Kolme muskettisoturia on viimeinen 2011 vuoden puolella aloitettu klassikkoteos, jonka sain loppuun tämän vuoden puolella. Nyt on kaikki roikkuvat narunpäät saatu mukaan solmuun ja seuraavat kuusi kirjaa pääsen valitsemaan täysin puhtaalta pöydältä.
Tämä teos ei jäänyt roikkumaan sen vuoksi, että se olisi ollut jotenkin tylsä tai äärimmäisen hidas. Kuuntelin teosta audiokirjana, ja muskettisoturien tarina jäi siis vähän itse luettujen kirjojen jalkoihin. Erityishaastetta toi audiokirjan englanninkielisyys. Löysin audiokirjan Librivox-palvelusta, josta kirjoja saa ladata ilmaiseksi. Siellä vapaaehtoiset ovat lukeneet ääneen yksittäisiä lukuja klassikkokirjoista, joiden tekijänoikeusaika on siis jo ummessa. Lukija vaihtui yleensä vähintään parin luvun jälkeen, mikä alkoi minua jo vähän ärsyttää. Siispä kuuntelu jäikin vähemmälle ja vähemmälle... Kun nyt sain Moby Dickin päätökseen, päätin lukea ihan itse ja suomeksi loppuosan Muskettisotureista.
"Yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta" on muskettisoturien kuuluisa slogan. Siksipä hieman petyin, kun kirjassa en törmännyt tähän lauseeseen kertaakaan. Elokuvissa tämä lausahdus saa usein ihon kananlihalle, ja onhan tämä tuttu juttu myös lapsuuden leikeistä.
Lapsuuteeni kuulu Muskettikoirat-animaatiosarjan seuraaminen. Se on ollut ensikosketus muskettisoturien maailmaan. Silti varsin pitkään ihmettelin, että miksi teoksen nimi on kolme eikä neljä muskettisoturia. Ovathan pääosissa D'Artagnan, Porthos, Aramis ja Athos. Noh, ensimmäisenä mainittu ei olekaan alunperin muskettisoturi vaan vain sotajoukkojen alokas, joka kertomuksen edetessä pyrkii muskettisotureiden riveihin.
D'Artagnan, Porthos, Aramis ja Athos ovat kaikki nuoria miehiä. D'Artagnan on vain 20-vuotias. Siksi aivoni olivat mennä solmuun, sillä mielikuvitukseni haki henkilöiden piirteitä, olemusta ja käyttäytymistä Man in the Iron Mask -elokuvan näyttelijäkaartista, jossa muskettisoturit ovat jo pitkästi keski-ikäisiä. Muskettisotureita elokuvassa näyttelevät Jeremy Irons (Aramis), John Malkovich (Athos), Gérard Depardieu (Porthos) ja Gabriel Byrne (D'Artagnan). Olen nähnyt elokuvan useampiakin kertoja ja pidän siitä paljon. Olen aina ollut heikkona elokuvien miekkailukohtauksiin!
Katsokaapa traileri. Se paljastaa kyllä liiaksi elokuvan juonesta, mutta näyttelijäkaarti on komea ja musiikki sävähdyttävä!
Nyt kun olen jauhanut kaikkea muskettisotureista ja heidän tarinastaan, niin mitä voisin sanoa itse kirjasta? Kirjailian kirjoitustyyli on mukaansatempaava. Huumoria ja hauskoja käänteitä on paljon. Rivien välissä on myös erotiikkaa. Tai siis, jos esimerkiksi sanotaan, että nuori mies kotiutui naisen luota vasta aamulla viideltä, niin eikös siinä silloin vihjata että koko yö on tehty jotain muutakin kuin keskusteltu henkeviä?
Pidin teoksesta, ja suorastaan kummastelen etten ole aikaisemmin jo lukenut sitä. Olen jo nuorena rakastanut seikkailuja ja miekkailua, ja ihastellut muskettisotureiden yhteishenkeä. Ehkä kirjanjärkäle on ollut paksuudessaan pelottava. Nyt kuitenkin ennakkoluulot on pyyhkäisty pois ja palan innosta lukea lisää muskettisotureiden seikkailuista. Muistan nimittäin nähneeni tarinaan jatko-osia kirjaston hyllyllä!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoriso. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoriso. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 22. elokuuta 2012
tiistai 27. joulukuuta 2011
91. Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson
Harvaan kirjaan olen tämän vuoden aika tarttunut yhtä vastentahtoisesti kuin tähän. Miehet, jotka vihaavat naisia? Tarvitseeko moisesta sovinismista vielä kirjakin kirjoittaa? Pöh. Teos olisikin jäänyt puolisoni suosituksesta huolimatta lukematta, ellei välttämätön pakko olisi siirtänyt kirjaa hyllystä yöpöydälle. Luku-urakan loppusuoralla olen pyörinyt kirjastossa hyllyjen välissä turhaan. Hakemani kirjat ovat lainassa ja varausjonot liian pitkiä, jotta teoksiin olisi päässyt käsiksi ennen vuodenvaihdetta.
Luulisi, että lähes vuoden ajan uudestaan ja uudestaan yllättyneenä olisin jo oppinut hylkäämään ennakko-odotukset ja tarttumaan kirjaan kuin kirjaan avoimin mielin. Syvään huokaisten käänsin kansilehden ja kuinkas sitten kävikään? Puolisoni pääsi ähäkuttailemaan ja myhäilemään, kun "En mä tota halua lukea" muuttuikin "Ei hitsi tää on mahtava" -kommenttiin yli 11 kuukauden pituisen välttelyoperaation jälkeen.
Agatha Christie on lempikirjailijoitani. Suljetun tilan murhamysteeri Idän pikajunan tapaan on parasta mitä tiedän. Kun epäiltyjen joukko on rajattu, voi keskittyä tapauksen selvittämiseen käsillä olevien johtolankojen pohjalta, ilman että täytyy ottaa huomioon liikaa ulkopuolisia tai sattumanvaraisia seikkoja. Miehet jotka vihaavat naisia on kuitenkin paljon enemmän kuin vain suljetun tilan murhamysteeri. Selvitettävänä olevan rikoksen ympärillä pyörii paljon muutakin ja tarinaan sotkeutuneista henkilöistä kerrotaan yhtä jos toista.
Mahtavaa, että tarina venyy trilogiaksi asti. Kuinka paljon jatko-osissa on samaa kuin ensimmäisissä on minulle vielä mysteeri. Tartun seuraaviin teoksiin täysin erilaisin ennakko-odotuksin. Taidanpa katsoa myös kirjaan perustuvan elokuvan. Vaihtoehtoina on sekä ruotsalainen että englantilainen versio, joista jälkimmäinen on juuri tullut teattereihin.
Man som hatar kvinnor (2009)
The Girl With the Dragon Tattoo (2011)
Luulisi, että lähes vuoden ajan uudestaan ja uudestaan yllättyneenä olisin jo oppinut hylkäämään ennakko-odotukset ja tarttumaan kirjaan kuin kirjaan avoimin mielin. Syvään huokaisten käänsin kansilehden ja kuinkas sitten kävikään? Puolisoni pääsi ähäkuttailemaan ja myhäilemään, kun "En mä tota halua lukea" muuttuikin "Ei hitsi tää on mahtava" -kommenttiin yli 11 kuukauden pituisen välttelyoperaation jälkeen.
Agatha Christie on lempikirjailijoitani. Suljetun tilan murhamysteeri Idän pikajunan tapaan on parasta mitä tiedän. Kun epäiltyjen joukko on rajattu, voi keskittyä tapauksen selvittämiseen käsillä olevien johtolankojen pohjalta, ilman että täytyy ottaa huomioon liikaa ulkopuolisia tai sattumanvaraisia seikkoja. Miehet jotka vihaavat naisia on kuitenkin paljon enemmän kuin vain suljetun tilan murhamysteeri. Selvitettävänä olevan rikoksen ympärillä pyörii paljon muutakin ja tarinaan sotkeutuneista henkilöistä kerrotaan yhtä jos toista.
Mahtavaa, että tarina venyy trilogiaksi asti. Kuinka paljon jatko-osissa on samaa kuin ensimmäisissä on minulle vielä mysteeri. Tartun seuraaviin teoksiin täysin erilaisin ennakko-odotuksin. Taidanpa katsoa myös kirjaan perustuvan elokuvan. Vaihtoehtoina on sekä ruotsalainen että englantilainen versio, joista jälkimmäinen on juuri tullut teattereihin.
Man som hatar kvinnor (2009)
The Girl With the Dragon Tattoo (2011)
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
90. Viisasteleva sydän, Jane Austen
Monen sota-aikaa, kurjuutta ja ankeutta kuvaavan kirjan jälkeen halusin vaihtelun vuoksi lukea jotain vähän kepeämpää. Koska olen lukenut Jane Austenilta aikaisemmin teokset Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet, luotin siihen että Viisasteleva sydän (Persuasion) olisi sopiva kevyt välipala luku-urakan loppusuoralla.
Viisasteleva sydän on tuttua ja taattua Jane Austenia. Kuitenkin teos jää selvästi aiemmin lukemieni Austenin romaanien varjoon. Tarina on toki viehättävä ja jännittävä, henkilöhahmot sympaattisia ja maailmankuva lumoava, mutta tämä kirja tuntuu päässeen Top 100 -listalle Austenin muiden teosten vanavedessä. Listalla on näiden kolmen lisäksi samalta kirjailijalta vielä Emma. Ei kolmea ilman neljättä?
Tarinan päähenkilö on Anne Elliot, jota vanha suola alkaa janottaa. Lopun voinee arvata?
Viisasteleva sydän on tuttua ja taattua Jane Austenia. Kuitenkin teos jää selvästi aiemmin lukemieni Austenin romaanien varjoon. Tarina on toki viehättävä ja jännittävä, henkilöhahmot sympaattisia ja maailmankuva lumoava, mutta tämä kirja tuntuu päässeen Top 100 -listalle Austenin muiden teosten vanavedessä. Listalla on näiden kolmen lisäksi samalta kirjailijalta vielä Emma. Ei kolmea ilman neljättä?
Tarinan päähenkilö on Anne Elliot, jota vanha suola alkaa janottaa. Lopun voinee arvata?
lauantai 17. joulukuuta 2011
89. Nuoren tytön päiväkirja, Anne Frank
Mitä tiesin Anne Frankin päiväkirjasta etukäteen? Juutalainen perhe piileskelee vintillä natseja ja perheen tytär pitää päiväkirjaa. Päiväkirjan pitäjä on kuollut ja kirja on löytynyt jälkikäteen. Kun lähdetään näin vähäisistä pohjatiedoista (enkä tietenkään lukenut takakantta kuin vasta lopuksi), teoksella oli kaikki yllätysvaltit puolellaan.
Kirja ei ole synkkä, pelottava eikä ahdistava. Piileskelevän perheen elämään mahtuu onnen hetkiä ja iloa, haaveilua, juhlapäiviä, ystävyyttä ja hellyyttä. Anne on ikäisekseen erinomainen kirjoittaja, eikä olekaan kumma että hän haaveilee kuuluisan kirjailijan tai sanomalehtijournalistin urasta. Päiväkirjallensa Anne kertoo elämästään ja tutkiskelee itseään. Kirja kertookin enemmän murrosikäisen tytön sisäisestä kehityksestä, kuin varsinaisesti natseilta piileskelystä. Jokaisen joka vielä muistaa teinivuotensa, on varmasti helppo samaistua Anneen, jonka mielilause on: "Kukaan ei ymmärrä minua".
Vaikka kirja on lämminhenkinen, jää takakannen sulkeuduttua varsin raastava olo. Tämä on todella tapahtunut. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta. Henkilö, joka on jakanut kanssani intiimejä itsetutkiskelujaan ja tulevaisuuden haaveitaan on kuollut ennen kuin pääsi elämään haaveitaan. Ehkä on lohdullista ajatella, että hänestä kuitenkin tuli kuuluisa kirjailija?
Ennakkotietoihin täytyy vielä lisätä, että muistan kuinka vuonna 2007 maailmalla kohistiin aikeista kaataa Anne Frankin piilopaikan ikkunasta näkynyt kastanjapuu. Muistan tuolloin vedotun siihen, että puu antoi Annelle lohtua ja sen vuoksi se pitäisi säilyttää. Puu säilytettiin, mutta se kaatui myrskyssä 2010. Erikoista nyt kirjaa lukiessani oli se, kuinka pienessä osassa kyseinen puu lopulta olikaan. Sen kukintoihin viitattiin vain ohimennen. Laajemmin Anne kirjoittaa kaipuustaan luontoon ja raittiiseen ilmaan.
Kirjan myötä Anne Frank alkoi kiehtoa minua. Lisätietoa luin monilta sivuilta. Ehkäpä matkustan joskus hänen maisemiinsa.
Kirja ei ole synkkä, pelottava eikä ahdistava. Piileskelevän perheen elämään mahtuu onnen hetkiä ja iloa, haaveilua, juhlapäiviä, ystävyyttä ja hellyyttä. Anne on ikäisekseen erinomainen kirjoittaja, eikä olekaan kumma että hän haaveilee kuuluisan kirjailijan tai sanomalehtijournalistin urasta. Päiväkirjallensa Anne kertoo elämästään ja tutkiskelee itseään. Kirja kertookin enemmän murrosikäisen tytön sisäisestä kehityksestä, kuin varsinaisesti natseilta piileskelystä. Jokaisen joka vielä muistaa teinivuotensa, on varmasti helppo samaistua Anneen, jonka mielilause on: "Kukaan ei ymmärrä minua".
Vaikka kirja on lämminhenkinen, jää takakannen sulkeuduttua varsin raastava olo. Tämä on todella tapahtunut. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta. Henkilö, joka on jakanut kanssani intiimejä itsetutkiskelujaan ja tulevaisuuden haaveitaan on kuollut ennen kuin pääsi elämään haaveitaan. Ehkä on lohdullista ajatella, että hänestä kuitenkin tuli kuuluisa kirjailija?
Ennakkotietoihin täytyy vielä lisätä, että muistan kuinka vuonna 2007 maailmalla kohistiin aikeista kaataa Anne Frankin piilopaikan ikkunasta näkynyt kastanjapuu. Muistan tuolloin vedotun siihen, että puu antoi Annelle lohtua ja sen vuoksi se pitäisi säilyttää. Puu säilytettiin, mutta se kaatui myrskyssä 2010. Erikoista nyt kirjaa lukiessani oli se, kuinka pienessä osassa kyseinen puu lopulta olikaan. Sen kukintoihin viitattiin vain ohimennen. Laajemmin Anne kirjoittaa kaipuustaan luontoon ja raittiiseen ilmaan.
Paras lohdutus niille, jotka ovat peloissaan, yksinäisiä tai onnettomia, on meno ulkoilmaan, jonnekin, missä voi olla aivan yksin taivaan, luonnon ja Jumalan kanssa. Sillä vain siellä ihminen tuntee, että kaikki on kuten pitääkin ja että Jumala haluaa nähdä ihmiset onnellisina, keskellä luonnon yksinkertaista kauneutta.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
83. Ystäväni Owen Meany, John Irving
Koska olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut John Irvingin teoksen Garpin maailma, latasi tämä melko tuore lukukokemus tietynlaisia ennakko-odotuksia saman kirjailijan Ystäväni Owen Meany (Prayer for Owen Meany) -teosta kohtaan. En voi sanoa pettyneeni, sillä Irvingin mielenkiintoinen tyyli yhdistää muuten erilaisia teoksia vahvasti.
Garpin maailmassa pidin erityisesti rakenteesta, jossa aiemmin mitättöminä sivuseikkoina mainituista asioista kasvaa lopulta merkittäviä tapahtumia. Osasin tällä kertaa lukiessani tarkkailla "mitättömyyksiä" ihan eri tavalla. Myös Owen Meanyssä tämä sama pienestä suureksi paisuva rakenne on nähtävissä, mutta se tuntuu paljastuvan varsin hitaasti. Jännitystä kasvatetaan koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, niin että malttamattomuus loppuratkaisun suhteen alkaa olla jo ärsyttävää. Lopussa kiitos seisoo, eikä lukija voi pettyä. Silti olisin valmis tiivistämään keskipaikkeilta turhaa höttöä pois.
Miksi suomalaiset ovat äänestäneet kirjalistalleen Irvingin teoksista Garpin maailman ja britit Ystäväni Owen Meanyn? Molemmissa teoksissa on vahva sanoma, mutta viesti on eri. Molemmissa on mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja jänittäviä tapahtumia. Molemmat tarjoavat ahaa-elämyksiä. En osaa vastata itse tähän esittämääni kysymykseen. En ole lukenut Irvingiltä näitä kahta teosta enempää, joten en voi puntaroida miksi juuri nämä kaksi romaania hänen tuotannostaan ovat päässeet listoille. Ehkäpä blogin lukijoilta löytyy näkemystä tähän asiaan?
Kirja kertoo John Wheelwrightin ystävyydestä Owen Meanyyn ja jälkimmäisen suuresta merkityksestä edellä mainitun elämään. Owen Meany uskoo olevansa Jumalan työkalu, eikä hän usko sattumaan. Tällainen ajatus pienen pojan päässä voi johtaa mihin vain.
Taas on syytä varoittaa, että takakansi on jälleen kerran todellinen kirjan pilaaja. Luin tapani mukaan takakannen vasta viimeiseksi, ja leuka loksahti auki. Mitä himskatin järkeä on tiivistää 2/3 kirjan juonesta takakannen tekstiin ja paljastaa juonen käänteitä, joiden jännittäminen on lukemisen parhaita puolia? Irvingin teokset ovat ehdottomasti sellaisia, joista ei kannata takakansia lukea! Ei edes sellaisten lukutoukkien, jotka valitsevat lukemansa kirjat takakannen perusteella.
Garpin maailmassa pidin erityisesti rakenteesta, jossa aiemmin mitättöminä sivuseikkoina mainituista asioista kasvaa lopulta merkittäviä tapahtumia. Osasin tällä kertaa lukiessani tarkkailla "mitättömyyksiä" ihan eri tavalla. Myös Owen Meanyssä tämä sama pienestä suureksi paisuva rakenne on nähtävissä, mutta se tuntuu paljastuvan varsin hitaasti. Jännitystä kasvatetaan koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, niin että malttamattomuus loppuratkaisun suhteen alkaa olla jo ärsyttävää. Lopussa kiitos seisoo, eikä lukija voi pettyä. Silti olisin valmis tiivistämään keskipaikkeilta turhaa höttöä pois.
Miksi suomalaiset ovat äänestäneet kirjalistalleen Irvingin teoksista Garpin maailman ja britit Ystäväni Owen Meanyn? Molemmissa teoksissa on vahva sanoma, mutta viesti on eri. Molemmissa on mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja jänittäviä tapahtumia. Molemmat tarjoavat ahaa-elämyksiä. En osaa vastata itse tähän esittämääni kysymykseen. En ole lukenut Irvingiltä näitä kahta teosta enempää, joten en voi puntaroida miksi juuri nämä kaksi romaania hänen tuotannostaan ovat päässeet listoille. Ehkäpä blogin lukijoilta löytyy näkemystä tähän asiaan?
Kirja kertoo John Wheelwrightin ystävyydestä Owen Meanyyn ja jälkimmäisen suuresta merkityksestä edellä mainitun elämään. Owen Meany uskoo olevansa Jumalan työkalu, eikä hän usko sattumaan. Tällainen ajatus pienen pojan päässä voi johtaa mihin vain.
"Voi Luoja miten usein olen toivonut että saisin elää uudelleen tuon hetken. Enhän minä siihen aikaan osannut rukoilla - en minä edes uskonut rukouksen voimaan. Jos nyt saisin tilaisuuden rukoilla Owen Meanyn puolesta, tekisin sen paremmin; nyt kun tiedän sen mitä tiedän, pystyisin kenties rukoilemaan tarpeeksi."
Taas on syytä varoittaa, että takakansi on jälleen kerran todellinen kirjan pilaaja. Luin tapani mukaan takakannen vasta viimeiseksi, ja leuka loksahti auki. Mitä himskatin järkeä on tiivistää 2/3 kirjan juonesta takakannen tekstiin ja paljastaa juonen käänteitä, joiden jännittäminen on lukemisen parhaita puolia? Irvingin teokset ovat ehdottomasti sellaisia, joista ei kannata takakansia lukea! Ei edes sellaisten lukutoukkien, jotka valitsevat lukemansa kirjat takakannen perusteella.
perjantai 11. marraskuuta 2011
78. Sovitus, Ian McEwan
Sovitus (Atonement) oli kirjaston hyllyssä Ian McEwanin romaaneista kaikkein paksuin. Tottakai. Luku-urakan loppurutistusta ei ole ohkaisilla opuksilla suosittu. Jäljellä on järkäleitä järkäleiden perään.
Sovitus sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan ympärille. Teos ei kuitenkaan keskity kertomaan pelkästään sodasta. Tarinan idea on perhosefektissä eli siinä, miten pienikin päätös toimia tietyllä tavalla voi käynnistää kohtalokkaan tapahtumien ketjun. Kirja alkaa niinkin viattomissa puitteissa, kuin lasten itse suunnitteleman näytelmän harjoittelemisella. Tähän samaistuin hymy huulilla, sillä itsekin lapsena suunnittelin ja ohjasin pieniä näytelmiä, joihin aikuiset kutsuttiin yleisöksi.
Tarina lähti käyntiin melko hitaasti ja meni toista sataa sivua ennen kuin kirjassa alkoi tapahtua mitään. Alusta asti oli kuitenkin viihdyttävää, kuinka tarinaa kerrottiin useiden henkilöiden kautta ja sama kohtaus saatettiin kertoa useita kertoja, mutta eri vinkkelistä. Kirjassa olisi potentiaalia erinomaisuuteen, mutta jotenkin se jää puolitiehen. Tiivistämällä viidesosa tai neljäsosa kirjasta pois, paketti pysyisi varmasti paremmin kasassa ja kehuisin teosta nyt ylistävin sanankääntein.
Sovitus sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan ympärille. Teos ei kuitenkaan keskity kertomaan pelkästään sodasta. Tarinan idea on perhosefektissä eli siinä, miten pienikin päätös toimia tietyllä tavalla voi käynnistää kohtalokkaan tapahtumien ketjun. Kirja alkaa niinkin viattomissa puitteissa, kuin lasten itse suunnitteleman näytelmän harjoittelemisella. Tähän samaistuin hymy huulilla, sillä itsekin lapsena suunnittelin ja ohjasin pieniä näytelmiä, joihin aikuiset kutsuttiin yleisöksi.
Tarina lähti käyntiin melko hitaasti ja meni toista sataa sivua ennen kuin kirjassa alkoi tapahtua mitään. Alusta asti oli kuitenkin viihdyttävää, kuinka tarinaa kerrottiin useiden henkilöiden kautta ja sama kohtaus saatettiin kertoa useita kertoja, mutta eri vinkkelistä. Kirjassa olisi potentiaalia erinomaisuuteen, mutta jotenkin se jää puolitiehen. Tiivistämällä viidesosa tai neljäsosa kirjasta pois, paketti pysyisi varmasti paremmin kasassa ja kehuisin teosta nyt ylistävin sanankääntein.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
76. Pahuus, Jan Guillou
Jan Guilloun Pahuus on yksi yleisimmistä hakusanoista, joilla lukijoita blogiini Googlen kautta tulee. Ihmeellistä, kun itsekin luin kirjan vasta nyt. Ehkä kirja on yleinen kirjallisuusesseen aihe? Jokaiselle esseetä tästä kirjasta tekevälle suosittelen kyllä ehdottomasti koko teoksen lukemista ajatuksella. Kirja on luku-urakkani parhaimmistoa. Niin jännittävä tarina, että pakolliset ruoka- ja nukkumistauot lukemisen välissä olivat täynnä malttamatonta tuskaa ajatusten kääntyessä spekulointiin siitä, miten seuraavaksi kävisikään!
Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tukholmalaispoika Erik, joka sietää tosi paljon turpiin. Hän tietää, että tapellessa ei koskaan saa näyttää pelkäävänsä. Tappelu on yhtä lailla korvien välissä kuin nyrkeissä. Erik osaa tapella, mutta mieluusti hän muuttaisi elämänsä suunnan ja pääsisi kokonaan eroon väkivallasta. Urheilullisella ja älykkäällä Erikillä on haaveena saada keskikoulu kunnialla läpi, jotta pääsisi jatkamaan opintoja lukiossa.
Jos pidit Kärpästen herrasta, pidät todennäköisesti myös Pahuudesta. Molemmissa kirjoissa käsitellään samanlaisia teemoja valtasuhteista, ryhmädynamiikasta, julmuudesta, reiluudesta ja ystävyydestä. Muistuttaapa Erikin ystävä Pierre myös jonkin verran Kärpästenherran Possua. Tämä tarina ei kuitenkaan sijoitu trooppiselle saarelle vaan enemmänkin harrypottermaisesti koulumaailmaan.
Pidin päähenkilöstä kovasti ja hän on mielestäni oikein cool sellaisessa positiivisessa mielessä. Vaikka kirja on väkivaltainen ja siinä mielessä rankka luettava, nousi tämä teos omien lempikirjojeni joukkoon. Pelkän nimen perusteella tuskin koskaan olisin tähän tarttunut, nyt kirja tuli vastaan kirjastossa lähes sattumalta! Huomio kaikki lukutoukat, joilla tämä on lukulistalla: Antakaa Pahuuden etuilla lukujonossa ja lukekaa ihmeessä heti.
Koska itse en paljasta kirjoituksissani liikaa tarinan juonesta, voi kirjasta lukea lisää muistakin blogeista:
100 kirjaa (Veera)
100 kirjaa (Ida)
Takkirauta
Lukublogi
Kaiken voi lukea
Lukuhetket
Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tukholmalaispoika Erik, joka sietää tosi paljon turpiin. Hän tietää, että tapellessa ei koskaan saa näyttää pelkäävänsä. Tappelu on yhtä lailla korvien välissä kuin nyrkeissä. Erik osaa tapella, mutta mieluusti hän muuttaisi elämänsä suunnan ja pääsisi kokonaan eroon väkivallasta. Urheilullisella ja älykkäällä Erikillä on haaveena saada keskikoulu kunnialla läpi, jotta pääsisi jatkamaan opintoja lukiossa.
"Haaste sujui aina tietyn rituaalin mukaan. Ottelijat asettuivat vastatusten ja syytivät muutaman minuutin toisilleen solvauksia, enimmäkseen vastapuolen arkuudesta. Sitten oli vain saatava vastustaja lyömään ensin ja vähän arastellen, jolloin itse saattoi lyödä takaisin ja täysillä. Vastustajaa saattoi vaikkapa napautella muutaman kerran nenälle, kunnes toinen menetti malttinsa ja yritti lyödä takaisin. Silloin rituaalipuoli oli hoidettu ja tappelu oli käynnissä. Rituaalin aikana katsojat kerääntyivät hihkuvaksi ringiksi ympärille yllyttääkseen tappelun vauhtiin mahdollisimman nopeasti, ennen kuin yksikään valvova opettaja ehti paikalle."
Jos pidit Kärpästen herrasta, pidät todennäköisesti myös Pahuudesta. Molemmissa kirjoissa käsitellään samanlaisia teemoja valtasuhteista, ryhmädynamiikasta, julmuudesta, reiluudesta ja ystävyydestä. Muistuttaapa Erikin ystävä Pierre myös jonkin verran Kärpästenherran Possua. Tämä tarina ei kuitenkaan sijoitu trooppiselle saarelle vaan enemmänkin harrypottermaisesti koulumaailmaan.
Pidin päähenkilöstä kovasti ja hän on mielestäni oikein cool sellaisessa positiivisessa mielessä. Vaikka kirja on väkivaltainen ja siinä mielessä rankka luettava, nousi tämä teos omien lempikirjojeni joukkoon. Pelkän nimen perusteella tuskin koskaan olisin tähän tarttunut, nyt kirja tuli vastaan kirjastossa lähes sattumalta! Huomio kaikki lukutoukat, joilla tämä on lukulistalla: Antakaa Pahuuden etuilla lukujonossa ja lukekaa ihmeessä heti.
Koska itse en paljasta kirjoituksissani liikaa tarinan juonesta, voi kirjasta lukea lisää muistakin blogeista:
100 kirjaa (Veera)
100 kirjaa (Ida)
Takkirauta
Lukublogi
Kaiken voi lukea
Lukuhetket
maanantai 31. lokakuuta 2011
74. Lolita, Vladimir Nabokov
Tiedättehän sananparren teinilolitasta? Se on peräisin tästä kirjasta. Lolita on pedofiilin puolustuspuhe. Teos on päähenkilön päiväkirjamainen tunnustus ja puolustus. Hän ei näe tehneensä mitään pahaa. Hän rakastaa pientä Lolitaansa päästä varpaisiin. Sitäpaitsi eivät ne tytönhetukatkaan mitään viattomia nuppusia ole, tahallaan flirttailevat. Tämä onkin mielenkiintoinen tarkkailun kohde lukiessa: Mitkä ovat todellisia tapahtumia ja mikä on totuus? Mitä värittää päähenkilön mielikuvitus, ja kuinka paljon?
Varsinkin näin itse tyttölapsen äitinä tarina aiheutti pelkoja ja huolestumista. Tunnekirjo on lukiessa enemmän siellä huonojen tuntemusten puolella, mutta kokonaisuutena kirja on mielenkiintoinen kuvaus himoista, vallankäytöstä, syyllisyydestä, pelosta... Olen ihan tyytyväinen, että luin kirjan. Olihan se ajatuksia herättävä ja ajankohtainen nykyaikanakin. Alkuperäinen teos ilmestyi 1955 ja voin vain kuvitella millaista kohua se on silloin aiheuttanut!
Sitten pitää vähän ruotia suomennosta. Kirjassa keskusteltiin välillä ranskaksi, jopa ihan pitkiä lauseita, ilman että niitä olisi edes alaviitteessä selitetty. Koska en puhu ranskaa, jäi moni toteamus ymmärtämättä. Lisäksi kirja vilisi omituisia sanavalintoja ja suoraan käännettyjä virheellisyyksiä, joista mieleen jäi ainakin Hourglass Lake eli Tuntilasijärvi. Mikä ihmeen tuntilasi? Todennäköisesti järvi on saanut nimensä tiimalasimaisen muodon mukaan, vai mitä?
Etsin tämän kirjan kijastosta, koska näin Paulan lukeneen tämän juuri ja kirjoittaneen siitä blogissaan. Nyt uskalsin itsekin vilkaista hänen kommenttinsa, ja allekirjoitan kyllä kaiken hänen sanomansa. Olisi mielenkiintoista lukea tarina myös Lolitan näkökulmasta, mutta olisikohan se vielä ahdistavampi kokemus?
Nyt haluan esittää seuraavan ajatuksen. Yhdeksän ja neljäntoista ikärajojen välillä on tyttöjä, jotka eräille noidutuille matkamiehille, kaksi tai kolmekin kertaa heitä vanhemmille, paljastavat todellisen luontonsa, joka ei ole inhmillinen vaan nymfinen (toisin sanoen demoninen); näistä valituista olennoista minä aion käyttää nimitystä "nymfetti".
Varsinkin näin itse tyttölapsen äitinä tarina aiheutti pelkoja ja huolestumista. Tunnekirjo on lukiessa enemmän siellä huonojen tuntemusten puolella, mutta kokonaisuutena kirja on mielenkiintoinen kuvaus himoista, vallankäytöstä, syyllisyydestä, pelosta... Olen ihan tyytyväinen, että luin kirjan. Olihan se ajatuksia herättävä ja ajankohtainen nykyaikanakin. Alkuperäinen teos ilmestyi 1955 ja voin vain kuvitella millaista kohua se on silloin aiheuttanut!
Sitten pitää vähän ruotia suomennosta. Kirjassa keskusteltiin välillä ranskaksi, jopa ihan pitkiä lauseita, ilman että niitä olisi edes alaviitteessä selitetty. Koska en puhu ranskaa, jäi moni toteamus ymmärtämättä. Lisäksi kirja vilisi omituisia sanavalintoja ja suoraan käännettyjä virheellisyyksiä, joista mieleen jäi ainakin Hourglass Lake eli Tuntilasijärvi. Mikä ihmeen tuntilasi? Todennäköisesti järvi on saanut nimensä tiimalasimaisen muodon mukaan, vai mitä?
Etsin tämän kirjan kijastosta, koska näin Paulan lukeneen tämän juuri ja kirjoittaneen siitä blogissaan. Nyt uskalsin itsekin vilkaista hänen kommenttinsa, ja allekirjoitan kyllä kaiken hänen sanomansa. Olisi mielenkiintoista lukea tarina myös Lolitan näkökulmasta, mutta olisikohan se vielä ahdistavampi kokemus?
maanantai 24. lokakuuta 2011
73. Uhrilampaat, Thomas Harris
Clarice Starling on opintojensa loppusuoralla poliisiopistossa ja toivoo pääsevänsä valmistumisen jälkeen töihin Käyttäytymistieteen laitokselle. Hän ottaa siis mielellään vastaan pieniä askareita laitokselta jo opintojensa oheen, mutta näissä hommissa hän ajautuu ikään kuin sattumalta etsityn sarjamurhaajan jäljille.
Olen nähnyt tämän elokuvan ollessani vielä melko nuori. Väittäisin, että kyseessä on ollut ehkä vuosi 1993, jolloin olin itse 13-vuotias. Elokuvaa oli hehkutettu minulle etukäteen kovasti, mutta koska tällainen genre oli minulle aivan uusi tuttavuus en pitänyt elokuvaa kovinkaan häävinä. Nyt kirjan luettuani olen aivan täpinöissäni ja tahtoisin nähdä leffan uudestaan uusin silmin ja kypsemmästä näkökulmasta. Sen verran elokuva on kuitenkin jäänyt mieleen, että näin Hannibal Leckterin roolissa loistavan Anthony Hopkinssin myös mielikuvissani kirjaa lukiessani.
Hannibal Kannibal, todellinen herkkusuu. Luottaisitko mihinkään tämän miehen sanomaan?
Kirjan kerronta oli siinä mielessä mestarillista, että henkilöhahmojen tunnetiloihin pääsi helposti sisään. Kyse ei ole pelkästään pelosta ja inhosta, mukana on kosolti raivoa, kunnianhimoja, turhautumista ja myös helliä tunteita. Hahmojen mukana huomaa elävänsä ja heitä kannustaa onnistumaan (paitsi siis kuitenkaan sarjamurhaajaa, jonka toivoo jäävän kiinni) ja epäonnistumisen hetket ja mönkään menevät suunnitelmat turhauttavat itseäkin. Jännittävä ilmapiiri ja suupalan kokoiset luvut tekivät kirjasta niin helppoa luettavaa, että hotkaisin sen lähes yhdellä kertaa. Takakannen suljettuani sydän tykytti vielä hieman tavallista tiuhemmin, mikä on varma vakuutus siitä että teos on monen kiitoksen arvoinen.
Kirja on ilmestnyt vuonna 1988, aikaan ennen kännyköitä ja googlea. Kuinka paljon helpompaa sarjamurhaajan metsästäminen nykyaikana onkaan, kun voit itse löytää tietoja, jotka ennen piti kaivaa asiantuntijan avulla homeisen kirjastoholvin takimmaisesta arkistokaapista? Kyllähän siinä myös jännitys kärsisi, jos heti vaaran uhatessa voisit hälyttää apua sen sijaan, että mietit missä on lähin puhelinkioski. Luin joskus jonkun kriitikon (todennäköisesti kyseessä oli mainioMarko Ahonen) kirjoituksen, jossa hän ehdotti telvisiomaailman jäädyttämistä 90-luvun puoliväliin, juuri siitä syystä, että kännykät eivät pilaa kaikkia seikkailuja pelastamalla sankarit pinteestä liian helpolla. Ei mikään pöllömpi idea.
Olen nähnyt tämän elokuvan ollessani vielä melko nuori. Väittäisin, että kyseessä on ollut ehkä vuosi 1993, jolloin olin itse 13-vuotias. Elokuvaa oli hehkutettu minulle etukäteen kovasti, mutta koska tällainen genre oli minulle aivan uusi tuttavuus en pitänyt elokuvaa kovinkaan häävinä. Nyt kirjan luettuani olen aivan täpinöissäni ja tahtoisin nähdä leffan uudestaan uusin silmin ja kypsemmästä näkökulmasta. Sen verran elokuva on kuitenkin jäänyt mieleen, että näin Hannibal Leckterin roolissa loistavan Anthony Hopkinssin myös mielikuvissani kirjaa lukiessani.
Kirjan kerronta oli siinä mielessä mestarillista, että henkilöhahmojen tunnetiloihin pääsi helposti sisään. Kyse ei ole pelkästään pelosta ja inhosta, mukana on kosolti raivoa, kunnianhimoja, turhautumista ja myös helliä tunteita. Hahmojen mukana huomaa elävänsä ja heitä kannustaa onnistumaan (paitsi siis kuitenkaan sarjamurhaajaa, jonka toivoo jäävän kiinni) ja epäonnistumisen hetket ja mönkään menevät suunnitelmat turhauttavat itseäkin. Jännittävä ilmapiiri ja suupalan kokoiset luvut tekivät kirjasta niin helppoa luettavaa, että hotkaisin sen lähes yhdellä kertaa. Takakannen suljettuani sydän tykytti vielä hieman tavallista tiuhemmin, mikä on varma vakuutus siitä että teos on monen kiitoksen arvoinen.
Kirja on ilmestnyt vuonna 1988, aikaan ennen kännyköitä ja googlea. Kuinka paljon helpompaa sarjamurhaajan metsästäminen nykyaikana onkaan, kun voit itse löytää tietoja, jotka ennen piti kaivaa asiantuntijan avulla homeisen kirjastoholvin takimmaisesta arkistokaapista? Kyllähän siinä myös jännitys kärsisi, jos heti vaaran uhatessa voisit hälyttää apua sen sijaan, että mietit missä on lähin puhelinkioski. Luin joskus jonkun kriitikon (todennäköisesti kyseessä oli mainioMarko Ahonen) kirjoituksen, jossa hän ehdotti telvisiomaailman jäädyttämistä 90-luvun puoliväliin, juuri siitä syystä, että kännykät eivät pilaa kaikkia seikkailuja pelastamalla sankarit pinteestä liian helpolla. Ei mikään pöllömpi idea.
maanantai 10. lokakuuta 2011
66. Humiseva Harju, Emily Brontë
Kivitetäänkö minut kirjoilla muiden lukutoukkien taholta, jos heti kärkeen tunnustan että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta ja löydän siitä hyvin vähän hyvää sanottavaa? Teoksesta pidetään todennäköisesti yleensä paljon, ja onhan se äänestetty molemmille lukulistoillenikin. Britannian listassa sijoitus on niinkin korkea kuin seitsemäs. Jos olisin tässä lukupäiväkirjassani jakanut tähtiä kirjoille, jäisi Emilyn tähtimäärä puoleen siskonsa Charlotten tähdistä. Jälkimmäisen kirjoittama Kotiopettajattaren romaani on paljon enemmän minun makuuni.
Miksi en pitänyt tästä rakastetusta klassikosta? Vastaus on itseasiassa kovin yksinkertainen. Kirjan henkilöhahmot ovat kammottavia. Teos on täynnä toinen toistaan huonommin käyttäytyviä kersoja. En voi sietää piloille hemmoteltuja penikoita ja on rasittavaa lukea moisten hemmoteltujen lapsosten päähänpistoista ja kurittomuudesta. Lätkäistään päälle vielä muutama räyhäävä aikuinen niin kaaos on valmis. Koetin lukea teoksen mahdollisimman nopeasti pois alta, niin paljon sen maailmassa upoksissa oleminen minua ahdisti. Kirja on olevinaan rakkaustarina, mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla kauhua. Tarinassa on enemmän aaveita kuin uskottavaa rakkautta.
Kirjoittaessani tuon edellisen kappaleen lopun tulin ajatelleeksi, kuinka erilainen tämä lukukokemus olisikaan jos lukijana alusta asti uskoisi Heatcliffin ja Chatherinen rakkauteen ja toivoisi heidän päätyvän yhteen. Itsehän toivoin koko ajan että Heatcliff jättäisi Cathyn rauhaan. Voisikohan siis olettaa, että lukijat yleensä pitävät heidän puoliaan ja minä ajauduin lukunautinnossani ihan väärille raiteille kun olin heitä vastaan?
Teoksessa on myös monia miellyttäviä seikkoja, joista ykköseksi nousee mielenkiintoinen kertojavalinta. Tarinan kirjoittaa päiväkirjaansa taloon vuokralle tullut mies, jolle tapahtumien keskellä elänyt taloudenhoitajatar sen kertoo. Tämähän ei ole sitten enää edes toisen käden tietoa vaan kolmannen. Ehkä tarinassa välittyy taloudenhoitajattaren puolueellisuus Heatcliffiä vastaan, ja siksi en toivonut "rakastuneelle parille" mitään hyvää. Kenties.
Lempparitelevisiosarjassani Emmerdalessa nummella syntyneet kaksoset saivat nimikseen Heath ja Cathy Humisevan harjun päähenkilöiden mukaan. Myös Emmerdale sijoittuu Humisevan harjun tapaan Yorkshireen.
Taisi olla toukokuuta, kun ehdotin siskolleni että lukisimme jonkun kirjan yhtä aikaa. Hän on siis lukenut Humisevan harjun jo jonkin aikaa sitten. Odottelenkin innolla hänen (ja tietysti kaikkien muidenkin) kommentteja kirjasta. Erityisen mielenkiintoista olisi tietää oletteko olleet lukijoina pääparin rakkauden puolesta vai vastaan?
Hän pudottautui polvilleen tuolin viereen ja alkoi itkeä aivan tosissaan. Edgar piti kiinni päätöksestään aina pihalle asti, sitten hän alkoi viivytellä. Päätin rohkaista häntä. "Neiti on kauhean arvaamaton, hyvä herra", minä huusin hänelle, "yhtä ilkeä kuin mikä tahansa pilattu lapsi. Teidän on parasta ratsastaa kotiin, tai muuten hän tekeytyy sairaaksi vain pahoittaakseen teidän mielenne."
Miksi en pitänyt tästä rakastetusta klassikosta? Vastaus on itseasiassa kovin yksinkertainen. Kirjan henkilöhahmot ovat kammottavia. Teos on täynnä toinen toistaan huonommin käyttäytyviä kersoja. En voi sietää piloille hemmoteltuja penikoita ja on rasittavaa lukea moisten hemmoteltujen lapsosten päähänpistoista ja kurittomuudesta. Lätkäistään päälle vielä muutama räyhäävä aikuinen niin kaaos on valmis. Koetin lukea teoksen mahdollisimman nopeasti pois alta, niin paljon sen maailmassa upoksissa oleminen minua ahdisti. Kirja on olevinaan rakkaustarina, mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla kauhua. Tarinassa on enemmän aaveita kuin uskottavaa rakkautta.
Kirjoittaessani tuon edellisen kappaleen lopun tulin ajatelleeksi, kuinka erilainen tämä lukukokemus olisikaan jos lukijana alusta asti uskoisi Heatcliffin ja Chatherinen rakkauteen ja toivoisi heidän päätyvän yhteen. Itsehän toivoin koko ajan että Heatcliff jättäisi Cathyn rauhaan. Voisikohan siis olettaa, että lukijat yleensä pitävät heidän puoliaan ja minä ajauduin lukunautinnossani ihan väärille raiteille kun olin heitä vastaan?
Teoksessa on myös monia miellyttäviä seikkoja, joista ykköseksi nousee mielenkiintoinen kertojavalinta. Tarinan kirjoittaa päiväkirjaansa taloon vuokralle tullut mies, jolle tapahtumien keskellä elänyt taloudenhoitajatar sen kertoo. Tämähän ei ole sitten enää edes toisen käden tietoa vaan kolmannen. Ehkä tarinassa välittyy taloudenhoitajattaren puolueellisuus Heatcliffiä vastaan, ja siksi en toivonut "rakastuneelle parille" mitään hyvää. Kenties.
Taisi olla toukokuuta, kun ehdotin siskolleni että lukisimme jonkun kirjan yhtä aikaa. Hän on siis lukenut Humisevan harjun jo jonkin aikaa sitten. Odottelenkin innolla hänen (ja tietysti kaikkien muidenkin) kommentteja kirjasta. Erityisen mielenkiintoista olisi tietää oletteko olleet lukijoina pääparin rakkauden puolesta vai vastaan?
torstai 6. lokakuuta 2011
65. Tuulen varjo, Carlos Ruiz Zafón
Rakastatko intohimoisesti kirjoja ja lukemista, mutta tunnet usein että kukaan ei ymmärrä sinua? Etsitkö sukulaissielua jakamaan tuntojasi? Jos lähipiiristäsi ei heti tule moista ymmärtäjää vastaan, käänny Carlos Ruiz Zafónin puoleen. Hänellä on vahva käsitys siitä, miten kirja voi lumota ja viedä mennessään. Hänen teoksessaan Tuulen varjo (Shadow of the Wind) tapaamme useammankin todellisen kirjallisuuden ystävän, jotka ymmärtävät hyvän tarinan päälle.
Daniel oli vain kymmenenvuotias, kun hänen isänsä vei hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel löysi Tuulen varjo -nimisen kirjan. Vai löysikö kirja hänet? Kirja lumosi Danielin lähes pakkomielteen tavoin. Hänen oli aivan pakko alkaa ottaa selvää tarinasta kirjan takaa.
Tämä teos on taas näitä luku-urakan varrella vastaan tulleita todellisia helmiä, joita uskaltaa suositella muillekin luettavaksi. Kirja on jännittävä ja tarjoaa mukavia ahaa-elämyksiä salaisuuksien alkaessa paljastua. Minulla ei taida olla mitään huonoa sanottavaa tästä kirjasta, mitä nyt vähän epäilen suomentajalla menneen välillä raitiovaunut ja metrot sekaisin. Silllä nyt ei kuitenkaan ole tarinan kannalta merkitystä.
"Jokaisella kirjalla, jokaisella niteellä, jonka näet täällä, on sielu. Sen kirjoittajan sielu ja niiden sielu, jotka lukivat sitä ja elivät ja unelmoivat sen kanssa. Joka kerta kun kirja siirtyy kädestä toiseen, joka kerta kun joku antaa katseensa lipua sen sivuilla, sen sielu kasvaa ja vahvistuu."
Daniel oli vain kymmenenvuotias, kun hänen isänsä vei hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel löysi Tuulen varjo -nimisen kirjan. Vai löysikö kirja hänet? Kirja lumosi Danielin lähes pakkomielteen tavoin. Hänen oli aivan pakko alkaa ottaa selvää tarinasta kirjan takaa.
Tämä teos on taas näitä luku-urakan varrella vastaan tulleita todellisia helmiä, joita uskaltaa suositella muillekin luettavaksi. Kirja on jännittävä ja tarjoaa mukavia ahaa-elämyksiä salaisuuksien alkaessa paljastua. Minulla ei taida olla mitään huonoa sanottavaa tästä kirjasta, mitä nyt vähän epäilen suomentajalla menneen välillä raitiovaunut ja metrot sekaisin. Silllä nyt ei kuitenkaan ole tarinan kannalta merkitystä.
maanantai 26. syyskuuta 2011
62. Pikku naisia, Louisa M. Alcott
Ihastuttava, hyvän tuulen takaava teos, jossa esiteltyjen sisarusten perhe-elämää seuratessa alkaa itsekin haaveilla neljästä tyttärestä. Pikku naisia päätyy mielessäni samaan lokeroon kuin Pieni talo preerialla, Pieni runotyttö ja Annan nuoruusvuodet. Jonkin verran kirja muistuttaa myös Jane Austenin teoksia, ja erityisesti yhtäläisyyksiä löytyy Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan kanssa, jossa sisarustyttösiä oli vieläpä yksi pikku naisia enemmän.
Kirjasarjan ensimmäisessä osassa eletään vuosi Marchin perheen kanssa alkaen joulusta vuonna 1860. Ennen rikkaana elänyt perhe on köyhtynyt, isä on lähtenyt sotaan ja joulusta on tulossa ankea. Sisarusten keskinäinen rakkaus, monipuoliset taiteelliset lahjat ja vilkas mielikuvitus takaavat heille kuitenkin paljon onnellisia hetkiä ja mukavan vuoden. Yllätyksiltäkään ei vältytä.
Rivien välistä löytyy paljon vinkkejä hyvään elämään. Vaikka ovatkin vanhoja, käyvät nykyaikaisillekin ihmisille oikein mainiosti!
Kirjasarjan ensimmäisessä osassa eletään vuosi Marchin perheen kanssa alkaen joulusta vuonna 1860. Ennen rikkaana elänyt perhe on köyhtynyt, isä on lähtenyt sotaan ja joulusta on tulossa ankea. Sisarusten keskinäinen rakkaus, monipuoliset taiteelliset lahjat ja vilkas mielikuvitus takaavat heille kuitenkin paljon onnellisia hetkiä ja mukavan vuoden. Yllätyksiltäkään ei vältytä.
Rivien välistä löytyy paljon vinkkejä hyvään elämään. Vaikka ovatkin vanhoja, käyvät nykyaikaisillekin ihmisille oikein mainiosti!
lauantai 6. elokuuta 2011
52. Sofian maailma, Jostein Gaarder
Tämä sukellus filosofiaan on roikkunut keskeneräisesti ja osittain luettujen kirjojen listoillani. Olenpa selaillut tästä helposti ymmärrettävät tärpit filosofian historian tenttiinkin. Nyt kuitenkin sain itse tarina-osuuden luetuksi loppuun.
Kirjassa pian 15 vuotta täyttävä Sofia saa yksityisen filosofian kurssin tuntemattomalta opettajalta, joka lähestyy Sofiaa kirjeitse. Kirjassa siis seurataan Sofian oppimisprosessia, mietteitä ja oivalluksia samalla itsekin oppien “kaiken oleellisen” länsimaisen filosofian historiasta.
Filosofia on aina kiinnostanut minua, joten olen opinnoissani valinnut useitakin filosofian kursseja. Niinpä kirjan opettavainen puoli ei tarjonnut minulle mitään järisyttävää ahaa-elämystä tai oivalluksia, koska monet asiat muistin entuudestaan ja toiset muistuivat mieleen lukiessani. Ehkäpä ymmärtämisessä oli jopa apua aikaisemmasta kokemuksesta, muuten näin opettavainen kirja olisi saattanut alkaa tuntua kuivalta. Syvällisen puolensa ja itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun keskittymisen vuoksi, tätä ei kannattaisi lukea kiireessä. On hyvä varata paljon aikaa omalle ajattelulle.
Toivottavasti en pilaa kenenkään lukukokemusta päivittelemällä, kuinka loppua kohti tarina alkoi lähteä ihan lapasesta! Tapaamme mm. Martti-hanhen, joka kertoo lennelleensä ympäri Ruotsia Niilo Holgerinpojan kanssa. (Tästä käännöksestä kyllä oudoksuvat terveiset suomentajalle, joka oli tehnyt muitakin outoja ratkaisuja).
BTW, tämä on oikeasti ensimmäinen elokuussa lukemani kirja. Olemme juuri muuttaneet ja elän ilman nettiyhteyttä, joten postaukset tulevat nyt miten sattuvat.
Kirjassa pian 15 vuotta täyttävä Sofia saa yksityisen filosofian kurssin tuntemattomalta opettajalta, joka lähestyy Sofiaa kirjeitse. Kirjassa siis seurataan Sofian oppimisprosessia, mietteitä ja oivalluksia samalla itsekin oppien “kaiken oleellisen” länsimaisen filosofian historiasta.
Filosofia on aina kiinnostanut minua, joten olen opinnoissani valinnut useitakin filosofian kursseja. Niinpä kirjan opettavainen puoli ei tarjonnut minulle mitään järisyttävää ahaa-elämystä tai oivalluksia, koska monet asiat muistin entuudestaan ja toiset muistuivat mieleen lukiessani. Ehkäpä ymmärtämisessä oli jopa apua aikaisemmasta kokemuksesta, muuten näin opettavainen kirja olisi saattanut alkaa tuntua kuivalta. Syvällisen puolensa ja itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun keskittymisen vuoksi, tätä ei kannattaisi lukea kiireessä. On hyvä varata paljon aikaa omalle ajattelulle.
Toivottavasti en pilaa kenenkään lukukokemusta päivittelemällä, kuinka loppua kohti tarina alkoi lähteä ihan lapasesta! Tapaamme mm. Martti-hanhen, joka kertoo lennelleensä ympäri Ruotsia Niilo Holgerinpojan kanssa. (Tästä käännöksestä kyllä oudoksuvat terveiset suomentajalle, joka oli tehnyt muitakin outoja ratkaisuja).
BTW, tämä on oikeasti ensimmäinen elokuussa lukemani kirja. Olemme juuri muuttaneet ja elän ilman nettiyhteyttä, joten postaukset tulevat nyt miten sattuvat.
tiistai 12. heinäkuuta 2011
49. Anna minun rakastaa enemmän, Juha Itkonen
Kolahti. Osui ja upposi. Rakkaus-sana heti kirjan nimessä arvelutti, mutta onneksi tämä ei ollutkaan mitään imelää soopaa.
Suvi Vaahtera on matkalla maailmanlaajuiseksi rock-tähdeksi taitelijanimellä Summer Maple. Hänen tarinaansa seurataan äidin ja ex-poikaystävän silmin ja heidän tulkintansa ja elämänsä kautta. Miten suhde kehittyy ja muuttuu, kun meidän Suvista tulee koko maailman tuntema Summer? Taru ja tosi sekoittuvat siinä määrin, että Summer Mample nostetaan tähdeksi mm. Ville Valon, Tarja Turusen ja Rasmuksen Laurin vanavedessä. Mikä parasta, kirja ei ole mikään kokaa nokkaan -tarina vaikka kertookin rokkaamisesta!
Tarinassa päästään kurkkaamaan monenlaisiin parisuhteisiin. Miten seurustelevat teinit, opiskelijanuoret, dinkut, keski-ikäiset... Miten 30 yhteisen vuoden jälkeen katsoo toista ja voi silti nähdä sen saman nuoren joka toinen joskus muinoin oli. Monet kuvaukset ja huomiot olivat teräviä ja mielenkiintoisia, ihan siinä arkipäiväisyydessäänkin. Erityisesti pidän mm. tästä kohdasta:
"Miten tämä voi olla mahdollista, miten minä voin olla naimisissa ihmisen kanssa, joka tuijottaa linnan juhlia televisiosta? Haluan paeta täältä, asua yksin jossain kartanossa, ampua kultalevyjä, ampua fasaaneja, vinguttaa kitaraa, hakata rumpuja, sillä tämä hiljaisuus, tämä hillittyys, tämä gloriankoti - miten kukaan mahdollisesti voisi haluta elää näin?"
Tämän kirjan myötä oivalsin, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun kuvataan jotain teosta "elämänmakuiseksi". Vaikka en itse ole rakastanut nuoruudessakaan musiikkia niin kuin kirjassa kuvataan, enkä ole hengaillut bändikämpillä satunnaista poikkeamista lukuunottamatta, oli teos pullollaan itselle tuttuja juttuja ja tunnelmia. Samastuminen oli helppoa ja tarina maistui ihan elämälle. Olen vain kolme vuotta tarinan päähenkilöitä nuorempi, joten omatkin teinivuoteni ovat osuneet 90-luvulle.
Kirjoitustyyli on mukavan ajatuksenvirta-tyylistä, menemättä kuitenkaan sekavaksi. Osa dialogista on hauskasti pötkössä ilman lainausmerkkejä, mikä toimii veikeänä tehokeinona. Tempo vaihtelee rauhallisen kerronnan ja suorastaan hengastyttävän vauhdin välillä. Jännitystäkin piisaa. Kun tarinan palat loppupuolella loksahtavat yhteen, lätsähtää loppuosa ja jää vähän heikoksi vahvan alun jälkeen. Silti kokonaisuutena kirja jää vahvasti plussan puolelle!
Suvi Vaahtera on matkalla maailmanlaajuiseksi rock-tähdeksi taitelijanimellä Summer Maple. Hänen tarinaansa seurataan äidin ja ex-poikaystävän silmin ja heidän tulkintansa ja elämänsä kautta. Miten suhde kehittyy ja muuttuu, kun meidän Suvista tulee koko maailman tuntema Summer? Taru ja tosi sekoittuvat siinä määrin, että Summer Mample nostetaan tähdeksi mm. Ville Valon, Tarja Turusen ja Rasmuksen Laurin vanavedessä. Mikä parasta, kirja ei ole mikään kokaa nokkaan -tarina vaikka kertookin rokkaamisesta!
Tarinassa päästään kurkkaamaan monenlaisiin parisuhteisiin. Miten seurustelevat teinit, opiskelijanuoret, dinkut, keski-ikäiset... Miten 30 yhteisen vuoden jälkeen katsoo toista ja voi silti nähdä sen saman nuoren joka toinen joskus muinoin oli. Monet kuvaukset ja huomiot olivat teräviä ja mielenkiintoisia, ihan siinä arkipäiväisyydessäänkin. Erityisesti pidän mm. tästä kohdasta:
"Miten tämä voi olla mahdollista, miten minä voin olla naimisissa ihmisen kanssa, joka tuijottaa linnan juhlia televisiosta? Haluan paeta täältä, asua yksin jossain kartanossa, ampua kultalevyjä, ampua fasaaneja, vinguttaa kitaraa, hakata rumpuja, sillä tämä hiljaisuus, tämä hillittyys, tämä gloriankoti - miten kukaan mahdollisesti voisi haluta elää näin?"
Tämän kirjan myötä oivalsin, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun kuvataan jotain teosta "elämänmakuiseksi". Vaikka en itse ole rakastanut nuoruudessakaan musiikkia niin kuin kirjassa kuvataan, enkä ole hengaillut bändikämpillä satunnaista poikkeamista lukuunottamatta, oli teos pullollaan itselle tuttuja juttuja ja tunnelmia. Samastuminen oli helppoa ja tarina maistui ihan elämälle. Olen vain kolme vuotta tarinan päähenkilöitä nuorempi, joten omatkin teinivuoteni ovat osuneet 90-luvulle.
Kirjoitustyyli on mukavan ajatuksenvirta-tyylistä, menemättä kuitenkaan sekavaksi. Osa dialogista on hauskasti pötkössä ilman lainausmerkkejä, mikä toimii veikeänä tehokeinona. Tempo vaihtelee rauhallisen kerronnan ja suorastaan hengastyttävän vauhdin välillä. Jännitystäkin piisaa. Kun tarinan palat loppupuolella loksahtavat yhteen, lätsähtää loppuosa ja jää vähän heikoksi vahvan alun jälkeen. Silti kokonaisuutena kirja jää vahvasti plussan puolelle!
maanantai 23. toukokuuta 2011
38. Oma taivas, Alice Sebold
Oma taivas (The Lovely Bones) oli jälleen niitä mahtavia lukukokemuksia, mitkä saavat minut onnittelemaan itseäni tähän luku-urakkaan ryhtymisestä. Sallikaa minulle tämä kliseinen sananparsi: Kirja piti minut otteessaan. Olisin mieluusti lukenut teoksen yhdellä istumalla, jos se vain käytännössä olisi ollut mahdollista.
Susie on 14-vuotias tyttö, joka on murhattu. Taivaasta käsin Susie tarkkailee perhettään, ystäviään ja murhaajaansa. Tämä mielenkiintoinen ja varsin erikoinen näkökulma murhamysteeriin on piristävä. Harvoin sitä kuulee uhrin näkökulmaa henkirikoksissa.
Teos ei keskity pelkästään rikokseen ja sen selvittelyyn, vaan tapetilla ovat myös ihmissuhteet ja surutyö. Rakkaan lapsen menetys painaa perheen ja läheisten välisiä suhteita monin tavoin. Kukin kokee surunsa omalla tavallaan eikä yhteentörmäyksiltä voida välttyä. Loppujen lopuksi kirjan opetus lienee, että elämä jatkuu.
Kirjaa lukiessani minulle tuli sellainen olo, että olisin nähnyt elokuvatrailerin jostain tämän tyyppisestä leffasta ihan viime vuosina. Internet Movie Database osasikin heti kertoa minulle, että kirjaan perustuva elokuva on tehty vuonna 2009. Jospa seuraavaksi katselisinkin sitten kaikki ne elokuvat, jotka perustuvatnyt lukemiini kirjoihin. Yllättävän monesta, ellei jopa kaikista, kun on elokuvaversiokin olemassa!
Susie on 14-vuotias tyttö, joka on murhattu. Taivaasta käsin Susie tarkkailee perhettään, ystäviään ja murhaajaansa. Tämä mielenkiintoinen ja varsin erikoinen näkökulma murhamysteeriin on piristävä. Harvoin sitä kuulee uhrin näkökulmaa henkirikoksissa.
Teos ei keskity pelkästään rikokseen ja sen selvittelyyn, vaan tapetilla ovat myös ihmissuhteet ja surutyö. Rakkaan lapsen menetys painaa perheen ja läheisten välisiä suhteita monin tavoin. Kukin kokee surunsa omalla tavallaan eikä yhteentörmäyksiltä voida välttyä. Loppujen lopuksi kirjan opetus lienee, että elämä jatkuu.
Kirjaa lukiessani minulle tuli sellainen olo, että olisin nähnyt elokuvatrailerin jostain tämän tyyppisestä leffasta ihan viime vuosina. Internet Movie Database osasikin heti kertoa minulle, että kirjaan perustuva elokuva on tehty vuonna 2009. Jospa seuraavaksi katselisinkin sitten kaikki ne elokuvat, jotka perustuvatnyt lukemiini kirjoihin. Yllättävän monesta, ellei jopa kaikista, kun on elokuvaversiokin olemassa!
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
24. Sieppari ruispellossa, J.D. Salinger
Tämä on kauhutarina ruispellosta, jossa vaaniva sieppari terrorisoi naapurustoa. Tai niin ainakin olen aina nimen perusteella luullut. Todellisuudessa tarina sijoittuu lähinnä New Yorkiin, eikä kukaan sieppaa mitään flunssaa vakavampaa. Mitä vikaa olisi sisältöä kuvaavan nimen antamisessa kirjalle? Tämäkin meinasi jäädä lukematta, koska en pidä kauhutarinoista!
Tällaisella ruispellolla sieppari olisi voinut vaania
Kirja kertoo 16-vuotiaasta pojasta ja onnistuu mitä mainioimmin tavoittamaan juuri sen ikäisen hieman ongelmaisen nuoren ajatusmaailman. Enää ei ole ihan lapsi, mutta ei kyllä vielä ihan aikuinenkaan. Alkoholi ja seksi kiinnostavat, koulu puolestaan ei. Välillä höpötetään, liioitellaan ja pelleillään, mutta kuitenkin ollaan tarkkoja siitä millaista on kunnollinen käytös niitä kohtaan joista ja joiden mielipiteistä välittää. Jos olisin lukenut tämän 16-vuotiaana, en olisi osannut arvostaa sitä kuinka hyvin tämä osui "omaan nilkkaan". Nyt puoli elämää myöhemmin monet asiat olivat suorastaan nostalgisia!
Luulen, että tämä kirja olisi kannattanut lukea alkuperäiskielellä eli englanniksi. Toki suomennoskin on mitä mainoin ja antaa myös mielenkiintoisen vinkkelin suomalaiseen nuorisokulttuuriin ja slangiin 50-luvulla (suomennos ilmestynyt 1961). Nyt kirjan luettuani uskalsin lukea Sallan blogista suomennosvertailua. Olisinkohan pitänyt kirjasta yhtä paljon, jos olisin lukenut tuon uudemman suomennoksen?
Olipa mukavaa, että fiktiivinen henkilö saattaa käyttäytyä samaan tapaan kuin itsekin toisinaan käyttäydyn:
Kovin montaa asiaa kirjassa ei tarvitsisi muuttaa, jotta se voisi sijoittua yhtä lailla nykypäiväänkin. Puhelinkioskien tilalle kännykät, paritanssin tilalle joraus ja hissipojat pois hisseistä. Kirja tuntuu loppuvan vähän kesken ja moni asia jää kaipaamaan selitystä tai jatkoa. Ei se mitään, pidin silti tästä kirjasta. Onhan se ihan kivaa itsekin mielikuvitella, että kuinka sitten kävikään.
Tällaisella ruispellolla sieppari olisi voinut vaania
Kirja kertoo 16-vuotiaasta pojasta ja onnistuu mitä mainioimmin tavoittamaan juuri sen ikäisen hieman ongelmaisen nuoren ajatusmaailman. Enää ei ole ihan lapsi, mutta ei kyllä vielä ihan aikuinenkaan. Alkoholi ja seksi kiinnostavat, koulu puolestaan ei. Välillä höpötetään, liioitellaan ja pelleillään, mutta kuitenkin ollaan tarkkoja siitä millaista on kunnollinen käytös niitä kohtaan joista ja joiden mielipiteistä välittää. Jos olisin lukenut tämän 16-vuotiaana, en olisi osannut arvostaa sitä kuinka hyvin tämä osui "omaan nilkkaan". Nyt puoli elämää myöhemmin monet asiat olivat suorastaan nostalgisia!
Luulen, että tämä kirja olisi kannattanut lukea alkuperäiskielellä eli englanniksi. Toki suomennoskin on mitä mainoin ja antaa myös mielenkiintoisen vinkkelin suomalaiseen nuorisokulttuuriin ja slangiin 50-luvulla (suomennos ilmestynyt 1961). Nyt kirjan luettuani uskalsin lukea Sallan blogista suomennosvertailua. Olisinkohan pitänyt kirjasta yhtä paljon, jos olisin lukenut tuon uudemman suomennoksen?
Olipa mukavaa, että fiktiivinen henkilö saattaa käyttäytyä samaan tapaan kuin itsekin toisinaan käyttäydyn:
"Mä kyllästyin vähän ajan päästä istumaan lavuaarin reunalla ja mä hyppäsin alas ja aloin huvin vuoks steppaa. Mä kulutin aikaa vaan. Mä en osaa steppaa kunnolla tai mitään, mut kylpyhuoneessa oli kivilattia ja sellasella on hyvä steppaa. Mä rupesin matkimaan yhtä jätkää elokuvissa. Yhdessä sellaisessa musicalissa. Elokuvat on musta jotain inhottavaa, mut musta on helvetin hauska matkii niitä."
Kovin montaa asiaa kirjassa ei tarvitsisi muuttaa, jotta se voisi sijoittua yhtä lailla nykypäiväänkin. Puhelinkioskien tilalle kännykät, paritanssin tilalle joraus ja hissipojat pois hisseistä. Kirja tuntuu loppuvan vähän kesken ja moni asia jää kaipaamaan selitystä tai jatkoa. Ei se mitään, pidin silti tästä kirjasta. Onhan se ihan kivaa itsekin mielikuvitella, että kuinka sitten kävikään.
torstai 24. helmikuuta 2011
17. Jumalat juhlivat öisin, Donna Tartt
Hän on kuollut. Me tapoimme hänet. Tämä tulee selväksi jo prologin alussa, joten tämä ei ollut spoileri. Onnekseni en lukenut kirjan takakantta ensin, sillä siellä paljastettiin ihan liikaa. Tämä on yleinen ongelma kirjojen ja elokuvien kanssa. Siksi en yleensä luekaan niitä ennen kuin vasta lopuksi. Jälleen kerran tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.
Kansilehdeltä kuitenkin selviää, että Jumalat juhlivat öisin (The Secret History) on Donna Tarttin esikoisteos, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana. Kirjan viimeistelyyn meni yhdeksän vuotta. Hiominen on kyllä kannattanut, sillä teos on erinomainen! Ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa.
Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Aluksi kuvaus opiskelijaelämästä on varsin romanttinen (läksyjen tekemistä ikkunalaudalla istuen ja teetä juoden yms.) ja kerronta imaisi minut mukaan niin, että tunsin olevani yksi opiskelija mukana tässä kaveriporukassa. Tunne olisi varmasti ollut vielä vahvempi, jos olisin jättänyt tämän kirjan lukemisen vasta loppuvuoteen. Opiskelujen lomassa mainitaan ja viitataan useampaankin klassikkokirjaan, jotka minulta ovat vielä lukematta. Olisi ollut helpompi osallistua muiden keskusteluun oppitunneilla, jos teokset olisivat jo olleet minulle tuttuja.
Oman luku-urakkani kannalta on hieman huolestuttavaa, että kirjassa esitetään seuraavanlainen kanta:
On mielenkiintoista ja varsin erilainen kokemus lukea murhamysteeriä, jossa ei tarvitse jännittää kuka kuolee ja missä, miten, milloin ja kenen toimesta. Hämärän peitossa on lähinnä motiivi. Tarina maalaa kuvauksen siitä, miten tähän pisteeseen ajauduttiin ja kuinka sitten kävikään. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta: miten olisin itse toiminut, kenen puolelle asettunut, ketä tukenut, miten lohduttautunut, millä tekoni oikeuttanut? Niin, ja olisinko päässyt läpi lopputenteistä?
Kääntäjän työ on usein melko näkymätöntä, eikä siihen kiinnitä huomiota ellei joku asia ole erityisen hienosti tai huonosti sanottu. Tässä suomennoksessa muutama asia pisti silmään. Happy meal -ateriat oli suomennettu onnellisiksi aterioiksi, mikä toki on oikein mutta harvinaista että niistä niin puhuttaisiin. Housunkannattimet on outo sanavalinta henkseleistä, todennäköisesti kuitenkin sama asia? Mäkäräiset eivät inise, joten kyse oli varmaan hyttysistä? Kerran myös ihmeteltiin, olikohan humalassa tullut nukuttua yhdessä. Ehkä oli kuitenkin kyse vähän toisenlaisesta toiminnasta.
Kansilehdeltä kuitenkin selviää, että Jumalat juhlivat öisin (The Secret History) on Donna Tarttin esikoisteos, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana. Kirjan viimeistelyyn meni yhdeksän vuotta. Hiominen on kyllä kannattanut, sillä teos on erinomainen! Ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa.
Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Aluksi kuvaus opiskelijaelämästä on varsin romanttinen (läksyjen tekemistä ikkunalaudalla istuen ja teetä juoden yms.) ja kerronta imaisi minut mukaan niin, että tunsin olevani yksi opiskelija mukana tässä kaveriporukassa. Tunne olisi varmasti ollut vielä vahvempi, jos olisin jättänyt tämän kirjan lukemisen vasta loppuvuoteen. Opiskelujen lomassa mainitaan ja viitataan useampaankin klassikkokirjaan, jotka minulta ovat vielä lukematta. Olisi ollut helpompi osallistua muiden keskusteluun oppitunneilla, jos teokset olisivat jo olleet minulle tuttuja.
Oman luku-urakkani kannalta on hieman huolestuttavaa, että kirjassa esitetään seuraavanlainen kanta:
"Olen sitä mieltä, että monta eri opettajaa on vahingoksi ja hämmennykseksi nuorelle miehelle, samoin kuin minusta on parempi tuntea yksi kirja perusteellisesti kuin sata pinnallisesti."
On mielenkiintoista ja varsin erilainen kokemus lukea murhamysteeriä, jossa ei tarvitse jännittää kuka kuolee ja missä, miten, milloin ja kenen toimesta. Hämärän peitossa on lähinnä motiivi. Tarina maalaa kuvauksen siitä, miten tähän pisteeseen ajauduttiin ja kuinka sitten kävikään. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta: miten olisin itse toiminut, kenen puolelle asettunut, ketä tukenut, miten lohduttautunut, millä tekoni oikeuttanut? Niin, ja olisinko päässyt läpi lopputenteistä?
Kääntäjän työ on usein melko näkymätöntä, eikä siihen kiinnitä huomiota ellei joku asia ole erityisen hienosti tai huonosti sanottu. Tässä suomennoksessa muutama asia pisti silmään. Happy meal -ateriat oli suomennettu onnellisiksi aterioiksi, mikä toki on oikein mutta harvinaista että niistä niin puhuttaisiin. Housunkannattimet on outo sanavalinta henkseleistä, todennäköisesti kuitenkin sama asia? Mäkäräiset eivät inise, joten kyse oli varmaan hyttysistä? Kerran myös ihmeteltiin, olikohan humalassa tullut nukuttua yhdessä. Ehkä oli kuitenkin kyse vähän toisenlaisesta toiminnasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)