen suklaa, lakritsi ja liköörikonvehdit.

Lempilukeminen: Sellaiset tarinat, jotka etenevät mukavasti ja yllätyksellisesti. En viihdy jos jäädään maalailemaan maisemia ja junnataan paikoillaan pitkän aikaa. Aivojumppaa ja ahaa-elämyksiä tarjoavat jutut ovat kaikkein mieluisimpia.

Lempipaikka käsitöille: Keskeneräisten projektien hautausmaa? En itseasiassa harrasta käsitöitä. Ompelukone on käyttövalmiudessa korjausompelua ja satunnaista verhojen, pöytäliinojen ja muiden pienten juttujen tekemistä varten.

Lempielokuva: Voih, tämä on aivan liian vaikea kysymys. Olen nähnyt niin paljon elokuvia, joista olen pitänyt syystä tai toisesta, että mitä tähän nyt sitten osaisi vastata? Noh, yksi elokuva johon en ole väsynyt 15 vuodessa on The Rock, jossa pitkätukkainen Sean Connery sai minut ymmärtämään että hottius ei aina katso ikää!

Olen ollut viimeaikoina niin kiireinen, että muiden blogien lukeminen on jäänyt aika vähälle nopeita vilkaisuja lukuunottamatta. En nyt osaa sanoa siis, kenelle uskallan tämän haasteen laittaa eteenpäin niin että hän ei ole tähän jo kertaalleen vastannut! Palaan asiaan siis piakkoin :)

maanantai 10. lokakuuta 2011

66. Humiseva Harju, Emily Brontë

Kivitetäänkö minut kirjoilla muiden lukutoukkien taholta, jos heti kärkeen tunnustan että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta ja löydän siitä hyvin vähän hyvää sanottavaa? Teoksesta pidetään todennäköisesti yleensä paljon, ja onhan se äänestetty molemmille lukulistoillenikin. Britannian listassa sijoitus on niinkin korkea kuin seitsemäs. Jos olisin tässä lukupäiväkirjassani jakanut tähtiä kirjoille, jäisi Emilyn tähtimäärä puoleen siskonsa Charlotten tähdistä. Jälkimmäisen kirjoittama Kotiopettajattaren romaani on paljon enemmän minun makuuni.

Hän pudottautui polvilleen tuolin viereen ja alkoi itkeä aivan tosissaan. Edgar piti kiinni päätöksestään aina pihalle asti, sitten hän alkoi viivytellä. Päätin rohkaista häntä. "Neiti on kauhean arvaamaton, hyvä herra", minä huusin hänelle, "yhtä ilkeä kuin mikä tahansa pilattu lapsi. Teidän on parasta ratsastaa kotiin, tai muuten hän tekeytyy sairaaksi vain pahoittaakseen teidän mielenne."

Miksi en pitänyt tästä rakastetusta klassikosta? Vastaus on itseasiassa kovin yksinkertainen. Kirjan henkilöhahmot ovat kammottavia. Teos on täynnä toinen toistaan huonommin käyttäytyviä kersoja. En voi sietää piloille hemmoteltuja penikoita ja on rasittavaa lukea moisten hemmoteltujen lapsosten päähänpistoista ja kurittomuudesta. Lätkäistään päälle vielä muutama räyhäävä aikuinen niin kaaos on valmis. Koetin lukea teoksen mahdollisimman nopeasti pois alta, niin paljon sen maailmassa upoksissa oleminen minua ahdisti. Kirja on olevinaan rakkaustarina, mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla kauhua. Tarinassa on enemmän aaveita kuin uskottavaa rakkautta.

Kirjoittaessani tuon edellisen kappaleen lopun tulin ajatelleeksi, kuinka erilainen tämä lukukokemus olisikaan jos lukijana alusta asti uskoisi Heatcliffin ja Chatherinen rakkauteen ja toivoisi heidän päätyvän yhteen. Itsehän toivoin koko ajan että Heatcliff jättäisi Cathyn rauhaan. Voisikohan siis olettaa, että lukijat yleensä pitävät heidän puoliaan ja minä ajauduin lukunautinnossani ihan väärille raiteille kun olin heitä vastaan?

Teoksessa on myös monia miellyttäviä seikkoja, joista ykköseksi nousee mielenkiintoinen kertojavalinta. Tarinan kirjoittaa päiväkirjaansa taloon vuokralle tullut mies, jolle tapahtumien keskellä elänyt taloudenhoitajatar sen kertoo. Tämähän ei ole sitten enää edes toisen käden tietoa vaan kolmannen. Ehkä tarinassa välittyy taloudenhoitajattaren puolueellisuus Heatcliffiä vastaan, ja siksi en toivonut "rakastuneelle parille" mitään hyvää. Kenties.

Lempparitelevisiosarjassani Emmerdalessa nummella syntyneet kaksoset saivat nimikseen Heath ja Cathy Humisevan harjun päähenkilöiden mukaan. Myös Emmerdale sijoittuu Humisevan harjun tapaan Yorkshireen.



Taisi olla toukokuuta, kun ehdotin siskolleni että lukisimme jonkun kirjan yhtä aikaa. Hän on siis lukenut Humisevan harjun jo jonkin aikaa sitten. Odottelenkin innolla hänen (ja tietysti kaikkien muidenkin) kommentteja kirjasta. Erityisen mielenkiintoista olisi tietää oletteko olleet lukijoina pääparin rakkauden puolesta vai vastaan?

torstai 6. lokakuuta 2011

65. Tuulen varjo, Carlos Ruiz Zafón

Rakastatko intohimoisesti kirjoja ja lukemista, mutta tunnet usein että kukaan ei ymmärrä sinua? Etsitkö sukulaissielua jakamaan tuntojasi? Jos lähipiiristäsi ei heti tule moista ymmärtäjää vastaan, käänny Carlos Ruiz Zafónin puoleen. Hänellä on vahva käsitys siitä, miten kirja voi lumota ja viedä mennessään. Hänen teoksessaan Tuulen varjo (Shadow of the Wind) tapaamme useammankin todellisen kirjallisuuden ystävän, jotka ymmärtävät hyvän tarinan päälle.

"Jokaisella kirjalla, jokaisella niteellä, jonka näet täällä, on sielu. Sen kirjoittajan sielu ja niiden sielu, jotka lukivat sitä ja elivät ja unelmoivat sen kanssa. Joka kerta kun kirja siirtyy kädestä toiseen, joka kerta kun joku antaa katseensa lipua sen sivuilla, sen sielu kasvaa ja vahvistuu."

Daniel oli vain kymmenenvuotias, kun hänen isänsä vei hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel löysi Tuulen varjo -nimisen kirjan. Vai löysikö kirja hänet? Kirja lumosi Danielin lähes pakkomielteen tavoin. Hänen oli aivan pakko alkaa ottaa selvää tarinasta kirjan takaa.

Tämä teos on taas näitä luku-urakan varrella vastaan tulleita todellisia helmiä, joita uskaltaa suositella muillekin luettavaksi. Kirja on jännittävä ja tarjoaa mukavia ahaa-elämyksiä salaisuuksien alkaessa paljastua. Minulla ei taida olla mitään huonoa sanottavaa tästä kirjasta, mitä nyt vähän epäilen suomentajalla menneen välillä raitiovaunut ja metrot sekaisin. Silllä nyt ei kuitenkaan ole tarinan kannalta merkitystä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

64. Keskiyön lapset, Salman Rushdie

Keskiyön lapset (Midnight´s Children) sijoittuu Intiaan ja kietoutuu vahvasti Intian itsenäistymiseen ja historiallisiin tapahtumiin sen molemmin puolin. Intian historia ei kuulu minun yleissivistykseni piiriin, mutta pysyin kärryillä silti. Tarinan kertoo Saleem Sinai -niminen poika, joka syntyi keskiyön hetkellä samaan aikaan Intian itsenäistymisen kanssa. Hän ei kuitenkaan ole ainoa keskiyöllä syntynyt...

Olen varmasti tylsä ihminen, kun olen niin mieltynyt länsimaiseen kirjoitustyyliin. Ehkä kyse on tottumuksista. Intialaissyntyisen Salman Rushdien tyyli tuntui minusta ajoittain vallan rasittavalta, ihan kuin kirjailijalla olisi ADHD. Onhan se toki ihan hauska tyylikeino toisinaan, mutta liika on liikaa. Tarina on varsinainen vyyhti monine koukeroineen. Alusta asti on selvää, että kyseessä on jonkinlainen sukusaaga, mutta ensimmäisen 200 sivun kohdalla on eräänlainen taitekohta, minkä jälkeen tarina tuntuu vaihtavan suuntaa kokonaan. Alkupuoli on melko tavallista elämää, mutta sitten mukaan sekoittuu vallan maagisia, ellei jopa yliluonnollisia elementtejä, joiden myötä kirja toi mieleeni Sadan vuoden yksinäisyys -teoksen. Eli jos tykkäsit siitä, voit tykätä tästäkin!

Olen käynyt Intiassa muutama vuosi sitten, mikä helpotti osaltaan miljöön mielikuvittelemista. Mainittiinpa muutama tuttu paikkakin, ainakin Chowpatty Beach. Intia on kyllä mielenkiintoisen kiehtova paikka, joten on vähän merkillistä etten ole lukenut sinne sijoittuvia kirjoja aikaisemmin. Samalta kirjailijalta on minulle nimenä tutumpi Saatanalliset säkeet -teos, jonka voisinkin lisätä lukulistalleni jatkoa ajatellen.

Muutama lastenhoitoon ja -kehitykseen liittyvä seikka oli kyllä kirjassa kerrottu ihan väärin. Esimerkiksi lapselle väitettiin tulleen väärät sääret, koska tämä veti itsensä seisomaan liian nuorena. Ikää oli tuolloin yksi vuotta. Hmm... kyllä Suomessa varmaan kovasti huolestuttaisiin jos ei tuohon ikään mennessä olisi kiskonut itseään pystyyn. Tarinassa myös eräs vauva imi äitinsä tissit tyhjäksi maidosta kahdessa kuukaudessa. Pyh, mitä höpötystä. Ei imettävältä naiselta maito lopu.



keskiviikko 28. syyskuuta 2011

63. Oikeusjuttu, Franz Kafka

WTF? Näin hämmentävää lukukokemusta en olekaan hetkeen saanut. Todellakin omituista. Tarina muistutti omituisuudessaan ja pienine virkamiehineenSaatana saapuu Moskovaan -teosta siinä määrin, että odottelin jo lopussa paljastuvan kaiken takana olevan samaisen kujeilevan Saatanan.

Tarina alkaa, kun Josef K. pidätetään. Siitä alkaa oikeusjuttu, jossa ei ole päätä eikä häntää. Kirjan takakannessa Kafkaa ylistetään erikoislaatuisesta huumorista ja satiirin tajusta. Minun huumorintajultani tämä meni kyllä kokonaan ohi. Olisin tarvinnut jotain huomio-nyt-saa-nauraa-merkintöjä marginaaliin. En ikimaailmassa olisi osannut ajatella tätä kirjaa huumoriteokseksi, ja vielä nytkin tätä kategorisointia on vaikea sulattaa.

Kirjan loppupuolella vastaan tuli hämmästyttävä teksti "Tämä luku jäi Kafkalta kesken". Kurkistus wikipediaan paljasti, että Kafka kuoli tuberkuloosiin jättäen kesken useampiakin teoksia. Joku hänen ystävistään kirjoitti kirjan loppuun, ja tyyli muuttuukin loppupuolella niin erilaiseksi että se olisi herättänyt kummastusta ilman tuota ilmoitusta luvun jäämisestä kesken. Olikohan Kafka jättänyt muistiinpanoja suunnittelemastaan lopetuksesta, vai keksikö hänen ystävänsä loput tapahtumat omasta päästään? Kummin vain, olen pettynyt kun lopussa tuomioistuimen väki ei riisunut tekonahkojaan ja koko homma paljastunut avaruusolioinvaasioksi.

maanantai 26. syyskuuta 2011

62. Pikku naisia, Louisa M. Alcott

Ihastuttava, hyvän tuulen takaava teos, jossa esiteltyjen sisarusten perhe-elämää seuratessa alkaa itsekin haaveilla neljästä tyttärestä. Pikku naisia päätyy mielessäni samaan lokeroon kuin Pieni talo preerialla, Pieni runotyttö ja Annan nuoruusvuodet. Jonkin verran kirja muistuttaa myös Jane Austenin teoksia, ja erityisesti yhtäläisyyksiä löytyy Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan kanssa, jossa sisarustyttösiä oli vieläpä yksi pikku naisia enemmän.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa eletään vuosi Marchin perheen kanssa alkaen joulusta vuonna 1860. Ennen rikkaana elänyt perhe on köyhtynyt, isä on lähtenyt sotaan ja joulusta on tulossa ankea. Sisarusten keskinäinen rakkaus, monipuoliset taiteelliset lahjat ja vilkas mielikuvitus takaavat heille kuitenkin paljon onnellisia hetkiä ja mukavan vuoden. Yllätyksiltäkään ei vältytä.

Rivien välistä löytyy paljon vinkkejä hyvään elämään. Vaikka ovatkin vanhoja, käyvät nykyaikaisillekin ihmisille oikein mainiosti!

perjantai 16. syyskuuta 2011

61. Sinuhe Egyptiläinen, Mika Waltari

Nyt se on sitten luettu. Tämä kirja ehti roikkua pitäisi lukea -listalla ainakin 15 vuotta. Olen roikuttanut tätä kirjaa käsivarren mitan päässä kaikki nämä vuodet, tarttumatta siihen kunnolla. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kuiskinut pitäisi-mantra. Kyllä minä vielä joku päivä. Juuri tämä pitäisi, pitäisi, pitäisi -ajattelu oli yksi niistä syistä miksi päätin viime vuoden lopulla lukea klassikkokirjoja. Miksi lykätä hamaan tulevaisuuteen jotain minkä voi ihan hyvin tehdä nytkin. Samaan tapaanhan ihmiset haaveilevat vaikkapa joskus näkevänsä pyramidit. Miksi lykätä sitä enää yhtään enempää? Mars etsimään äkkilähtöjä! Carpe diem!

En yhtään ihmettele, että Sinuhe Egyptiläinen on äänestetty KSML:n listalla ykkössijalle. Kirja on elämys. Uskomatonta, että itse egyptissä käymättä Waltarilla on riittänyt mielikuvitusta kokonaisen maailman ja kulttuurin luomiseen kaikenlaisine yksityiskohtineen. Kuinkahan paljon kirjassa on todenperäisyyttä? Onko muinaisessa Egyptissä ylemmille kumarrettu kädet polvien tasalla, onko naimisiin menty rikkomalla ruukku, onko Kuolemantalossa säilötty köyhien ruumiita lipeävedessä kolmekymmentä päivää? Waltari rakentaa kuvaa muinaisesta Egyptistä niin uskottavasti, että hänen voisi uskoa eläneen siellä. Tämä on erikoista, koska olen usein kuullut kirjailijoille suunnatun neuvon, että kannatta kirjoittaa asioista jotka ovat itselle tuttuja, jotta pystyy kirjoittamaan vakuuttavasti ja uskottavasti.

Tästä kirjasta on usein sanottu, että se alkaa hitaasti mutta vie mennessään kunhan pääsee kunnolla vauhtiin. Minulle lukukokemus oli aivan päinvastainen. Tarina ja miljöö kiehtoivat minua alusta asti, mutta loppupuolella tylsistyin. Epäilen syynä olleen tarinan keskittyminen kirjan lopussa sotateemaan, mikä ei ole minulle erityisen suuri kiinnostuksen kohde. Lopun latistuksesta huolimatta, pidän teosta erinomaisena. Löytyypä sieltä painava sana miehistäkin:
"Te miehet olette kaikki samanlaisia, ja miehistä on lähtöisin kaikki paha mitä maailmassa tapahtuu, sillä miehet eivät koskaan kasva täysikasvuisiksi, vaan pysyvät aina poikina ja viskelevät kivillä ja lyövät kepeillä toisiaan ja iskevät toisensa nenän verisiksi ja heidän suurin himosa on tuottaa surua niille, jotka heitä rakastavat ja toivovat heille hyvää."

lauantai 3. syyskuuta 2011

Mikä kirja listalta puuttuu?

Tässä vaiheessa luku-urakkaa on vastaan tullut mahtavia teoksia, elämää suurempia kertomuksia, sydäntä sykähdyttäviä kohtaloita ja uutta ajattelemisen aihetta tarjoavia tarinoita. Joidenkin kirjojen kohdalla on kuitenkin joutunut kysymään itseltään useampaankin kertaan, miksi ja miten kyseinen kirja on raivannut tiensä top 100 -listalle? Tämä laukaisi ajatusketjun. Jos jonkun kirjan päätyminen listalle kummastuttaa, on varmasti myös hienoja kirjoja, joiden jääminen listan ulkopuolelle on vähintään yhtä omituista. Siksi onkin hienoa, että voin tämän blogin avulla kääntyä muiden kirjallisuuden ystävien, tuntijoiden ja suurkuluttajien puoleen kysyäkseni tämän tärkeän kysymyksen: Mikä kirja mielestäsi listalta puuttuu?

Muistin virkistykseksi linkit listoihin:
BBC:n lista
KSML:n lista

perjantai 2. syyskuuta 2011

60. Sivullinen, Albert Camus

Koska jo aivan luku-urakan alussa siskoni luettavaa minulle suositellessaan huomautti, että "Ja Sivullinen on ihan PASKA!" tartuin kirjaan vähän epäröiden. Sattumalla oli osuutensa asiaan, sillä kirja pisti silmään kirjaston hyllyltä. Ilahduttavan ohut opus oli helppo napata mukaan, vaikka syli olikin jo täynnä muita kirjoja. Avarsin mieltäni ja ajattelin testata, josko aivoni ajattelevi siskoni kanssa samaan tapaan...

Ihan ensimmäiseksi täytyy taas varoittaa, että jos meinaat itse lukea tämän älä missään tapauksessa vilkaise takakannen tekstiä ensin. Minulle tuttuun tapaan luin tekstin vasta kirjan lukemisen jälkeen ja olin repiä hiukset päästäni epätoivon ja raivon vuoksi. Jälleen kerran takakanteen on heti ensimmäiseen lauseeseen onnistuttu laittamaan kaksi sellaista paljastusta, jotka tietämällä kaikki tulevien tapahtumien jännittäminen pilataan lukijalta aivan täysin. Tämän sanottuani olen myös itse sen ongelman edessä, että mitä voin tästä teoksesta kertoa paljastamatta liikaa?

Kirja kertoo miehestä, joka ei teeskentele. Hän ei väkisin itse hautajaisissa, jos itku ei tule. Hän ei kerro himoitsemalleen naiselle rakastavansa tätä. Hän sanoo suoraan, että asiat ovat yhdentekeviä. Hän on oma itsensä, eikä koeta muuta olla. Näin saa helposti umpimielisen maineen, ja omaa käytöstä voi olla vaikea selittää muille (jos edes haluaisi), vaikka oma kohtalo olisi siitä kiinni. Onko hän sydämetön?

Kirjan lukeminen oli raskasta. Teksti on todella töksähtelevää, koska koko kirja on kannesta kanteen hyvin lyhyitä lauseita ja mahdollisimman lyhyitä virkkeitä. Tök tök töks. Tök tök töks. Eräässä kohtauksessa tosin eräs henkilö vimmastuu ja tätä hengästyttävää tunnetta korostaa oivasti yksi pitempi lause, jossa saattoi olla jopa kaksi sivulausetta. Ellen ihan liioittele? Ehkä tämä oli ihan tarkoituksellinen tehokeino, sitä en voi varmaksi tietää.

En allekirjoita väitettä Sivullisen paskuudesta, joskaan teos ei ole kirjoitustyylinsä vuoksi mitenkään helppolukuinen. Kirjan sisältö tarjoaa kosolti ajattelemisen aihetta, ja voin kuvitella että vääränlaisessa mielentilassa tämä ei aukene millään tasolla.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

59. Dorian Grayn muotokuva, Oscar Wilde

Dorian Gray on tavattoman kaunis nuori mies, joka hätkähtää ajattelemaan nuoruuden katoamista tarkastellessaan juuri valmistunutta maalausta itsestään. Kumpa voisikin vaihtaa osia taulun kuvan kanssa! Kumpa itse säilyisi aina nuorena ja kauniina, taulun kuvan kärsiessä vanhuuden tuomat viat ja rumuuden.

Takakannen mukaan kyseessä on klassinen kauhuromaani. Itse en kokenut tätä mitenkään kovin pelottavaksi, vaikka muutamassa kohden tunnelma kyllä tiivistyi varsin jännittäväksi. Heikkohermoisetkaan eivät tämän tarinan vuoksi menetä yöuniaan.

Tarina on mainio ja sisältää paljon ajattelemisen aihetta. Ovatko nuoruus ja kauneus todella tärkeintä elämässä? Sallitaanko kauniille ihmisille enemmän kuin vähemmän viehättäville? Voiko ihminen enää muuttua vanhemmiten, vai viekö nuorena valittu polku vääjäämättä mukanaan?

maanantai 29. elokuuta 2011

58. Pieni talo preerialla, Laura Ingalls Wilder

Mitä tekemistä tällä kirjalla on lapsuudessa niin tutuksi käyneentelevisiosarjan kanssa? Lähinnä päähenkilöiden nimet. Siksipä kirjan sisältö olikin minulle suuri yllätys... ei ollut koulua, kauppaa, Nellietä eikä tuttuja maisemia monista hauskoista hahmoista puhumattakaan.

Kirjan tarina kertoo siitä, kuinka Ingallsin perhe lähtee kohti länttä uusille asuinsijoille preerialle. Sopivan oloisen paikan löydettyään he rakentavat talon ja alkavat asettua aloilleen. Lähistölle ilmestyy myös pari naapuria ja pelottavia intiaaneja. Olettaisin, että TV-sarjan tapahtumat sijoittuvat vasta jonnekin tämän kirjan tai jopa sen jatko-osan jälkeiseen aikaan.

Kirjassa kerrotaan hyvin tarkasti esimerkiksi talon rakentamisesta. Miten puista tehdään hirsiä ja miten ne asetellaan kunnollisiksi seiniksi. Monet uudisraivaajille tavanomaiset askareet tulevat kirjan myötä tutuiksi. Varsin opettavaista. Tämän kirjan otan mukaan oppaaksi sitten kun lähden uudisraivaajaksi.

Olen ollut jo pitkään hieman ahdistunut nykyisestä maailmanmenosta, jossa vallitsee hillitön kulutushysteria ja käyttökelpoisen tavaran hylkääminen uuden kapineen ostamisen tieltä. Liiallinen yltäkylläisyys on tehnyt ihmisistä haaskureita. Osataanko enää iloita yksinkertaisista asioista, kuten Ingalssit, jotka nauttivat valkoisesta sokerista, joululeivoksista, uudesta pukukankaasta ja ikkunan lasiruuduista?

perjantai 26. elokuuta 2011

57. Lotta ystäväni, E.B. White

Jos haluat opettaa lapsesi kasvissyöjäksi, voit koettaa käyttää apukeinona Lotta ystäväni (Charlotte's Web) -kirjaa. Kirja kertoo Vilppu-possusta, joka ei halua kuolla ja joutua joulupöytään. Tähän jos oikein samaistuu, niin liekö enää maistuu pekoni ja kinkku?

Olen nähnyt tämän elokuvan joskus tuossa muutama vuosi sitten, kun se oli ihan uunituore. Silloin tarina ei ollut minulle tuttu ja elokuva yllätti iloisesti. Elokuva on tehty hyvin uskollisesti kirjaan perustuen, eli mitään uutta ja ihmeellistä ei kirja minulle tarjonnut.

Hyvä kirja kaikille, jotka eivät halua kasvattaa lapsiaan pumpulissa ja tynnyrissä. Tässä kuitenkin paljon puhetta kuolemasta. Hyvää terapiaa lievää araknofobiaa poteville, sillä toisessa pääosassa on ystävällinen ja älykäs Lotta-hämähäkki.

56. Helkavirsiä, Eino Leino

Liekö olen torkkunut koulussa, vai miten muuten selittäisin, että en ole aikaisemmin Helkavirsistä kuullutkaan? Kuulemma Eino Leinon kuuluisin runoteos 70 runokirjan joukosta, joten pakostikin tämän olisi pitänyt olla minulle entuudestaan tuttu. Aukko sivistyksessä on kuitenkin nyt tukittu, luinhan nimittäin koko teoksen.

Olen aina pitänyt runoista. Lapsena keksin omat loppusoinnulliset riimittelyt onnittelukortteihin ja teininä vuodatin nuoruuden tuskaa tekotaiteellisiin sepitelmiin, joiden pelkkä ajattelukin aiheuttaa (myötä)häpeän tunteen. Opiskeluaikoina innostuin runojen lausumisesta, mutta onneksi en omieni! Minulla ei siis ollut negatiivisia ennakkoasenteita tähän runokokoelmaan tarttuessani.

Helkavirsissä toistuvia aiheita ovat paha (peikot ja hiidet) metsässä, seksi, kuolema, jumala, Lappi ja ajan kuluminen hurjaa vauhtia. Kovin paljon muuta en runoista irti saanut, sillä helppolukuisuudesta ja -tajuttavuudesta ei niitä voi syyttää. Onnellinen sai olla, jos ymmärsi puoliakaan runossa käytettävistä sanoista. Oudot sanat ja vielä kummallisemmat sijamuodot, nykysuomesta tutut sanat eri merkityksissä ja runoilijan vapaus takaavat lukijan takeltelun ja hämmästelyn. Usein säkeen sisältö jäi tajuamatta, vaikka saikin selkoa jokaisesta siihen kuuluvasta sanasta. Olisinkin kaivannut lukupiiriä, jonka kanssa yhdessä miettiä tulkintoja.

Myönnettäköön, että helpompi tätä on ymmärtää kuin Kalevalaa.
Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niinkuin pitkän pilven lonka,
niinkuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.
Mitä ovat lonka, kopru ja usta? Kuka on Rutimo? Mikä on tuiman tarkka merkitys tässä yhteydessä? Onko tässä joku konkreettisesti menossa visiitille Tuonelaan, vai onko tämä vertauskuva hitaasta kuolemasta?

Jos olet kiinnostunut Helkavirsistä, mutta et jaksa juuri nyt sännätä kirjastoon, voit ladata teoksen omalle koneellesi/lukulaitteellesi Project Gutenbergin sivuilta.

Ps. Samoissa kansissa Helkavirsien kanssa löytyy myös Hymni. Hymyilevä Apollo on paljon helppolukuisempaa tekstiä!

keskiviikko 24. elokuuta 2011

55. Huojuva talo, Maria Jotuni

Huh. Rankka lukukokemus, mutta kiehtova. Teos herättää ajatuksia ja antaa perspektiiviä katsoa asioita vähän toisestakin vinkkelistä, väkivaltaisen suhteen sisältä. Tarinan päähenkilö on Lea, joka yrittää kaikkensa ymmärtääkseen aviomiestään.

Kirja ei keskity vain väkivaltaan, vaan siinä tarkastellaan elämää erilaisissa tilanteissa. Monta elämänohjetta ja neuvoa on teoksessa luettavissa. Varsin virkistäviä ovat muutamat huomiot avioliiton solmimisen takana olevista järkisyistä. Mukavaa lukea sellaisesta maailmankatsomuksesta, kun nykyaikana tuntuu romanttinen rakkaus olevan se kaikki kaikessa ja sen ensihuuman haalistuessa onkin aika laittaa eropaperit vetämään.

Maria Jotuni kirjoittaa sujuvaa ja kaunista kieltä. Tekstiä on ilo lukea. Loppupuolella tarina tuntui jäävän vähän junnaamaan paikalleen ja pariskunnan keskustelut kävivät minulle puuduttaviksi. Malttamattomana jo odotin uusia käänteitä. Koska olen viimeaikoina valittanut useammankin kirjan kohdalla vastaavista jumitusseikoista, voi vika tietenkin olla myös omassa mulle-kaikki-heti-nyt-tyyppisessä ajattelussa, joka ei salli kuhnailua.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi ihan hyvä mieli. Leasta tuntui muodostuvan minulle ihan hyvä ystävä ja hänen kuulumisensa kiinnostaisivat minua jatkossakin.

maanantai 22. elokuuta 2011

54. Kuolleet sielut, Nikolai Gogol

Mahtavaa. Venäläinen kirjallinen teos, jossa on alle 400 sivua. On ihan uskomatonta, että noinkin vähässä sivumäärässä oli tilaa jaarittelulle! Ei taida täsmällisyys ja tiivistäminen olla venäläisten heiniä? Vai liekö syy 1800-luvun tyylissä?

En olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, ellei se olisi pistänyt silmään kirjaston hyllyltä. Kun kerran niin tuli tyrkylle, niin olihan se tartuttava, vaikka nimen perusteella pelkäsin kauhutarinaa. Todellisuudessa sielua käytetään tässä synonyyminä henkilölle, eli mistään yliluonnollisesta ei ole kyse.

Kirjan päähenkilö kulkee ostamassa kuolleita sieluja. Hänen motiiviensa arvailu on tarinan kantava voima. Jännitys kasaantuu ja tokihan totuus lopussa paljastuukin. Mistään loppuhuipennuksesta ei kuitenkaan voida puhua. Itse jouduin lukemaan tuon paljastuskohdan kahteen kertaan, ennen kuin edes tajusin mistä on kyse. Oma mielikuvitukseni oli ollut paljon villimpi, joten loppu oli minulle pettymys.

Erikoisinta kirjassa on kirjailijan tapa astua välillä kokonaan ulos tarinasta. Hän puhuttelee lukijaa suoraan ja muun muassa päivittelee, että niinköhän ketään kiinnostaa lukeakaan sankarimme edesottamuksista. Samaan syssyyn läksytetään myös venäläisiä, jotka eivät jaksa kiinnostua kirjoista, joissa sankarit ovat vääränlaisia.

Punaisine kultakoukeroisine kansineen tämä oli kaunein kirja, mitä olen koskaan lukenut. Ihana. (Lisään kuvan myöhemmin). Mieluusti lukisin enemmänkin kauniita kirjoja, koska on mukava välillä hipeltää kansia ja miettiä teosta tai vaikka jotain ihan muuta.



torstai 18. elokuuta 2011

53. Bridget Jones - elämäni sinkkuna, Helen Fielding

Tätä kirjaa lukiessani kuulin ja näin Renée Zellwegerin mutruhuulineen ja sirrisilmineen. Mielestäni Renée passaa Bridgetiksi oikein mainiosti ja kirja kulki hyvin yhdessä elokuvien jättämien mielikuvien kanssa. Omallekin mielikuvitukselle jäi toki tilaa, sillä eihän elokuvia koskaan tehdä prikulleen alkuperäisteoksen kaltaisiksi. Jos pidit elokuvasta, suosittelen lukemaan myös kirjan.

Bridgetin päiväkirjassa seurataan sinkkunaisen päiväkirjaa yhden vuoden ajalta laihduttamisineen, treffailuineen ja juhlimisineen. Bridget ei kuitenkaan ole mikään ärsyttävä glitterpelle-pintaliitäjä vaan ihanan sympaattinen kunnon nainen. Vaikka sinkkuelämään kuuluu masentaviakin hetkiä, on kirja kokonaisuutena niin hyväntuulinen että lukemisesta jäi lähes euforinen olo. Hymy korvissa mietin, miten joku voikin olla noin tohelo!

Minua jäi askarruttamaan, kuinka pitkä Bridget Jones on? Kirjassa hänen painonsa vaihtelee 54 ja 60 kilon välillä, ja joutuipa Reneekin rooliaan varten lihotuskuurille. Omakin painoni on viimeiset kymmenen vuotta pyörinyt suurinpiirtein tuossa samassa haarukassa, enkä tällaisena noin 163cm pitkänä ole ajatellut kuitenkaan olevani lihava tai edes pullea! Tämä sai minut kummastelemaan, että onkohan Bridget kovin lyhyt vai onko laihdutus turhaa ja paino-ongelma korvien välissä?

Hulvatonta on, että Herra Darcyä esittää elokuvassa Colin Firth, joka esittää Darcyä myös BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa, jota Bridget Jones katsoo televisiosta Colinin perään kuolaten. Hihi!

lauantai 6. elokuuta 2011

52. Sofian maailma, Jostein Gaarder

Tämä sukellus filosofiaan on roikkunut keskeneräisesti ja osittain luettujen kirjojen listoillani. Olenpa selaillut tästä helposti ymmärrettävät tärpit filosofian historian tenttiinkin. Nyt kuitenkin sain itse tarina-osuuden luetuksi loppuun.

Kirjassa pian 15 vuotta täyttävä Sofia saa yksityisen filosofian kurssin tuntemattomalta opettajalta, joka lähestyy Sofiaa kirjeitse. Kirjassa siis seurataan Sofian oppimisprosessia, mietteitä ja oivalluksia samalla itsekin oppien “kaiken oleellisen” länsimaisen filosofian historiasta.

Filosofia on aina kiinnostanut minua, joten olen opinnoissani valinnut useitakin filosofian kursseja. Niinpä kirjan opettavainen puoli ei tarjonnut minulle mitään järisyttävää ahaa-elämystä tai oivalluksia, koska monet asiat muistin entuudestaan ja toiset muistuivat mieleen lukiessani. Ehkäpä ymmärtämisessä oli jopa apua aikaisemmasta kokemuksesta, muuten näin opettavainen kirja olisi saattanut alkaa tuntua kuivalta. Syvällisen puolensa ja itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun keskittymisen vuoksi, tätä ei kannattaisi lukea kiireessä. On hyvä varata paljon aikaa omalle ajattelulle.

Toivottavasti en pilaa kenenkään lukukokemusta päivittelemällä, kuinka loppua kohti tarina alkoi lähteä ihan lapasesta! Tapaamme mm. Martti-hanhen, joka kertoo lennelleensä ympäri Ruotsia Niilo Holgerinpojan kanssa. (Tästä käännöksestä kyllä oudoksuvat terveiset suomentajalle, joka oli tehnyt muitakin outoja ratkaisuja).

BTW, tämä on oikeasti ensimmäinen elokuussa lukemani kirja. Olemme juuri muuttaneet ja elän ilman nettiyhteyttä, joten postaukset tulevat nyt miten sattuvat.

tiistai 2. elokuuta 2011

51. Pimeyden sydän, Joseph Conrad

Pimeyden sydän (Heart of Darkness) on 1902 ilmestynyt tarina pimeästä Afrikasta. Tarinan kertoo Marlow, joka jakaa palan omasta menneisyydestään muille merimiehille ajankuluksi vuoroveden vaihtumista odotellessa. Hän on nimittäin käynyt siellä, tutkimattomassa Afrikassa, sisämaassa, pimeyden sydämessä.

Marlow on omituinen jutunkertoja, sillä hän käyttää kovin maalailevaa ja korkealentoista kieltä. Vaikka tarina periaatteessa etenee kronologisesti, on seassa paljon ”kuten tulin myöhemmin huomaamaan” ja ”vaikka en silloin vielä sitä tiennyt” tapaisia koukkuja sekoittamassa pakkaa ja antamassa osviittaa jutun etenemisen suunnasta. Jotain minulta todennäköisesti meni tätä lukiessa kuitenkin ohi, koska tuntuu että kaikki asiat eivät lopussa saaneet selitystä.

On aika mielenkiintoista, kuinka vain sata vuotta sitten afrikkalaiset on kuvattu yksinkertaisiksi villeiksi, jotka ovat jotakin eläimen ja ihmisen välillä. Verrataanpa yhdessä kohtauksessa laivaa ohjaamaan oppinutta mustaa miestä yhtä lystikkääksi näyksi kuin takajaloillaan kävelevää koiraa, jolle on puettu housut ja hattu. Sata vuotta on hyvin lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, mutta eiköhän suunta ole kuitenkin oikea. Tällainen kuvaus Afrikasta ei poikkea paljoakaan jo lapsuudessani rakastamistani Tarzan-kirjoista, joista ensimmäiset ovat ilmestyneet muistaakseni vain muutamia vuosia Pimeyden sydäntä aikaisemmin.