42. Typerysten salaliitto, John Kennedy Toole

Typerysten salaliitto (A Confederacy of Dunces) on todellakin typerä kirja. Moiseen kuraan en ole ennemmin aikaani tuhlannut. Eipä ihmekään, että kahdeksan kustantajaa hylkäsi käsikirjoituksen, eikä sitä julkaistu ennen kuin kirjailijan itsemurhan jälkeen hänen toimeliaan äitinsä sitkeän työn ansiosta. Äiti parka olisi voinut kyllä etsiä muita väyliä surunsa käsittelemiseen, tuskinpa tätä teosta kukaan olisi jäänyt kaipaamaan, jos se olisikin jäänyt pöytälaatikkoon pölyttymään.

Teos saattaa olla huumoria, sekä ainakin jonkin verran inhorealismia. Jos se koettaa olla jotenkin nokkela tai kriittinen, niin minulta tällaiset hienoudet menivät kyllä ohi. Kirja lähinnä ahdisti, koska kaikki henkilöt huutavat koko ajan toisilleen. Huutoa, huutoa, huutoa ja karkeaa kieltä. Ehkä minussa on hieman kukkahattutädin vikaa, mutta moinen päätön huutaminen ja riehuminen ei minusta ole mitenkään suotavaa käytöstä.

Kirjassa on pääosassa Ignatius-niminen noin 30-vuotias äitinsä luona asuva (ällöttävä, sekopäisesti käyttäytyvä, itsekeskeinen, epäreilu, outo, sosiaalisesti kömpelö, mutta ei millään tavalla sympatiaa herättävä) lihava mies. Rahahuolien vuoksi hänen pitäisi nyt ensimmäistä kertaa eläissään hommata töitä. Tämän pääjuonen ympärille kietoutuu monen moista sattumaa, joista muodostuu lopulta domino-palikoiden kaatumista tai korttitalon luhistumista muistuttava kaaos, jossa kaikki asiat lopulta paljastuvat. Nämä pienet sivuseikat sekä pari pienessä osassa olevaa sivuhenkiöä, olivat minusta mielenkiintoisia, mutta päähenkilö ja muut räyhääjät olisivat saaneet jäädä puolestani oman onnensa nojaan.

Olisikin mielenkiintoista tietää, onko kukaan saanut tästä kirjasta irti enemmän kuin minä? Ehkä jokin syvällisempi puoli jäi minulta tajuamatta...

KUIN KAKSI MARJAA?
Minun miestäni John Kennedy Toole muistuttaa kovasti Conan O'brien Showsta tuttua Andy Richteriä. Mitä olette mieltä?

Kuukauden kysymys 2

Olen auttamattomasti jäljessä luku-urakan aikatauluista, ja monet kirjat joita kirjastosta löysin ovat aikamoisia järkäleitä luettavaksi. Kesäkuun loppuun mennessä pitäisi olla 50 teosta luettuna, jotta tavoite pysyisi hyppysissä. HUH!

Nyt esitänkin kesäkuun kuukauden kysymyksen:
Kuinka monta sivua kirjassa pitää olla, jotta sitä voi sanoa tiiliskiveksi?

41. Pessi ja Illusia, Yrjö Kokko

Olen nähnyt lapsena Pessi ja Illusia -elokuvan. Muisto ei ole positiivinen, vaan enemmän ahdistava. Nyt kirjan luettuani ymmärrän ehkä vähän tuota ahdistusta. Ehkäpä kyse on taustalla vellovan sodan pelosta ja kammosta valkoista kuolemaa kohtaan.

Silläkin uhalla, että minut lynkataan... tunnustan, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Lähinnä tuntui kuin olisi lukenut ala-asteen biologian oppikirjaa. Ehkä kirjailijalla onkin ollut sellainen piilo-opetussuunnitelma. Karsimalla pitkäveteinen luonto-opetus pois, saisi tästä näppärän pikku sadun. Kirjassa on kirjailijan ottamista luontovalokuvista muodostuva kuvitus.

Yrjö Kokko on kirjoittanut tätä tarinaa korsussa sota-aikaan. Tarinasta huomaa, että ikävä kotiin vaimon luokse on ollut polttava. Niin paljon rakastavaiset eläimet kuhertelevat tarinassa.

Pessi-nimi on annettu jo monille pojille. Kuinkakohan moni vanhempi tietää, että tarinassa Pessi on lyhennys Pessimististä?

40. Rebekka, Daphne du Maurier

Kömpelö, ujo ja arka Caroline menee naimisiin lyhyen tuttavuuden jälkeen leskimiehen kanssa. Edellisen vaimon saappaita on vaikea täyttää, hänen kun kerrotaan olleen kaikin puolin täydellinen. Menneisyyden mysteeri alkaa kuitenkin pian avautua...

Aikakauden ja kuvatun ilmapiirin vuoksi teos muistuttaa jonkin verran Agatha Christien tuotantoa. Kirjasta löytyy myös samankaltaisuuksia Kotiopettajattaren romaanin kanssa. Teos ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta koin tapahtumat ennalta-arvattaviksi. Vähän samaan tapaan kuin jos jossain elokuvassa nainen pyörtyy, niin siitä tietää heti että hän on raskaana. Jännitystä kuitenkin kasattiin ja lopulta jännitin sitä osuvatko omat päätelmäni oikeaan.

Kerronnassa oli mielenkiintoisena piirteenä Carolinen uppoaminen omiin kuvitelmiinsa. Hän saattoi kuvitella tulevia tai menneitä tapahtumia hyvin yksityiskohtaisesti. Yksi kirjan hauskimmista kohtauksista onkin, kun hänen kuvitelmansa keskeytetään tivaamalla, että mitä hän keikistelee ja muodostaa huulillaan sanoja. Itsekin olen syyllinen tällaiseen kuvitteluun. Jos käyn mielessäni jotain keskustelua saatan lisätä siihen kuuluvat ilmeet ja eleet. Kerran taisin säikäyttää vastaan tulevan rouvan elehtiessäni yhtäkkiä hänen kohdallaan kadulla. Hihii, siitä on jäänyt hassu muisto!