13. Hylätyt talot autiot pihat, Laila Hietamies

Tähän kirjaan tartuin pitkin hampain ja vahvoin ennakkoasentein. Sotaromaani, voi plääh. Sotateemalta ei kuitenkaan voi tämän kirjaurakan puitteissa välttyä, joten jostainhan se oli aloitettava. Teos oli kuitenkin tosi hyvä, joten nyt olisi aika karistaa nämä ennakkoasenteet ja tarttua jokaiseen listan kirjaan yhtä reippaasti ja "puhtaalta pöydältä".

Tarina alkaa Suontaan kylästä. Miehet ovat sodassa, ja naisväki pitää kotikylän pyörimässä evakuointikäskyä odotellen. Saunotaan, juodaan korviketta, syreenit kukkivat. Ilman sodan uhkaa kyseessä olisi mitä ihanin suomalainen alkukesä. Viimeisimmät lukemani kirjat ovat olleet hyvin mieskeskeisiä, joten naisvoittoinen päähenkilökaarti oli oikein tervetullutta vaihtelua.

Kirja kertoo sodasta, evakkoon lähtemisestä, epätietoisuudesta, kuolemasta, kotiseuturakkaudesta, Viipurin menettämisestä, pelosta, rakkaudesta ja uskosta tulevaisuuteen. Erityisen hienosti on kuvattu 7-vuotiaan tytön ajatuksia sodasta ja siitä miten hän vihaa lentokoneita, pommeja ja kuolemaa. Punaisena lankana koko tarinan läpi kulkee satojen sattumusten summa. Ympäri käydään yhteen tullaan.

Tiedättehän sen ilmiön, että kun matkustaa sukuloimaan toiselle laidalle Suomea eri murrealueelle tarttuu paikallinen murre ainakin osittain omaan puheeseen? Minulle kävi nyt juuri niin ja suustani alkoi tipahdella murteellisuuksia kirjan henkilöiden puheenparren vuoksi.

"- Mikä siint sit tulloo ku meil on kaks lehmää ja kakstoist ihmistä, ei riitä maitoo eikä voita, Hanna murehti. - Ja voita pittää syyä. Äiti sano jot männöö näkö jos lapsel ei ole voita. Ilmankos mie en ennää näje ees noita konneita..."

Sota-aikaan sijoittumisesta huolimatta kirja on lämminhenkinen ja lukemisen jälkeen oli ennemminkin elämäniloinen kuin ahdistuneen ankea olo. Enpä olisi etukäteen uskonut. Lukemisen myötä heräsi mielenkiinto nähdä myös tarinaan pohjautuva elokuva.

Yksi juttu vielä! Kirjassa on ilahduttavia naistennimiä, joista omalle pienokaiselleen nimiä miettivien kannattaa huomioida kaksi parasta: Akviliina ja Malviina.

12. Isä Camillon kylä, Giovanni Guareschi

Hulvatonta! Tätä kirjaa luin pieni hymynkare huulillani. Kirjailijan tyyli on mehukasta ja herskyvää, sellaista kirjavaa kielenkäyttöä, joka on erityisesti minun mieleeni. Adjektiivit, synonyymit, sanavalinnat ja vertaukset vilisevät nokkeluuksia ja suloisen vanhanaikaista tuntua. Kirjasta jäi hyvä mieli, ei niinkään tarinan vaan sen kerrontatavan vuoksi.

"Sitten lapsiparvesta lähti liikkeelle kukkakimppu, joka asteli eteenpäin hitain askelin. Kun se pääsi piispan kohdalle, kukat kohosivat, ja niiden suojasta ilmestyi näkyviin pojanpallero, niin pienen pieni, niin kaunis ja kiharapäinen ja niin hienoihin vaatteisin pyntätty, että naiset näyttivät tulleen hulluiksi."

Tapahtumat sijoittuvat pieneen italialaiseen kylään jonnekin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kirjan päähenkilönä on katolilaisen kirkon pappi Isä Camillo. Hän on jatkuvasti napit vastakkain kylän vasemmistopuolueeseen kuuluvan pormestari Pepponen kanssa. Miehet ovat alati ajautumassa tukkanuottasille eriävien mielipiteidensä vuoksi. Kaikesta nahistelusta ja toisen varpaille tallommisesta huolimatta miesten välillä on kuintekin keskinäistä arvostamista ja välittämistä.

Kirjassa on kirjailijan itsensä tekemä kuvitus, jossa Isä Camillo kuvataan enkelinä ja pormestari Peppone piruna.

Isä Camillo ei vastaa täysin perinteistä käsitystä papista. Yleensä kirkonmiehet eivät ole väkivaltaan taipuvaisia eivätkä kiivasluonteisia. Tavallisempaa lienee, että Isä Camillo juttelee alttarilla olevalle Krusifiksille. Hieman poikkeavaa tosin, että Kristus juttelee takaisin. Tämän vuoksi sain lukiessani välillä oudon epäilyksen Isä Camillon mahdollisesta skitsofreniasta, joskaan en usko kirjailijan tarkoittaneen tätä keskusteluyhteyttä siten tulkittavan.

11. Säätiö, Isaac Asimov

Luku-urakassani siirryin kauhukirjallisuuden kantaisästä suoraan scifi-kirjallisuuden kulmakiveen. Säätiö koostuu viidestä vuosina 1942 ja 1944 ilmestyneestä novellista, jotka on ensimmäisen kerran koottu kirjaksi vuonna 1951. Myöhemmin tarina on jatkunut vielä muutamassa lisäosassa, joista ainakin kaksi seuraavaa pitäisi lukea koko juonen selvittämiseksi.

Kirjan alkuasetelma on tämä: Psykohistorioitsija Hari Seldon ennustaa 12 000 vuotta kestäneen Linnunradan Imperiumin romahtamisen, ja perustaa Säätiön kokoamaan kaiken ihmiskunnan tiedon talteen jälkipolvia ja seuraavaa, nousevaa imperiumia varten. Tarinassa seurataan Säätiön vaiheita ja kehittymistä kohti uutta imperiumia. Vaiheet kuvataan varsin uskottavalla tavalla, joten vertailin mielessäni tarinaa maailmanhistoriaan miettien faktan ja fiktion sekoittumista. Noudattavatko sivilisaatioiden nousut ja tuhot samaa kaavaa? Toistaako historia todella itseään?

Ottaen huomioon tekstien kirjoittamisen ajankohdan on niissä melko rohkeaakin kritiikkiä uskontoa ja kapitalismia kohtaan. Molemmat nähdään nimittäin suoraan vallan ja politiikan välineinä. Näiden yhteiskunnallisten teemojen vuoksi kirja on varmasti mielenkiintoinen myös sellaiselle lukijalle, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Itse olen ollut aina suuri scifin ystävä. Pienestä pitäen olen ahminut monenmoisia sekä lapsille että aikuisille suunnattuja scifi-kirjoja.

Minusta on hauskaa miettiä millainen tulevaisuus voisi olla ja millaisia teknisiä vempaimia ihmisillä on jokapäiväisessä käytössään. Koska Säätiö on kirjoitettu kauan ennen esimerkiksi kännyköiden ja internetin aikaa, tuntuvat tarinassa käytössä olevat viestintävälineet vanhanaikaisilta, vaikka ne kirjan ilmestymisen aikaan ovat olleet varmasti jännittäviä. Kirjassa ihmiskunnan tiedon tallettaminen nähdään isona työnä, mutta nykyään hommasta selviäisi helpommalla, onhan meillä jo Wikipedia.

Tarinassa on kaksi seikkaa, jotka eivät vastaa omaa ajatustani tulevaisuudesta. Ensinnäkin kirjassa ei ole yhtä ainokaistakaan naista. Tai noh, kirjan loppupuolella vierailee ohimennen erään hallitsijan vaimo. Henkilöiden nimistä ei toki voi täysin arvella sukupuolta, mutta olen varma, että alkuperäisessä tekstissä kaikkiin viitataan he eikä she. Toiseksi, henkilöt sauhuttelevat yhtenään tupakkaa ja sikareita. Minun on vaikea kuvitella avaruusaluksessa ketään tupakka suussa. Ei se vaan sovi siihen miljööseen.

Jos kertomani on tähän mennessä antanut kirjasta jotenkin kuivan kuvan, niin pahoittelen. Asimovin kirjoitustyyli on varsin mehukasta, joten kirja on varsin leppoisa lukukokemus.

"Limmar Ponyets oli kokonaan saippuavaahdon peitossa, kun tuo puhelu tavoitti hänen vastaanottimensa – mikä todistaa, että vanha ja kulunut vitsi kylpyammeesta ja kaukoviesteistä pitää paikkansa myös Linnunradan äärialueen synkässä ja ankeassa avaruudessa."

10. Dracula, Bram Stoker

Jokainen varmasti tietää, että kreivi Dracula on vampyyri. Kirja on julkaistu vuonna 1897, minkä jälkeen tarina on erilaisina variaatioina julkaistu uudelleen ja filmatisoitu useita kertoja. Voi vallan hyvin sanoa, että teos on vampyyrikirjallisuuden kantaisä.

En yleensä pidä kauhutarinoista. Ajattelin, että runsaat sata vuotta sitten kirjoitettu tarina ei voi nykyihmisen kannalta olla niin kovin kamalan pelottava, joten uskaltauduin lukemaan. Vanhuudesta viis, kirjasta löytyi kyllä hiukset nostattavia kohtauksia ihan riittämiin. Yöllisellä hautuumaalla hiippailu ei vaan ole mun juttu!

Kirja koostuu kokoelmasta päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, sähkeitä, lehtijuttuja ynnä muita todisteita. Koska kulloinenkin kertoja on ollut vielä tapahtumien jälkeen hengissä kirjoittamassa muistiinpanojaan, tiesin ettei tarvitse pelätä kertojalle tapahtuvan mitään kovin pahaa ainakaan niin, että hän voisi siitä itse mainita omassa tekstissään. Kertojia on kuitenkin useita, minkä vuoksi olisin toivonut Stokerin panostaneen vähän enemmän siihen, että eri henkilöillä olisi erilaiset kirjoitustyylit. Nyt kaikki kirjoittavat hyvin samaan tapaan. Hieman outoa on myös merkata päiväkirjaan pitkät pätkät dialogia sanasta sanaan. Tekeekö kukaan oikeasti niin?

Tarina piti hyvin otteessaan noin kirjan puoliväliin saakka. Sitten Draculan päänmenoksi juonivien ihmisten palaveeraamisen seuraaminen alkoi käydä pitkäveteiseksi. Varsinkin, kun se tuntui pitkälle olevan vakuuttelua ja päivittelyä siitä, että kuinkas rohkeita miehiä sitä nyt oikein ollaankaan. Sinäkin olet rohkea, ja minä, ja ollaanpa me onnekkaita kun ollaan kaikki saatu kavereiksemme näin rohkeita miehiä! Minulla olisi myös pieni vinkki näille rohkeille miehille: Jos joku kavereista alkaa näyttää kalpealta ja aneemiselta niin kannattaisiko vaikka ihan varulta antaa tälle valkosipulikuuri sen sijaan, että päivittelee omaan päiväkirjaansa kuinka toinen on päivä päivältä väsyneempi?

"Kun tulin lähemmäksi, hän nosti unissaan kättään ja veti yöpaidan kaulusta tiiviimmin kaulansa peitoksi. Samalla häntä puistatti vähän aivan kuin olisi ollut kylmissään."